Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta

Arthur C. Clarken Uhka avaruudesta (Rendezvous with Rama, 1973) -teosta pidetään klassikkona. Muutamista viimeaikaisista lukemistani suomennoksista poiketen, se ei joutunut odottamaan vuosikymmeniä tullakseen käännetyksi, vaan käännös ilmestyi heti alkuperäistä seuraavana vuonna. Kirja on voittanut Hugo, Nebula, Locus SF, BSFA ja Campbell Memorial -palkinnot ja todennäköisesti muitakin. Sain kirjan tilaamalla toisen paikkakunnan kirjastosta ja sekin oli hyvin luettu irtosivuversio, mutta onneksi kaikki sivut olivat sentään tallella.

Asteroidien tarkkailujärjestelmä havaitsee vuonna 2130 aurinkokuntaamme nopeasti lähestyvän kohteen, joka osoittautuu kymmeniä kilometrejä leveäksi ja pitkäksi, sylinterinmuotoiseksi tuntemattoman lajin avaruusalukseksi. Tutkimusalus Endeavour komentaja Nortonin ja miehistön kera on tarpeeksi lähellä, jotta he voivat siirtyä lyhyeksi ajanjaksoksi tutkimaan alusta, jonka kulkurata on vain hetken aurinkokunnan sisällä. Vieras alus saa nimekseen Rama ja sille saapuvat ihmiset kohtaavat ihmeellisen oudon lajin elinympäristön, joka tuntemattomuudessaan on myös vaarallinen. Epäselvää on onko aluksen tarkoitus jäädä jostain syystä planeettojemme joukkoon pysyvästi ja mahdollisesti muodostaa uhkan ihmisille vai onko se vain ohikulkumatkalla.

Uhka avaruudesta keskittyy kuvaamaan pääasiassa ihmisten tutustumista erikoiseen muukalaisalukseen ja millaisia muutoksia ja ihmeellisyyksiä aluksessa tapahtuu tuona aikana. Kuvailut ovat yksityiskohtaisia ja tuovat voimakkaasti mieleen tunnelmat, joita koin lukiessani Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -kirjaa aikoinaan. Kirjat ovat toki erilaisia ja sijoittuvat aivan erilaisiin ympäristöihin, mutta molemmissa on uuden ja ihmeellisen löytämisen meininki, asioita joita ei olisi osannut odottaa. Molempien maailmat ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, vaikka Clarke kai omansa on laskenut sille mahdollisten puolelle.

Clarke kuvaa maailmaansa myös teknisesti. Mittakaavat ovat tärkeitä ja avaruudelliseen hahmottamiseen ja painovoimaan sekä keskipakoisvoimaan liittyy suhteessa paljon kuvausta. Silti kirja ei missään vaiheessa tunnu pitkästyttävältä tai tylsältä, vaan tutkimusmatkan jännite ja kauneus pysyy koko ajan yllä ja lukijana koin olevani melkeinpä mukana Raman sisällä seikkailemassa. 

"Kapeat viivat, jotka olisivat voineet olla teitä, kanavia tai varsin kurinalaisia jokia, etenivät heikosti näkyvänä geometrisena verkkona kaikkialle, ja kauempana sylinterissä, juuri ja juuri näkyvissä, oli raita syvempää pimeyttä. Se oli katkeamaton rengas, joka vyötti tämän maailman sisäpuolen, ja Nortonin mieleen muistui yhtäkkiä Okeanos-myytti, taru merestä, joka vanhojen uskomusten mukaan ympäröi Maata.
Tämä meri oli kenties vielä kummallisempi - se ei ollut rengasmainen vaan lieriömäinen. Ennen kuin se oli jäätynyt tähtienvälisessä yössä, oliko siinä ollut aaltoja ja virtoja ja vuorovesiä - ja kaloja?
Soihtu vipatti ja sammui; ilmestys katosi. Mutta Norton tiesi kuvan pysyvän mielessään niin kauan kuin hän eläisi. Millaisia löytöjä tulevaisuudessa tehtäisiinkin, ne eivät milloinkaan voisi himmentää tätä ensimmäistä vaikutelmaa. Eikä historia voisi ikinä riistää häneltä etuoikeutta olla ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt vieraan sivilisaation työt."

Kaikkea kirjailija ei ole lähtenyt tarinassa selittämään, mikä on oikea ratkaisu, sillä juuri mystisyyden tunteen säilyttäminen tekee mielestäni kirjasta mestariteoksen. Uhka avaruudesta ei loista ihmishahmoilla, mutta ne ovat siedettävällä tavalla pinnallisia. Alla olevan kaltaisille hetkellisille notkahduksille ei voinut lähinnä muuta kuin hymähdellä huvittuneena:

"Komentaja Norton oli jo kauan ollut sitä mieltä, ettei naisia pitäisi ollenkaan päästää avaruusaluksiin; painottomuus vaikutti heidän rintoihinsa tavalla, joka oli liian kirotun häiritsevää. Ilmiö oli riittävän paha silloinkin kun he pysyivät paikallaan; mutta heidän lähtiessä liikkeelle ja sympateettisten värähtelyjen päästessä kunnolla vauhtiin oli jo liikaa vaatia yhdenkään lämminverisen miehen kestävän sitä."

Poliittiset ja uskonnolliset teemat ovat mukana. Kuitenkaan mihinkään syvään pohdintaan niiden kanssa ei lähdetä, vaan ne jäävät kevyiksi ja lähinnä toiminnallisiksi työkaluiksi. Hyvä niin. Parasta kirjassa on salaperäisen vihjaavat loppusanat, joista annan lisäpisteitä. Minulla ei ole aikomusta, ainakaan tällä hetkellä, lukea myöhemmin kirjoitettuja Rama-kirjoja, sillä en yksinkertaisesti halua tietää Ramasta yhtään enempää. Olen autuaan ihmeen ja selittämättömän outouden vallassa ja tyytyväinen siihen.

Uhka avaruudesta ei ole "paras lukemani kirja ikinä", hahmoissa varsinkin olisi paljon kehitettävää, mutta se on kirja, jonka lukemisesta olen erittäinen iloinen. Suosittelen kokemusta muillekin. Saas nähdä vieläkö tästä kehitellään elokuva, ainakin suunnitelmissa on (ja tietenkin 3D:nä).