- Äänikone
- Genesis ja katastrofi
- Sotilas
- Mies etelästä
- Toivomus
- Vuokraemäntä
- William ja Mary
- Lampaalla teurastettu
- Tie taivaaseen
- Nahka
Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.
Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.
Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.
Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.
Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua.
Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.
Kuuntelin maaliskuussa kuunnelmana tuon William ja Maryn. Tuntui aika ahdistavalta ajatella Wiltsun elämää kuoleman jälkeen, kun ei pysty edes kommentoimaan niitä lehtijuttuja mitä vaimo hänelle lueksii. Pystyiskin pitämään semmoista aivoblogia ja sais toisinaan kommentteja. Tosin niihin kommentteihin saattaisi sitten työlääntyä, jos eivät olisi samansuuntaisia kuin oma ajattelu. Saisi kuulla kaikenlaisia herjoja, että senkin ammeaivo tai jotain vastaavaa.
VastaaPoistaHeh. Ei sovi nykysomemaailmaan tuollainen aivoilu. Tilanne oli kieltämättä ahdistava sekä karmea ja nyrjäys tuli siitä, että William teki päätöksen omasta näkökulmasta, tajuamatta, ettei hän ole se joka sanelee maailmankulkua.
Poista