Elokuvasarjan toinen osa vie Newt Scamanderin Ranskaan. Voimakas pimeyden lordi Gellert Grindelwald pakenee ja ryhtyy kokoamaan seuraajia ja toteuttajia aatteelleen, että velhomaailman tulisi hallita maailmaa ei-taikovien, jästien yli. Tämä ei luonnollisestikaan sovi Albus Dumbledorelle, joka toimii Hogwartsissa opettajana. Brittiministeriö, jossa Newtin veli työskentelee, etsii Grindelwaldia ja kadonnutta obscurialia Creedence Barebone, johon liittyy ennustus ja jota Grindelwaldin oletetaan tavoittelevan. On syitä miksi Dumbledore ei itse voi lähteä Grindelwaldin perään, joten hän lähettää maastapoistumiskiellossa olevan Newtin Ranskaan, jossa myös aurori Tina Goldstein on. Etsintämatka kulminoituu kohtaamiseen, jossa jokaisen on valittava puolensa.
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on jälleen helppolukuinen käsikirjoitus, mutta vaikka se kuvailee tapahtumia kohtaus kohtaukselta, ohjaus, näyttelijät, lavasteet ja erikoisefektit herättävät sen vasta henkiin. Minun tärkein syy miksi lukea käsikirjoitus tällä kertaa oli Albus Dumbledore. Harry Pottereissa hänestä tuli ehdoton suosikkihahmoni ja Grindelwaldin rikoksissa hän palaa mukaan kuvioon aikaan, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin legendan velhomaailmassa. Häneen liittyy käsikirjoituksessa se kohta, mikä tökkii pahasti ja joka elokuvan loppupuolella sai ihmettelemään, mitä hemmettiä?! Etsin käsikirjoituksesta pienimpiäkin vihjeitä ja kertasin Dumbledoren historian siltä osin kuin mitä The Deathly Hallowsissa siitä paljastettiin. Ei auttanut. Käsikirjoitus ei ole romaani, eikä tarinassa ole Pottereiden tapaan suloisia vihjeitä oivallettavaksi, ellei linnunpoikasta huomioida. Täytyy odottaa seuraavaa elokuvaa, jotta toivon mukaan asiat selkeytyy.
Pidin elokuvasta tuota yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Otukset ovat sen parasta antia, suloisia luomuksia. Ja totta kai taikamaailma yleensäkin ottaen on kiehtova, jopa Pariisissa. Todellinen lämpö palasi kuitenkin sydämeen, kun pääsimme takaisin Lontooseen ja Hogwartsiin ja kun nuori Minerva McGonagall pikaisesti pelmahtaa valkokankaalle. Siinä tekee näyttelijä ehkä lyhyimmän roolisuorituksensa, mutta jää ikuisesti Potterversumin historiaan yhtenä rakastettuna hahmona. Ja Jude Law - kiitos, ettet pilannut mielikuvaani nuoresta Dumbledoresta.
On ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Pottereita (eivätkä aio lukea), eivätkä ole myöskään seuranneet Rowlingin jälkipuheita hahmoista kirjasarjan päätyttyä, mutta katsovat nämäkin elokuvat. Miten avautuu Iseeviot-peilin kohtaus ja muut pienet yksityiskohdat, jotka potterfaneille ovat niin tärkeiksi tulleet? Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska niitä on lehdissä pitänyt selittää. Tajusin, että itse haen käsikirjoituksesta kaanonia, sitä jatkumoa, jonka pohjalta koko Pottereiden ajan tuli etsittyä ja tulkittua tarinaa. Elokuva ei ole samalla lailla hakuteos, mistä tarkistaa asioita. Elokuvan käsikirjoituskaan ei anna samaa tyydytystä kuin romaanimuotoinen tarinankerronta, mutta jää se ainakin ekirjahyllyyn selailtavaksi, silloinkin, kun elokuvaa ei ole käsillä. Ja sillähän on merkitystä vain Potter-fanille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!