Ursula K. Le Guin: Muistamisen taito

Muistamisen taito (2008) on Läntisen rannan aikakirjojen kolmas ja viimeinen osa, alkuperäiseltä nimeltään Powers (2007). Sarjan kolmesta osasta muistin sen tapahtumat parhaiten, mutta uudelleenluvun myötä myös tunnelma palautui varsin elävänä mieleen. Viimeinen tarina on selkeästi pisin 480 sivun mitalla (Näkemisen lahja 252 s. (arvostelu), Sanan mahti 320 s. (arvostelu)).

Etran kaupunkivaltiossa Arcamandin talossa orjana olevalla, Suomaalta varastetulla Gavrililla on kyky muistaa asioita niin menneestä kuin tulevastakin. Hänen sisarensa Sallo varoittaa häntä paljastamasta kykyään, sillä siitä ei pidetä ja se saattaisi olla vaarallista. Gavril tuntee olevansa onnellinen ja onnekas saadessaan olla juuri Arcamandin orjana, saadessaan leikkiä talon lasten kanssa ja opiskella kirjoista, mutta pian tapahtumat kääntyvät huonompaan suuntaan, kun Gavrilin etukäteen näkemän muiston mukaisesti Casicarin vihreä armeija ryhtyy sotatoimiin Etraa vastaan. Gavril joutuu huomaamaan, että luottamus on helppo menettää, eikä orjalla ole mahdollisuutta kunnioitukseen saati tasa-arvoon.

Kuten aiemmatkin osat, myös Muistamisen taito on kasvutarina. Teemat ovat vahvat, orjuus, luottamus ja tasa-arvo, kirjoja ja oppimista unohtamatta. Vaikka tarinan päähenkilö on nuori poika, ei kirjaa voi sanoa nuorille aikuisille suunnatuksi kirjaksi. Sarjan aikana on pikkuhiljaa hivuttauduttu lähemmäs aikuisille suunnattua kirjallisuutta, ja tarinoiden filosofinen ulottuvuus sen kun kasvaa. Gavril käy läpi ehkä aikakirjojen rankimman matkan oivallukseen ja koskapa Le Guin kuvaa tuon matkan kunnioitettavan hienolla tavalla, myös lukijan joutuu kokemaan tuntemuksia, jotka ainakin minua liikuttaa ja koskettaa.

On mielenkiintoista huomata, miten sarjan kirjoissa siirrytään astetta tiukempiin rajoituksiin vapauden suhteen. Näkemisen lahjassa päähenkilöt ovat käytännössä vapaita, mutta heitä sitoo perinteet ja odotukset. Sanan mahdissa päähenkilö elää miehitetyssä kaupungissa, mutta hän ei varsinaisesti ole orja, vaikka varsinkin naisena hänen liikkumistaan on rajoitettua ja hän joutuu elämään pelossa varoen sanomisiaan. Omiensa joukossa hän on kuitenkin kunnioitettu ja rakastettu. Muistamisen taidossa päähenkilö on orja, jota ehkä kohdellaan hyvin, mutta hän on kuitenkin omistustavaraa, ei kunnioitettu omana itsenään, eikä kohtelustakaan voi olla varma. Ensimmäisen kirjan Orrec ja Gry esiintyvät jokaisessa osassa, mutta heidän osuutensa pienenee kirja kirjalta.

Muistamisen taidossa esitellään jälleen pari uutta kulttuuria ajattelu- ja toimintatapoineen ja kuvataan kaupunkivaltioiden keskinäisiä (sotaisia) suhteita. Suomaiden käyttäytymistavat ovat kiehtovia ja niistä löytää myös piirteitä Le Guinin monesti aiemminkin kirjoittamista kahtiajakautuneista yhteisöistä, missä miehet ja naiset ovat luoneet niin omat kuin yhteiseen kanssakäymiseen liittyvät säännötkin. Metsän rosvojen osuus ärsytti minua jopa enemmän kuin Arcamandin vaihe, sillä Arcamandissa oltiin tietoisesti eri asemassa, mutta metsässä oli tarkoitus luoda uutta maailmaa. Silti kahlattiin samassa paskassa. Kyllä sai Le Guin irti tältä lukijalta tunteenpaloa. Arcamandia kevensi myös kauniit ja haikeat tunnelmakuvaukset:

"Kun ajattelen tuota kesää ja sen jälkeisiä kesiä, on kuin katselisin meren yli kaukana veden takana kultaisena häämöttävää saarta, tuskin uskoen että joku tosiaan oli joskus asunut siellä. Ja silti kannoin sitä muistoissani suloisena ja intensiivisenä: tunsin kuivan heinän tuoksun, kuulin miten kukkuloiden sirkat sirittivät loputtoman kuuloisesti, maistoin auringossa kypsyneen varastetun aprikoosin, tunsin karkean kiven painon kädessäni, näin tähdenlennon upealla kesäisellä tähtitaivaalla."

Gavrilin ja Suomaiden kansan keskuudessa esiintyvä kyky, jota voisi eräänlaiseksi shamanistiseksi piirteeksikin kutsua, pysyttelee jälleen kohtalaisen taustalla, vaikka liittyykin tapahtumien kulkuun. Se ei ole kuitenkaan hahmon kannalta pääasia, kuten ei edellisissä kirjoissakaan, vaan ominaisuus, jonka kautta hahmo löytää todelliset kykynsä. Siksipä fantasiaelementtejä karttelevankin on suhteellisen helppo tarttua tähän kirjaan, joka niin ikään on itsenäisesti luettavissa.

Näin lopuksi kommentoin sarjan kirjojen nimien käännöksiä. Gifts ja Powers ovat niminä monisyisempiä kuin käännetyt nimet, Näkemisen lahja ja Muistamisen taito. Kakkososa Voices täyttyy Sanan mahdilla kohtalaisen hyvin, mutta muut jäävät vajaiksi. Suorat käännökset eivät tosin toimi nekään kovin hyvin monimerkityksellisyytensä vuoksi, joten käännökset puolustavat siinä mielessä paikkaansa. Jälleen kerran joutuu kuitenkin miettimään, mitä kaikkea tarina kuitenkin menettää käännöksen myötä. Joka tapauksessa, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia on erittäin suositeltava lukukokonaisuus. Ursula K. Le Guin osoittaa olevansa edelleen taidokas tarinankertoja, yksi parhaista.