Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.