Ylämaat on haja-asuttua köyhää, vuoristoista maaseutua ilman kehittynyttä teknologiaa, jossa elää sukuja, joiden keskuudessa periytyy erilaisia psyykkisiä erikoislahjoja. Orrec ja Gry kasvavat naapuruksina lapsesta saakka. Gryn lahjana on kyky kommunikoida eläinten kanssa, mutta hän haluaa käyttää kykyään muutoin, kuin houkutellakseen riistaa saaliiksi, mitä häneltä odotetaan. Orrecin lahja on tyhjäksi tekemisen taito, joka vaikuttaa olevan sen verran voimakas ja hallitsematon, että hän joutuu peittämään silmänsä, ettei vahingoittaisi ihmisiä vahingossa. Orrec ei taitoaan haluaisi edes käyttää. Ylämaiden suvut riitelevät toistensa kanssa ja varastelevat toisiltaan, naimakauppoja suunnitellaan niin, että kunkin suvut lahjat pysyvät voimissaan tai vahvistavat toista. Sukujen kesken vallitsee kauhun tasapaino tai eristäytyminen sen mukaan mikä kunkin erikoislahja on. Orrec ja Gry joutuvat etsimään omaa itseään ympäristön vaatimusten ja odotusten paineen alaisina, ja pohtimaan suostuako perinteisiin vai yrittääkö jotain uutta.
Näkemisen lahja on kirja, jossa Le Guin onnistuu jälleen antropologisessa maailmanluonnissa. Tarina henkii sellaisen kasvuympäristön henkeä, jonka pienen kylän kasvattina voin tunnistaa ja aistia rivien välistä. Olen palannut myös sukututkimuksen yhteydessä monta monituista kertaa kuvioon, jossa naapurimökkien ja -sukujen tyttäret ja pojat on liitetty/liittyneet yhteen syystä tai toisesta. Jos suvussani olisi ollut Le Guinin kuvaamia erikoistaitoja, esim. puukon taitoa, niin epäilen, että ruumiita olisi voinut syntyä. Tai ehkä joku eläinten kanssa kommunikoimaan pystyvä olisi kieltäytynyt kutsumasta hylkeitä tapettavaksi 1600-luvun alussa, mitäpä ei tietenkään olisi hyvällä katsottu. Olen iloinen, että suvussani ei löydy piirrettä mikä Le Guinin kirjassa tulee esille. Lähisuvussa riittävän kauan lisääntyminen aiheuttaa myös ongelmia. Le Guin ei kuitenkaan alleviivaa tätä, vaan antaa lukijan itse tajuta tiettyjä seuraamuksia.
Sosiaalisen ympäristön kuvaus ja historia sekä erikoislahjat ovat oivallisesti kehitettyjä ja niiden kautta kirjailija pystyy luontevasti tuomaan esille tarinan juonikuvion siten, että tärkein ymmärrys lahjoista syntyy loppupuolella. Lahjojen käyttämisen tasapainotila uumoilee syvempää taustaa. Orrecista löytyy nuoruuden kompleksisuutta, mutta muuten kirjan hahmot ovat hieman alakanttiin kuvattu. Gry ja Orrecin etelämpää Ylämaille varastettu äiti ovat pääosin ärsyttävän täydellisen oloisia, mutta onneksi Gryn äiti sentään hieman häivyttää naisten pyhimysmäistä roolitusta tässä kirjassa.
Pidän Näkemisen lahjaa onnistuneena kokonaisuutena, jossa on monia samoja kuvattavien yhteisöjen tarkasteluun liittyviä piirteitä kuin kirjailijan sf-tuotannossakin. Näkemisen lahja ei ole kuitenkaan mielestäni Le Guinin parhaimmistoa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kyseessä olisi hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja nuorille ja myös vanhemmille aikuisille. Le Guinin kohdalla arvosteluasteikko on vain kalibroitu omalle tasolleen. Kirjan kansikuvasta annan pluspisteen, pidän siitä. Läntisen rannan aikakirjojen kakkososan arvio ilmestyy blogissani lähiaikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!