perjantai 1. maaliskuuta 2013

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Egyptiläistä Ahmad Khalid Tawfiqia pidetään yhtenä arabimaailman merkittävimmistä kirjailijoista. Minulle hän oli tuntematon nimi ennen vasta ilmestynyttä suomennosta teoksesta Utopia (julkaistu arabiankielisenä v. 2008), kuten argentiinalainen Angélica Gorodischer oli ennen Kalpa Imperialin englanninnosta (arvostelu). Tawfiq, jonka nimeä näkyy translitteroituna myös muotoon Towfik (engl.), kirjoittaa ilmeisesti laajemman tyyliskaalan mukaisesti, mutta Utopia on perinteistä dystopiakirjallisuutta.

Eletään vuoden 2023 Egyptissä. Amerikkalaiset ovat kehittäneet uuden synteettisen öljyn, pyroilin, minkä seurauksena öljyntuottajamaiden varannot ovat arvottomia ja maiden taloudet ovat romahtaneet. Vaurautta kuitenkin esiintyy ja se keskittyy entisten vallanpitäjien perillisille, jotka asuvat aidatulla ja amerikkalaisten sotilaiden suojelemalla alueella, jota kutsutaan Utopiaksi. Utopiassa kaikkea on yllinkylllin, kun taas aidan ulkopuolella eletään äärettömässä köyhyydessä ja kurjuudessa. Utopian nuorisolle mikään ei tunnu enää miltään, kun kaikkea on saatavilla. Pitkästymistä pyritään torjumaan hakemalla kiksejä huumeista ja seksistä ja pikkuhiljaa on esille nousemassa myös vaarallisempi, mutta kaiken kokeneille uutta potkua antava riittimäinen harrastus. Pari utopialaisnuorta pujahtaa aidan toiselle puolelle kokemuksia keräämään ja niitä he saavatkin, kun tapahtumat kääntyvät päälaelleen.

Utopian aihe on varsin kiinnostava, joskaan ei ennen näkemätön. Silti siitä on paljon ammennettavaa, ja odotin kirjalta varsinkin perinteisen anglosaksisen kirjallisuusmaailman ulkopuolisena teoksena paljon. Utopia ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jotain erikoista siinä on. Tarina on hyvin seksuaalisesti värittynyt, hyvin karkea ja oikeasti epämiellyttävä. Nimetön päähahmo on vastenmielinen, hänen ylivirittyneellä seksuaalisuudella ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa, eikä saavutettu kirjaoppineisuus vaikuta ajattelutapaan. Myöskään muista hahmoista ei löydy varsinaisesti miellyttäviä. Hahmojen yksioikoisuus häiritsi minua ja etenkin asennoituminen raiskaamiseen. Jokainen nainen tuntui olevan painostuksen/uhan alla ja jokainen mies potentiaalinen raiskaaja. Yritin kovasti miettiä onko se kirjailijan luoman maailman seurausta vai vain mustavalkoinen käsitys ihmisluonteesta. En päässyt pohdinnassani loppuratkaisuun.

Utopian maailma on julma, se on fyysisesti ja psyykkisesti sairas. Tarinasta ei erota voimakkaasti arabimaailmaan liittyviä piirteitä, mutta toki vallitsevan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä, kuin karkeasti korostettuna heijastuksena nykytilanteesta. Osan aikaa tunsin, että minulla menee jotain tarinan symboliikasta (tai politiikasta niin ikään) ohi sen vuoksi, etten ole tarpeeksi perehtynyt Egyptin lähihistoriaan ja kulttuuriin. Kirjailijan tyyli on poikkeava. Hän käyttää runsaasti toistoja, lyhyitä lauseita ja listoja ja välillä teksti irtoaa henkilöhahmosta omaksi itsenäiseksi ajatukseksi. Tekstin joukossa on analyyttisia tekstinpätkiä, jotka ovat ulkopuolisen kirjoittamista artikkeleista lainattuja. Nämä kaikki tekevät tarinan rakenteesta mielenkiintoisen.
[…] Hänen unelmansa on haudattu elävältä.
Hänen ajatuksensa ovat vanhanaikaisia.
Hänen kyntensä ovat mustuneet.
Hänen tukkansa on käkkärä ja täynnä hiekkaa.
Hänen nimensä on Gabir.
Hänen kansansa on roskasakkia.
Hänen ystävänsä ovat pohjasakkaa.
Kaikesta tästä huolimatta hän kävelee ja puhuu niin kuin ihminen.
Kaikesta tästä huolimatta hän ei heittäytynyt jalkojeni juureen ja anonut, että leikkaisin hänen kätensä irti.
Kaikesta tästä huolimatta hän läimäytti Germinalia ja uhkaili meitä.
Miten typerää ja naiivia porukkaa!
Utopian maailma on synkkä ja sitä lukiessa ei taatusti tule hyvä olo. Silti se on kirja, joka pitää otteessaan, vaikka en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Silti se on kirja, jota minun on pakko suositella dystopioista kiinnostuneille lukijoille.

PS: Pitää vielä lisätä, että tajusin juuri, että teksti on suomennettu ilmeisestikin alkuperäiskielisestä teoksesta, mikä on hieno juttu, varsinkin kun kuulemma englanninkielinen käännös on puutteellinen.


4 kommenttia:

  1. Hei Anna Maria, kiva kun kommentoit. Minäkin pyrin tänä vuonna tarkoituksella laajentamaan maantieteellistä kattavuutta lukemissani genreteoksissa. Aivan sivun alaosassa on kartta, johon merkitsen minkä maalaisia kirjailijoita olen lukenut.

    Margaret Atwood on hyvinkin tuttu. Odottelen syyskuussa ilmestyvää MaddAddamia innolla ja seuraavaa Positron-sarjan jatko-osaakin.

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvä, että arvostelit tämän. Olen ollut hieman kahden vaiheilla ottaisiko luettavaksi tämän vai enkö ja arvostelusi valotti tilannettani. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat sillä, ettet tiedä piditkö kirjasta. Minulla on ollut samanlaisia tuntemuksia Ballardin Super-Cannesin ja Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen kohdalla. Ne ovat kirjoja, jotka tekivät vaikutuksen ja siinä mielessä hyviä ja suositeltavia, mutta en oikein tiedä pidinkö niistä epämiellyttävien tuntemuksien vuoksi. Utopia saa nyt jäädä ainakin toistaiseksi väliin tai vähintäänkin on valittava tarkoin otollinen hetki tällaisen kirjan lukemiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisia kirjoja tulee vastaan aina silloin tällöin, joilla on ansionsa, mutta ne on muodossa, joka ehkä jopa puistatuttaa. Eikä aina ole kyse dystopioistakaan, mm. Jesse Bullingtonin Sad Tale of the Brothers Grossbart on yksi joka tulee heti mieleen.

      Jersildin teoksesta onkin ollut puhetta aiemmin, ja sen olen päättänyt lukea jossain vaiheessa, mutta nyt kävin lukemassa Ballardin kirjan juoniselostuksen ja siihen minulla ei ole halua koskea. Kuvaus muistutti hieman Tawfiqin Utopia-kaupunkia.

      Poista
    2. Utopia vaikuttaa olevan pääkohdiltaan ihan Super-Cannesin toisinto rikkaiden elitistisine harrastuksineen päivineen. Super-Cannes on jäänyt hyvin mieleen, vaikka sen lukemisesta on kulunut liki 7 vuotta - tarpeeksi vastenmieliset tarinat näköjään jäävät.

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...