Menneisyyden ihmiset saapuivat Blue World -planeetalle avaruudesta. Uusi planeetta oli veden peittämä ja asukkaat joutuivat sopeutumaan elämään vesikasveista rakennetuilla kelluvilla lautoilla. Parinkymmenen tuhannen asukkaan yhteisö, jossa vallitsee periytyvä ammatillinen kastijärjestelmä, on keksinyt morsetukseen perustuvan viestintäjärjestelmän eri sukujen lauttaklusterien välillä. Yhteisön elämä levollisuus riippuu kuitenkin suhteesta suureen merihirviöön, kalmarin kaltaiseen King Krageniin, joka pitää muut kragenit pois uhkaamasta asutusta, mutta vaatii ruokintaa tai muuten se aiheuttaa itse tuhoa lautta-asutuksen keskellä. King Kragenista on tullut eräänlainen puolijumala, itse tehty suojelija yhteisölle, eikä viestittäjä Sklar Hastia katsota hyvällä, kun hän haluaa päästä hirviöstä eroon. Uudet ajatusmallit törmäävät vanhoihin perinteisiin ja on aika katsoa mihin sinisen maailman tasapaino asettuu.
Jack Vancella on tarinassa kaksi teemaa, uskonto ja tiede. Hän asettaa teemat vastakkain käyttäen kragenia katalyyttina muutokselle. The Blue Worldissa Vance käsittelee tiedettä ja viestintäjärjestelmää pitemmän kaavan kautta kuin The Kragenissa. Samoin myös merihirviö saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille pidemmässä versiossa. Tieteellinen puoli nousee teemoista enemmän esille. Ihan pureksimatta sitä en kuitenkaan voinut niellä. Yhteisön jäsenet päättävät tehdä rautaa ja kuparia verestä, minkä jälkeen rauta taotaan mainitsemattomalla menetelmällä kovaakin kovemmiksi harppuunoiksi ja kuparista tehdään vaijeria. Keksitäänpä samalla tuottaa sähköä Rousin laitteella (ilmeisesti fyysikko Reussin mukaan nimetty), jotta voidaan magnetisoida rauta ja saada aikaan kompassi. Kätevästi kompassi osoittaa pohjoisen suunnan, sillä tämä outo planeetta on Maan kaltainen magneettikenttineen. Kirjailija tekee maailmastaan ihan millaisen haluaa, mutta tässä tapauksessa lukijana minua häiritsee, että veden peittämällä, puuttomalla ja vesikasvien vallitsemalla planeetalla Maasta saadut tieteelliset selviytymiskeinot istuvat kuvioon kuin hanska käteen. Mitä pidemmälle ryhdyin pohtimaan sinisen maailman olemusta, sitä enemmän syntyi kysymyksiä. Miten planeetan ilmakehä on muodostunut, millaista happipitoisuutta veden peittämä planeetta pystyy ylläpitämään ja niin edelleen. Fysiikkaa ja geologiaa opiskellut Vance on varmaan pohtinut näitä asioita itsekin, tosin lopputuloksesta ei vastauksia löydy. Vance intoutuu välillä kuvaamaan asioita myös oppikirjamaisesti, minkä koin ärsyttäväksi esim. nuortenkirjassa Avaruuden rosvot (arvostelu), tässä en niinkään.
Jos taustakysymykset unohtaa ja päättää vain nauttia, niin Vance osaa luoda mielikuvituksellisen rikkaita maailmoja, jotka hän myös kuvaa kauniisti. Vancen kirjoitustyyli on omalaatuista. Hän käyttää paljon sanoja, joihin ei kovin usein törmää. Gene Wolfe on tainnut saada oppinsa Vancelta. The Blue World ei ole yhtä koukeroista tekstiä kuin Iltaruskon maa (The Dying Earth), jonka luin myös vasta uusiksi, mutta siinäkin on havaittavissa piirre, jota itse kuvailisin romantismiksi. Ehkä piirre on osittain aikakausisidonnainen, mutta varmasti myös kirjailijan ominaisuus. Vancen hahmot eivät ole kovinkaan monimutkaisia, he toimivat suoraviivaisesti, uskoen omiin näkemyksiinsä. Ehkä nykyhetken trendiin verrattuna hieman yksiulotteisesti.Vance ei ole minulle ongelmaton kirjailija, mutta hänen teoksensa erottuvat genressä, ja vaikka jokaisessa lukemassani kirjassa on jokin piikki, johon takerrun, niin silti pystyn ihailemaan hänen kykyään astua toisiin maailmoihin vaivattomasti. The Blue World/The Kragen ei ole ehkä Vancen parasta tuotantoa, mutta ehdottomasti kiinnostava ja vetävä tarina. The Blue World on hiotumpi versio näistä kahdesta, joten ehkä suosittelen enemmin sitä, tosin valitkaa ihmeessä jollakin toisella kansikuvalla kuin mitä tuossa yllä näkyy.
Lukiessani kirjailijan elämäkertakirjaa, This is Me, Jack Vance! (arvostelu), ihmettelin, miksi kirjailija ei halua puhua kirjoittamisesta. Mutta kyllä hän puhui ja paljon. Ei ehkä teknisessä mielessä, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää millainen elämän ja maailman havainnoitsija Vance on ollut ja miten se näkyy hänen tuotannossaan. Jatkan alkuvaiheissa olevaa verkkaista kulkuani läpi hänen laajan tuotantonsa. Seuraavaksi kerron mietteitäni The Dying Earthistä, jahka kerkiän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!