Stephen King: Painajainen

En ole koskaan erityisemmin pitänyt Stephen Kingin kirjoista, eikä mieleeni ole jäänyt mitkä kirjat tuli luettua aikoinaan exäni kirjahyllystä ja mitkä olen nähnyt elokuvana/tv-sarjoina. Niinpä siinä sitten kävi, että kun luin World Fantasy -ehdokkaiden lukutavoitelistaltani ´Salem's lot -kirjan (1975), joka on suomennettu nimellä Painajainen (1990), tajusin noin sadannen sivun kieppeillä, että olin lukenut kirjan jo ennestään. Annoin mennä samalla vauhdilla kuitenkin loppuun saakka, koska muistikuvani olivat hatarat.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kotikaupunkiin Jerusalem’s Lotiin kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Kaupungin laidalla tyhjillään oleva ränsistynyt Marstenin talo herättää synkän pelottavia muistoja Benissä yhä kymmenien vuosien jälkeen. Taloon on juuri muuttamassa uudet salaperäiset asukkaat ja pahaa aavistamaton kaupunki joutuu keskelle painajaista, ikivanhaa pahuutta, jota vastaan Ben ryhtyy taistelemaan ihastuksensa Susanin, opettaja Mattin, rohkean pikkupojan Markin, tohtori Jimmyn ja isä Callahanin kanssa.

Painajainen on kunnianosoitus perinteiselle vampyyrikirjallisuudelle. Vaikka pidänkin vampyyreista enemmän vaarallisina ja mystisinä olioina kuin ihmisten kanssa pariutuvina söpöliineinä, niin Painajainen tuntui kuluneelta. Kirjoittamisajankohtanaan fiilikset olisivat varmaankin olleet toisenlaiset ja ehkäpä jopa suomennoksen ilmestyttyäkin, mutta ei enää. Vampyyrit ovat kuitenkin kirjan kohokohtia. Niihin liittyvä mystiikka ei ehkä pelottanut, mutta yhä ajatus esimerkiksi lapsesta ikivanhan pahuuden uhrina on karmaiseva. King hyödyntää hyvin perinteistä vampyyrimytologiaa risteineen ja valkosipuleineen. Tänä päivänä toivoisin kuitenkin vampyyrimaailmaan enemmän pseudotiedettä kuin esimerkiksi kristillistä näkökulmaa ja ylikorostuneen seksuaalisuuden voisi heittää jo nurkkaan. Ehkä olen nähnyt tämän kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan, uudemman tai vanhemman, mutta varmaksi en voi sanoa. Kirjan jotkut kohtaukset herättivät visuaalisia mielikuvia.

King kuvaa pientä kaupunkiyhteisöä elävästi ja varmastikin myös osuvasti. Minua ei kuitenkaan innostanut tai edes kiinnostanut lukuisten sivuhahmojen ajatustöryt, olivat ne kuinka todentuntuisia tai ei. Ainoa sivuhahmo, joka oikeasti koskettaa ja herättää ajatuksia, on nuori väkivaltainen äiti vauvoineen. Ben, Susan ja Mark olivat hahmoina tylsiä. Hahmoja heikentävää on, että osa on tavallisia, tosin epämiellyttävästi kuvattuja, eikä heistä voi pitää, ja osa on silotellun hyviä, eikä heistä pahaa sanota, mutta siltikään heistä ei voi pitää. En vaadi, että kirjassa olisi yhtään pidettävää hahmoa, kunhan olisi edes mehukas, erinomaisesti esille tuotu, ristiriitaisen ei-pidettävä. Nyt kenenkään kohtalo ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ehkä isä Callahaniin oli saatu jotain poikkeuksellista.

Painajainen sai minut pitkästymään, mutta onneksi se on huomattavasti lyhyempi kuin muutama muu Kingin kirja, joita viime vuosina on vastaan tullut (ja jäänyt lukematta), enkä tuhrannut siihen liikaa aikaani. Suunnitelmissa on lukea tänä vuonna ilmestyvä Kingin 22.11.63 -teos, mutta mitään erityistä intoa se ei nyt herätä, kun palautui muistiini, etten pidä kirjailijan ilmaisutyylin alakanttisuudesta. Mahtaisiko olla niin, että Kingin tuotannosta joko tykkää tai ei.