Luin Paolo
Bacigalupin kaksi novellia, Yellow Card Man ja The Calorie Man,
joista varsinkin ensimmäinen iski tajuntaan ja lujaa. Koska olin lisäksi nähnyt
varsin kehuvan arvion kirjailijan tänä vuonna ilmestyneestä kokopitkästä
romaanista The Windup Girl, päätin katsoa millaisesta kirjasta oli kyse.
Siinä missä Yellow Card Man oli tiivis, tiheätunnelmainen pitkähkö
novelli, jossa kaikki tapahtumat ja maailmankuvaus osui nappiin, ja missä The
Calorie Man lisäsi maailmankuvaukseen toisen aspektin, The Windup Girl
ei valitettavasti ihan onnistunut vakuuttamaan.
Kirjan tarina
sijoittuu tulevaisuuden Thaimaan Bangkokiin ajalle jolloin fossiilisten
polttoaineiden käyttö on suurelta osin harvinaista ja maapallon ilmasto on
lämmennyt. Poliittisten sotilasvaltioiden ja öljymahtien sijaan vallassa ovat
suuret viljelystaloutta säätelevät yritykset. Valuuttana käytetään kaloreita.
Kirjassa on kolme pääkertojahahmoa. Anderson on amerikkalainen AgriGen-yhtiön
kalorimies, joka etsiskelee kasvilajeja, jotka mahdollisesti ovat selvinneet
maapallolla eri tuholaisista ja kasvisairauksista huolimatta, tulematta
ihmisille vaarallisiksi. Emiko on windup-tyttö, japanilaisten kehittämä Uusi
ihminen, täydellinen palvelija, joka on hylätty Bangkokiin ja joutunut
prostituoiduksi. Hock Seng on Bangkokiin sulkeutumisen jälkeen jäänyt
kiinalainen toisen luokan kansalainen, yellow card-henkilö, joka joutuu
taistelemaan olemassaolostaan.
The Windup
Girlin maailmanluonti
on onnistunutta. En tunne nyky-Thaimaata, mutta kirjasta tuntuu välittyvän aito
ymmärrys kansakuntaa ja sen tapoja ja ajatusmaailmaa kohtaan. Myös
tulevaisuuden kuva siitä mitä tapahtuu, kun vallan välineenä käytetään
ruuantuotantoa ja kasvien (ja eläinten) geenimanipulaatiota öljyherruuden
poistuttua kuvioista, tuntuu uskottavalta. Maailman siemenpankit ovat arvossa
arvaamattomassa ja jopa Suomessa on käyty niiden tiimoilla taisteluja.
Andersonin yhteydessä Suomen tapahtumiin viitataan useamman kerran. Jäin
miettimään, miksi kirjailija halusi ottaa juuri Suomen mukaan tarinaan
(nimellisesti), kun esimerkiksi Norja olisi Huippuvuorten siemenpankillaan
ollut realistisempi kohde, mutta en suinkaan valita.
Puitteet
antaisivat vaikka millaisia mahdollisuuksia upealle ja pelottavallekin
tarinalle, jos useammallekin. Yellow Card Man on sellainen tarina. The
Windup Girlissä henkilöhahmot pudottavat tasoa. Vaikka kirjassa ei ole
selviä sankareita tai vihollisia, ja hahmot ovat taatusti harmaita, niin heistä
puuttuu se jokin. Loppua kohden huomasin ajattelevani, ettei ole oikeastaan
väliä miten kelleen heistä käy. Heidän kohtalonsa ei liikuttanut suuntaan eikä
toiseen, ja se on minulle henkilökohtaisesti aina huono merkki.
Henkilöhahmojensa puolesta kirja tuntuu ylivenytetyltä novellilta, joka ei pysy
tiiviisti paketissa. Maailmankuvaus pelastaa kirjassa paljon, ja sitä voi
ongelmitta jopa ylistää.
The Windup Girl
on kirja, joka
antaa paljon lupauksia siitä mihin Bacigalupi parhaimmillaan pystyy. Myönnän,
että minun arviooni vaikutti paljon Yellow Card Man -novellin
erinomaisuus, ja kun kirja ei sille tasolle yltänyt, se tuntui hienoiselta
pettymykseltä. Silti minusta on suositeltavaa pohjustaa kirjan tarinaa
lukemalla ensin kaksi samaan maailmaan liittyvää novellia. En epäile, etteikö The
Windup Girl löydä tietänsä Hugo-ehdokaslistalle ensi vuonna ja ansaitusti. Epäilen, onko siitä voittajaksi asti.
Vuodatuksesta kopioidut kommentit:
VastaaPoistaRauno K kirjoitti 14.10.2010 - 12:01
Olen samaa mieltä kanssasi The Windup Girlin maailman luonnista. Siinä oli aitoutta. Bacigalupi ei selvästikään ole hard science fiction -kirjoittaja, mutta pehmoilmastonmuutoskirjoittajana hän kyllä pärjää (en sano tätä negatiivisessa merkityksessä). Minua ehkä eniten häiritsi tarpeeton raiskauskohtauksen kuvaus. Sillä tunnuttiin hakevan enemmän shokkivaikutelmaa kuin syvyyttä henkilön tilanteeseen. Ymmärrän hyvin miksi tämä kirja on ollut palkintoehdokkaana, sillä kirjailijalla on selvästi oma tyylinsä.
Raija kirjoitti 14.10.2010 - 20:04
Mietin sitä kuinka paljon kirjailija yrittää tarkoituksella shokeerata ja kuinka paljon voidaan pistää kirjailijan perustyylin piikkiin. Bacigalupin ihmishahmot eivät saa pehmeää käsittelyä, ja siksi ihastuin etenkin hänen novelleissaan tyyliin. Heidän tekojaan ajaa pohjimmaiset sisäiset tarpeet, eivät ideologiat ja ajatus siitä mikä yleisesti on oikea tapa toimia. Tämä on mielestäni rehellisempää, sillä se huomioi ihmisen perustarpeen ajatella itsestään positiivisempana kuin ehkä mitä todellisuudessa on ja eliminoi sen vaikutuksen pois.
Kun Bacigalupi onnistuu, jälki on hienoa. The Windup Girlissä jäätiin hieman puolitiehen ja siksi voin allekirjoittaa ajatuksesi kyseisestä kohtauksesta.
Mitä tulee tieteellisyyden tarkkuutteen, niin sen tarpeesta voi olla montaa mieltä. Luen itse työkseni tieteellistä kirjallisuutta, ja sen vuoksi vaikka science fictionissa pysyttelenkin mukavuusvyöhykkeellä, niin haen kirjallisuudella pakoa arjesta. Itse en kaipaa ehdottomasti faktoja fiktioon, jos niiden puute ei riko koko tarinan rakennetta.
Menipäs vuodatukseksi... :)
Raija kirjoitti 14.10.2010 - 20:08
Luin vastauksesi uudelleen ja toivottavasti en kommentoinut ihan asian vierestä...
Rauno K kirjoitti 14.10.2010 - 21:04
Ihan asiasta tuli. Lukeminen on tietenkin subjektiivinen kokemus. Kun sanoit, ettei The Windup Girl ole kolahtanut kaikkiin, ymmärsin hyvin mitä tarkoitit. On kuitenkin olemassa taso, jolla tarkastellaan kirjailijan taitoja, välittämättä siitä pitääkö tarinasta vai ei. Bacigalupi on lahjakas ja luen hänen teoksiaan jatkossakin.
Raija kirjoitti 20.10.2010 - 23:36
On kuitenkin olemassa taso, jolla tarkastellaan kirjailijan taitoja, välittämättä siitä pitääkö tarinasta vai ei.
Tuo on itseasiassa aikasta hienosti sanottu. Meni hetki ennen kuin sisäistin.