1970-luvulla avaruuden muukalaiset saapuvat Maapallolle rauhanomaisissa merkeissä. Pitkään salaperäisesti piilossa pysyttelevät ylivaltiaiksi kutsutut vieraat ryhtyvät muuttamaan ihmiskunnan aatteita ja toimintatapoja. Sodat päättyvät, kansakunnat lakkaavat kilpailemasta ja pian ihmiskunta elää harmonisessa utopiassa, jossa kellään ei ole puutetta, ketään ei tapeta, eläimiä ei enää kohdella huonosti, eikä rikoksiin ole mitään aihetta. Ihmiskunta elää kulta-aikaa, mutta taustalla häämöttää tieto, että viidenkymmenen vuoden kuluttua ylivaltiaat ovat luvanneet paljastaa itsensä. Paljastus on kuitenkin vain alku tapahtumille, muodonmuutoksen alkuvaihe, ihmiskunnan lapsuuden loppu.
Clarke esittää 50-luvulla kirjoitetussa kirjassaan ehkä jopa radikaaleimman näkemyksen ihmisen roolista maailmankaikkeudesta, mitä olen mistään muusta kirjasta lukenut. Jätän tarkoituksella mainitsematta mikä se on, sillä se on yksi ratkaisevista seikoista kirjan tapahtumiin. Siihen liittyvä tuntemus sai minut surulliseksi. Tavallaan koko Lapsuuden loppu on surullinen kirja, vaikka Clarke kuinka haluaisi vakuuttaa lukijalle, että kyseessä on utopia. Olen Clarken kanssa eri mieltä. Minulle avaruuden muukalaisten toiminta ei ollut utopian rakentamista. Paljon hyvää saatiin aikaiseksi, eikä muutosten yksityiskohdat sinänsä töki, mutta kuten David Brinin Tähtisumu täyttyy (arvostelu) ja Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan ((1) Aamunkoitto, (2) Puolipäivän riitit, (3) Imago) yhteydessä, minulle heräsi ajatus valinnan vapaudesta ja yksilöllisyydestä. Clarke hylkää nämä kaksi ihmisiä voimakkaasti koskettavaa asiaa höyhenen kevyesti. Miten myös suhtautua tieteiskirjassa jossain taustalla häilyvään kaukaiseen (jumal)hahmoon, joka päättää maailmankaikkeuden kohtalosta. Samalla minua nyppii oma rajoitteisuuteni, sillä juuri Alfred Besterin Murskattu mies -arvostelun kommenteissa tulin peräänkuuluttaneeksi mielikuvitusta evoluutioomme ja nyt kun sitä tarjotaan roppakaupalla, se ei tyydytäkään. Clarken tarjoama Maailman liittovaltio on vaikeampi pala niellä kuin aikalaisen Ursula K. Le Guinin luoma hainilaisen sarjan Liitto/Ekumeeni, jossa alkuperäisiä kulttuureja, kieliä ja tapoja kunnioitetaan sellaisenaan, vaikka liittoon liittyviltä edellytetäänkin joitain myönnytyksiä ja muutoksia.
Pidän Clarken muukalaisten ulkonäköön liittyvää paljastusta loistavana vetona, osoituksena, että kyllä tieteispainotteisesta kirjailijasta löytyy huumorintajuakin (toivottavasti se oli sitä, minua ainakin nauratti), joka vieläpä kietoutuu erinomaisesti juonirakenteeseen. Clarken ihmishahmot ovat yksipuoleisia, mutta ilmeisesti hänen tarkoituksensa kirjailijana ei ollut ollakaan ihmisluonnon kuvaaja, vaan avaruudellisen mittakaavan visionääri. Tämän kun oivaltaa, voi utopiayhteiskunnan käyttäytymisen kuvauksen naiiviuden jopa sietää. Clarke ei salli utopiansa vastustajille aitoa sanansijaa, samoin kuin Brinin kirjassa aina päädytään pienestä näennäisestä kritiikistä huolimatta hyväksymään ulkopuolisen muutokset.
Clarke on tällä teoksellaan vaikuttanut varmasti koko sf-genreen. Voin nähdä miten useat scifi-kirjat kuin tv-sarjat/elokuvatkin ovat tietoisesti tai mutkan kautta saaneet vaikutteita Lapsuuden lopusta. Kirjan faksimilekaukokirjoittimet ynnä muut kirjoitusajanhetken tunnusmerkit ovat hieman korneja tämän päivän näkökulmasta, kuten varmaan läppärit ja iPodit huvittavat jo alle sadan vuoden kuluttua tulevia sukupolvia, mutta tämän kirjan ansiot on nähtävä näiden seikkojen takaa. Minulla oli vuoden 1986 vuoden painos luettavana ja jostain syystä käännösteksti tuntui ajottain kömpelöltä. Harvoin jumitan lukiessani johonkin lauseeseen miettimään, miten sen voisi sanoa selkeämmin, mutta tässä tapauksessa kävi niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!