Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vuonna 2010 kirjoituksessani pienkustantamo Vaskikirjojen toiminnan jatkamisesta, ilmaisin oman vaatimattoman näkemykseni mihin suuntaan voisi hommaa viedä (kun niitä ehdotuksia kyseltiin):

"Tänä päivänä julkaistaan kaupallisesti kokeiluarvoista steampunk-kirjallisuutta (Priest, Carriger, Tidhar jne), joka voisi menestyä käännettynä Suomessakin, eikä Vaskikirjojen nimikään olisi ristiriidassa liikaa genren kanssa."

No, ihan näin tuoreelle steampunk-linjalle kustantamo ei ole lähtenyt, vaan otti suomennettavaksi vähän vanhempaa ja esikuvallista höyrypunkia eli Michael Moorcockin The Warlord of the Airin (1971), joka sijoittuu hyvin vahvasti myös vaihtoehtohistoria-alagenren alle ja on paljon kantaaottavampi kuin nykyhöyryiset teokset tuntuvat olevan. Kirja on tuore uutukainen ja koskapa olen ihastunut tähän mennessä Moorcockin muuhun science fiction -tuotantoon (7 kirjan verran), niin odotin Ilmojen sotaherraakin varsin innokkaana. Ilmojen sotaherra on itsenäinen aloitusosa The Nomad of the Time Streams -trilogiassa ja ensimmäinen Oswald Bastable-kirja. Vaan eihän tämä ollut ensimmäinen kerta kun törmäsin Oswaldiin.

Eletään edwardiaanisen ajan alkuvuosia, kun kirjailijan isoisä tapaa syrjäisellä Rowen saarella oopiumriippuvaisen miehen, joka kertoo käyneensä tulevaisuudessa vuodessa 1973. Isoisä kirjoittaa tarinan muistiin. Oswald Bastableksi esittäytyvä mies sanoo siirtyneensä ajassa 70 vuotta eteenpäin ollessaan Brittiläisen armeijan palveluksessa ja tehtävässä Himalajalla. Uusi aika vaikuttaa Bastablesta alkuunsa utopialta ja hän sopeutuu suurten ilmalaivojen, yksiraiteisten ja kinematografian neo-viktoriaaniseen maailmaan, jossa sotia ei ole käyty aikoihin, kohtalaisen helposti. Vaan pian hän saa todeta, että pinnan alla kuohuu, eikä tulevaisuuden maailma olekaan niin idyllinen kuin hän oletti. Imperialismin aate porskuttaa menemään ja Britannia, mm. tsaarin Venäjän ohessa, harjoittaa hyväksikäyttävää siirtomaapolitiikkaansa. Sattumien jälkeen Bastable päätyy kapinallisen ilmojen sotaherran, kenraali Shawn leiriin. Kaikkien vapautta ja tasa-arvoa ajavat, aatteen paloa hehkuvat kapinalliset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle suunnitelmissaan toteuttaakseen vastaiskunsa sortoa vastaan.

Ilmojen sotaherran alun ja lopun kerronnan kerroksellisuus miellyttää, sillä harvoin saa lukea kirjailijan ottavan tarinaan mukaan kuvitteellisen sukulaisensa. Muutoin Moorcock yllätti jälleen tyylillisesti. Sotaherra astuu kerrontatyylisestikin toiseen aikaan. Siinä on 1900-luvun alun henkeä, kuten päähahmossakin, johon olin jo lyhyesti törmännyt aiemmin Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun lopussa (trilogian arvostelu). En oikein tiedä mitä ajattelisin Oswald Bastablesta. Hän vaikuttaa miellyttävältä kaverilta, jolla on vankat oman aikakautensa käsitykset oikein toimimisesta. Hän on oikeudenmukainen ja suvaitsevainenkin, mutta myös naiivi. Ajoittain hän ärsytti lähes yhtä paljon kuin jotkut rajattomista valtiaista, vaikka hahmona hän on useimpiin nähden päinvastainen ja jopa jäykkä.

Moorcock yllätti myös poliittisuudellaan. Ehkä siitä on osa kirjoitusajankohdan kantaaottavuutta, kuten Ursula K. Le Guinillakin tahollaan, mutta toki kirjailijalta löytyy muutenkin terävää näkemystä mm. Katso ihmistä! (arvostelu) ja Breakfast in the Ruins (arvostelu) kirjoissakin, vaikkei ehkä näin suoraan värittynyttä. Politiikassa on mukana ironiaa, joskaan aikamatkailun lopputapahtumaa en uskalla mennä ironiseksi kutsumaan. Siinä on jotain moorcockmaista rajojen koettelemista. Kuten vaihtoehtohistoriaan usein kuuluu, tarinassa on tunnistettavissa todellisia henkilöitä uusilla ominaisuuksilla ja rooleilla. Kansikuvan tunnistettavien hahmojen lisäksi hilpeyttä herätti Mick Jagger-hahmo, ja vaikka tällä kertaa H.G. Wells ei päässyt esiintymään tarinassa lihallisesti, kuten Viimeisten aikojen valtiaissa, tuli hän mainituksi pariin otteeseen.

Ilmojen sotaherra jää ajoittain junnaamaan yksityiskohdissa ja palopuheissa. Vaikka siitä löytyy jonkin verran huumoria, se ei ole samalla tavalla ilakoiva kuin jotkut muut Moorcockin teokset, eikä kolahda samalla tavalla kuin Katso ihmistä! teki. Ilmalaivoihin ja niiden käyttöön liittyvien yksityiskohtien tarpeellisuuden ymmärtää, sillä lentovälineet ovat kirjassa kuin yksi hahmoista ja toisesta ajasta tulleelle päähenkilölle ihmetyksen aihe. Aatteellinen osuus saa kuitenkin pitkästymään. Ei auta, vaikka se on kuinka puettu vaihtoehtohistorian valepukuun.

Yksi hahmoista sai minut huudahtamaan ääneen ja putosin lukurytmin vauhdista komeasti thump! -äänen säestämänä kun mukaan astui rouva Una Persson (olin totaalisesti unohtanut, että hän esiintyy Bastable-sarjassa, vaikka minulle siitä on mainittukin). Sen jälkeen seurasin jännityksellä millaisen käänteen aikamatkailuosio saa, mutta eihän tämä teos valottanut sitä puolta ollenkaan. Argh. Moorcockin yksi ärsyttävimmistä ja samalla loistavimmista puolista kirjailijana on, että hän nivoo näitä kirjojaan yhteen tiettyjen hahmojen ilmestyksillä ja Cornelius-väännöksillä. Nyt en sitten millään malttaisi odottaa, josko seuraavassa Oswald Bastable -kirjassa selviää jotain lisää. Ja seuraavan kirjan ilmestyminen suomeksi ei ole lainkaan varmaa, ellei Ilmojen sotaherra myy tarpeeksi hyvin, jotta pienkustantajalla olisi varaa satsata kakkososaan. Ja siihen voi mennä aikaa, joten todennäköisesti ennätän siirtyä tyydyttämään Moorcock-nälkääni englanninkielisten kirjojen pariin. Mutta ei huolta Vaskikirjat! Ostan kuitenkin sen seuraavankin käännöksen jos se ilmestyy.

Ilmojen sotaherra saatavissa mm. Kirjapuodin kautta.