Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.
O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.
Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt
Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.
Margaret Atwood: Testamentit
Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!