Magian syvempi sävy sijoittuu Lontooseen George III:n (joka suomeksi halutaan kääntää Yrjöksi) aikaan 1819. Itse asiassa Lontoita on kolme, joista hulluksi kuninkaaksi kutsutun George III:n ja meidän Lontoo on Harmaa, savuinen ja magiaton. Päähenkilö Kell on yksi harvoista Antareista, verimaagikoista, jolla on kyky matkustaa eri Lontoiden välillä. Hänen koti-Lontoonsa on Punainen, täynnä magiaa, jossa Kell asuu adoptoituna kuningasparin ja prinssin kanssa. Valkoista Lontoota hallitsee kaksoset Athos and Astrid Dane, jotka janoavat lisää oman Lontoonsa kuihtuvaa magiaa ja sen myötä valtaa. Aikoinaan oli neljäskin Lontoo, tuhoutunut Musta Lontoo, joka yhä on tapahtumien taustalla. Kell törmää Harmaassa Lontoossa nokkelaan taskuvarkaaseen Lila Bardin, joka janoaa puolestaan seikkailua, irtipääsyä nykyisestä elämästään. Ja se järjestyy Kellin seurassa Lontoiden välisessä valtapelissä.
Lontoo on loistava paikka magialle ja mielikuvituksellisille ala-, oheis- ja rinnakkaismaailmoille, minkä ovat todistaneet aiemmin jo mm. Neil Gaiman, J.K. Rowling ja Ben Aaronovich. Schwabin Lontoot sopivat hyvin lisäkortena kekoon. Värein erotetut kaupungit ja esimerkiksi Thames magian lähteenä ovat varsin kiehtovia ja kukapa ei haluaisi asua Schwabin punaisessa Lontoossa siinä missä käydä ostoksilla Rowlingin Lontoon Diagon Alleyssakin. Magian syvemmässä sävyssä maailmanluonti onkin ehkä se olennaisin osa, vaikka selvästi onkin vajaavaista, koska yksi osa kokonaisuudesta puuttuu eli Musta Lontoo. Se ei kuitenkaan ole huolestuttavaa, sillä onhan kyseessä sarjan ensimmäinen osa ja eiköhän salaperäiseen puuttuvaan Lontooseen vielä palata jatko-osissa. Kirjailija on kehittänyt maailmaansa sopivaa magiaa, joka toimi ja oli kehityskelpoinen.
Kell on tyypillinen menneisyyden omaava (minulla on aavistus tästä menneisyydestä), erikoislahjakas nuori mies. Lila Bard on nokkela selviytyjä, joka haluaa pärjätä omillaan ja teeskentelee ajoittain olevansa miespuoleinen. Hänellä on oma taustansa käytökseen. Kellin kohdalla syvyyttä syntyi jonkin verran hänen kohdatessa kuningas Georgen (mikä oli hieno alku kirjalle) ja kasvatusveljensä Rhyn. Lilallekin oli yritystä syvyyteen, vaikka ei toiminut tehokkaasti. Olisiko turhaa toivoa, että tässä kirjasarjasta selvittäisiin ilman jonkin sortin paritusta? Hahmot eivät yltäneet ihan odotusten tasolle, mikä oli kirjan ikävin pettymys. Juonen pohjustus kesti pitkään ja lopulta, kun tapahtumat vierähtivät käyntiin, ne vyöryivät yli eikä niistä oikein löytynyt omaperäisyyttä. Mustavalkoisuus ei ole kiehtovaa. Jälleen pistän toivoni siihen, että tarina kehittyy mutkikkaammaksi ja täyteläisemmäksi seuraavissa osissa.
Trilogian toinen osa, Tummevat varjot, on ilmestymässä lokakuun puolessa välin. Se kuuluu ehdottomasti lukulistalle.
Vaikka muutama pusu kirjassa vaihdettiin, toivon että ne jäävät platonisiksi teoiksi. Molemmat annettiin tilanteissa, joissa tosi oli kyseessä ja toista mahdollisuutta ei ehkä enää tule.
VastaaPoistaMinunkin mielestäni juonen pohjustuksessa meni tosi kauan, mutta lopun rytinät eivät herättäneet mielenkiintoa. Selaisin loppuun viimeiset 50 sivua, sillä en ollut kauhean kiinnostunut siitä, kuka iski nyt milläkin taialla.