Jack Vance: The Dying Earth (Iltaruskon maa)

Luin Jack Vancen Iltaruskon maan (1988) suomeksi noin viitisen vuotta sitten, mutta muistikuvat siitä eivät olleet enää kovinkaan selkeät kun otin sen uudelleen luettavaksi, tällä kertaa englanninkielisenä ekirjana. The Dying Earth ilmestyi alun perin vuonna 1950 ja se oli retro-Hugo -palkintoehdokkaana 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. The Dying Earth koostuu kuudesta toisiinsa löyhästi kytkeytyvästä tarinasta (suluissa suomenkielinen nimi):

• Turjan of Miir (Turjan, Miirin valtias)
• Mazirian the Magician (Maziran Maagikko)
• T'sais (T'sais)
• Liane the Wayfarer (Liane Maankiertäjä)
• Ulan Dhor (Ulan Dhor Ends a Dream)
• Guyal of Sfere (Guyal Sfereläinen)

Kaikki tarinat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, ajankohtaan jolloin Maa on kuoleva planeetta, sillä sen aurinko on päätepisteessään. Tämä synkkä aikakausi piirtyy Jack Vancen käsissä kauniin haikeana kuvana himmeän punertavan auringon valossa. Kaupungit ovat historiaa, raunioita, joiden liepeillä entisen sivilisaation vähäiset jälkeläiset elävät omaa demonien ja taikuuden sävyttämää mielivaltaista elämäänsä. Tieteen ja taikuuden rajat ovat hämärtyneet. Ihmiset elävät koko ajan tietoisena Maan vääjäämättä lähestyvästä kohtalosta, vaikka kellään ei taida olla tietoa milloin lopullinen pimeys ja tuho on tulossa, ainakaan lukijalle sitä ei kerrota.

In the west the sun hung close to old earth; ruby shafts, heavy and rich as wine, slanted past the gnarled boles of the archaic forest to lay on the turfed forest floor. The sun sank in accordance with the old ritual; latter-day night fell across the forest, a soft, warm darkness came swiftly, and Turjan stood pondering the death of his latest creature.

Kokoelman ensimmäinen tarina kertoo Turjan-nimisestä velhosta, joka etsiessään luomisen salaisuutta, päätyy oppiin salaperäisessä Embelyonissa asuvan, kaikki loitsut hallitsevan ja näkymättömissä olevan Pandelumen luo. Turjan kohtaa Pandelumen epäonnistuneen kokeilun, kauniin T’saisin, joka ei kykene itse näkemään maailmassa kauneutta. Niinpä Turjan luo tämän ehyen kaksoiskappaleen T’sainin. Identtisten naisten kohtaamisen seurauksena T’sais aloittaa oman etsintämatkansa, jolla hän kohtaa muun muassa Liane Maankiertäjän, joka on hyvin itseriittoinen ja mieleltään jopa sairas, sekä Etarrin, joka onnettomuudekseen kärsii entisen ihastuksensa taikuuden vaikutuksista. Turjanin uusi kyky luoda keinotekoisesti elämää, saattaa hänet konfliktiin toisen velhon, Mazirianin kanssa. Selviytymiseen tarvitaan Turjanin luomaa T'sainia avuksi. Guyal on utelias kyselijä, joka haaveilee voivansa esittää kysymyksiä kaikkitietävälle Kuraattorille. Matkalla Museum of Maniin, hän joutuu vangituksi ja valitsemaan naisuhrin demoni Blikdakille. Kaiinin kaupungin hallitsijan, prinssi Kandiven veljenpoika Ulan Dhorin kadonneeseen Ampridatvirin kaupunkiin suuntautuvan matkan tavoitteena on päästä käsiksi muinaiseen tietoon ja valtaan. Tämä vaatii kahden kilpailevan uskonnollisen kultin hallussa olevien läpinäkyvästä metallista tehtyjen taulunosasten yhdistämistä.

Liekö johtuu lukemastani kielestä, mutta tällä lukukerralla The Dying Earthin maailma upposi paljon paremmin kuin aiemmin. Yksittäisissä tarinoissa on vanhahtava sävy, satumaista seikkailua, etsimistä ja vastoinkäymisten voittamista. Esimerkiksi Guyal joutuu selviytymään nuoren tytön ja tämän sedän juonitteluista, ennen kuin matka jatkuu seuraavaan koittelemukseen ja lopulliseen päämäärään. Vance käyttää niin perinteisiä satutarinoiden elementtejä, kuin keksii myös uusia tieteisfantasian elementtejäkin joukkoon. Taikuuteenkin Vance on saanut ajankohtaan nähden omaperäisyyttä, sillä se pohjautuu muinaiseen tieteeseen, siihen mitä maapallolla on ollut ennen kuin sen tuho alkoi. Taikuuden hallitseminen on voimaa ja sen tavoittelu on motiivina useimpiin kuvattuihin matkantekoihin.

Useimpien tarinoiden tyyli on, että kukin saa mitä ansaitsee. Hahmot ovat kovin suoraviivaisia, eivätkä ihan istu tämän päivän kyyniseen ajatusmaailmaan. Toisaalta, joskus tietynlainen puhdasotsaisuus on tervetullutta kaikessa naiiviudessaankin. The Dying Earth on vasta alkua maailmaan sijoittuville tarinoille. Tämän edemmäs en ole aikaisemmin lukenut, mutta jatkossa aion kyllä. Sen vuoksi luin myös tämän ensimmäisen kokoelman muistin virkistykseksi ja englanninkielisenä, koskapa jatkojakaan (The Eyes of the Overworld, Cugel's Saga ja Rhialto the Marvellous) ei ole käännetty. Toivottavasti jatko-osista löytyy lisää valaistusta esim. Embelyoniin ja Pandelumiin, jotka erityisesti kiinnostivat minua The Dying Earthissa.