David Brin: Tähtisumu täyttyy

Tulosvaroitus: David Brinin Tähtisumu täyttyy herätti minussa enemmän negatiivisia tuntemuksia kuin positiivisia. Suppean otannan perusteella olen vähemmistössä, sillä lukijat yleensä tuntuvat pitäneen kirjasta. Vaikka keskittyminen herpaantui monta kertaa, kahlasin kaikesta huolimatta läpi yli 600-sivuisen teoksen. Hugo-, Nebula, jne -palkittu kirja julkaistiin alun perin vuonna 1983 (Startide Rising) ja suomeksi 1987.

Eletään 2400-luvun loppupuolta. Terralainen avaruusalus Streaker tekee merkittävän löydön ja tiedottaa siitä Maapallolle. Maasta tulee käsky piiloutua, sillä aggressiivinen muukalaisrotu yrittää päästä Streakerin löytöön käsiksi aluksen kautta. Alus piiloutuu Kithrup-nimiselle planeetalle, jonne myös yllätystaistelun hytäkässä vaurioitunut thennanilainen alus on törmännyt. Streakerilaiset suunnittelevat korjaavansa oman aluksensa ja pelastautuvansa siirtopisteen kautta turvaan piiloutuneena thennanilaiseen taistelualukseen, mikä on helpommin suunniteltu kuin toteutettu. Streakerin miehistöön kuuluu ihmisten lisäksi joukko neodelfiinejä ja simpanssi, jotka ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti omalle tasolleen. Vihollisen uhatessa, eri lajit joutuvat miettimään yhteistyön ongelmallisuutta ja lajien erilaisuutta. Osa miehistöstä kapinoi ja harkitsee loikkaamista vihollisen puolelle. Kithrupilla on myös omat lajinsa vaikuttamassa tapahtumien kulkuun.

Tähtisumu täyttyy sisältää useita näkökulmahahmoja, joista osa on ihmisiä, osa delfiinejä ja osa galaktisia muukalaisia. Ja pääseepä simpanssikin oman näkemyksensä sanomaan. Kirjan pääasiallinen teema tuntuu olevan eri lajien kehitys ja oikeutus vaikuttaa toiseen lajiin ja muuttaa sen perimmäistä olemusta ja perimää tekemällä siitä itseään jäljittelevän. Ihmiset ovat kohottaneet älyllisesti delfiinit ja simpanssit, mutta ihmiset ovat saavuttaneet itse oman tasonsa. Delfiinejä ja simpansseja vaivaa välillä kohottaminen ja heihin suhtautuminen:

"Creideiki osasi kuvitella, miltä varakapteenista tuntui. Joskus hänestä itsestäänkin kohotuksen tunkeileva, kaikkialle ulottuva läsnäolo tuntui niin painostavalta, että hän melkein halusi ulvahtaa alkudelfiiniksi: "Kuka antoi teille tähän oikeuden?" Ja Valaan unen suloinen huumaus kutsui häntä palaamaan Vanhojen jumalien syliin.
Sitten hetki meni aina ohi, ja hän muisti, ettei koko maailmankaikkeudessa ollut mitään, mitä hän olisi tehnyt mielummin kuin komentanut avaruusalusta, kerännyt avaruuden laulujen äänityksiä ja tutkinut tähtien välisiä virtoja."

Kritiikistä huolimatta päädytään aina siihen, että ihminen on tehnyt oikein ja ihmislajin taso on tavoittelemisen arvoinen. Se ei ehkä ole ollut kirjailijan yksioikoinen tarkoitus, mutta sellainen tunne minulle syntyi. Ihmislaji on parempi kuin fanaattinen muukalaislaji, joka on eläimellinen ja karkea, vaikkakin vanhempi. Kohotettu laji joutuu olemaan isäntälajinsa palvelijana ("orjana") 100 000 vuotta, mitä ihmiskunta ei ole joutunut kokemaan, vaikka sen sisällä orjuus tunnetaankin. Pohdin jo fantasiapuolella Richard Adamsin Ruohometsän kansan (arvostelu) ja Tad Williamsin Tailchaser's Songin (arvostelu) yhteydessä eläinhahmojen ihmistämistä ja käyttöä kirjallisuudessa päähahmoina, joiden ajatuksia ja toimintoja pyritään kuvaamaan. Minulla tökki heti alusta Tähtisumu täyttyy -tarinan kohdalla ihmismäistetyt delfiinit, yhtä paljon kuin todellisuudessa kaikenmaailman delfinaariotkin. En ymmärrä mitä iloa siitä kelleen on, että eläin nähdään ihmisen kaltaisena, ei sellaisena lajina kun se missäkin kehitysvaiheessaan on. Miksi me haluaisimme nähdä delfiinin kasvoilla ihmistunteita kuvaavia ilmeitä tai että urosdelfiini kiinnostuisi seksuaalisesti naispuoleisesta ihmisestä. Toki Brin yrittää antaa delfiineille lähtökohtaisesti oman kielen ja ajatusmaailman ja jopa jonkin sortin uskonnollisen ymmärryksen, mutta nekään eivät tunnu aidolta, sillä koko ajan mietin, että tämä on kirjailijan näkemys lajista, eikä se osunut yksiin minun ajatusmaailmani kanssa. Avaruusolioiden sielunmaailman ihmistäminen ei yleensä töki niin paljoa kuin meille jo tutun lajin.

Tarinassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, erityisesti galaktinen kirjasto, jonka olemassaolo olisi todella huikeaa. Geneettinen muuntelu sinänsä science fiction -aiheena on kiinnostava ja kieliin liittyvät uudet ajatustavat ja toteutukset aina tervetulleita. Delfiinien haiku-puhetyylissä on ideaa, jos unohtaa ihmismäistämispuolen. Tähtisumu täyttyy on avaruusoopperana ja maapallon ulkopuolisen maailman erikoisuuden kuvaajana ihan tasapainoinen, ehkä hieman tiivistämistä kaipaava teos. Ei kuitenkaan minun suosikkejani.