Katsaus kirjavuoteeni 2018

Katsaus tämän vuoden lukutilastoihini on jälleen tehty. Laitoin tavoitteeksi lukea vuonna 2018 50 kirjaa, minkä ylitin kuudella kirjalla. Olen tyytyväinen tähän saavutukseen, sillä se on enemmän kuin edellisenä vuotena. Lukemistani kirjoista miesten kirjoittamia oli lähes tuplasti naisten kirjoittamiin verrattuna ja suomenkielisten teosten määrä oli selkeästi suurempi kuin englanninkielisten. Tässä oleva trendi, mitä enemmän minulla on aikaa lukea, sen useampi kirja on englanninkielinen, ei toteutunut tänä vuonna. Blogiarvioituja kirjoja oli hitusen enemmän kuin luettuja, johtuen edellisen vuoden rästibloggauksista.

Yritin pysyä jonkin verran kärryillä, mitä maailmalla julkaistiin ja minkälaiset trendit genrekirjallisuudessa jylläsivät, mutta vuoden uutuuksista vain 7 valikoitui lukemistooni, sekä saman verran 2018 julkaistuja käännöksiä. 2017 julkaistuja oli mukana sen lisäksi 11. 1940-luvulla julkaistu teos oli vanhin lukemistani, eikä aikaa jäänyt sitä vanhemmalle kirjallisuudelle lainkaan, mitä ei ole tapahtunut sitten vuoden 2011.

Kesäkuussa olin pääasiassa matkahommissa, eikä silloin jäänyt aikaa eikä energiaa lukemiselle. Voisi kuvitella, että kun matkustaa puolimaapalloa, että on aikaa lukea vaikka kuinka matkanteon aikana, mutta väsymys painoi liikaa. Siksi kesäkuussa puhdas 0. Loppuvuoden pelasti marraskuussa saamani äänikirjat, joita lyhyyden vuoksi jaksoin kuunnella. Keskimäärin luin 4,7 kirjaa kuussa.

En lukenut tänä vuonna yhtään englanninkielistä paperikirjaa, kaikki olivat joko ekirjoja tai äänikirjoja. Suomenkielisistäkin yli puolet oli sähköisessä muodossa. Niinpä paperikirjojen osuus tänä vuonna jäi 30 prosenttiin ja ne edustavat pääosin vanhempaa kirjallisuutta, jota ei ole sähköisenä julkaistu.

Perinteinen Top 5 -lista lukemistani näyttää tältä:

1. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 9

2. Naomi Novik: Spinning Silver

3. Katherine Arden: The Bear and the Nightingale

4. Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

5. Cixin Liu: Kolmen kappaleen probleema

6. N. K. Jemisin: The Stone Sky

  

  

Okei, siitä tuli Top 6 -lista, mutta en kyennyt pudottamaan yhtäkään näistä pois listalta. Linkkien kautta pääsette katsomaan mietteeni kirjoista. Olen jälleen ollut onnekas, kun vuoden aikana tuli nämä teokset vastaani ja olen saanut tuntea ja kokea niiden maailman. Erityiset kiitokset kotimaisille kustantamoille ja kääntäjille Shirley Jacksonin ja Cixin Liun teosten suomennoksista.

Erikoismaininnan tänä vuonna saa Robin Hobb: Assassin’s Fate. Luin kirjan 2017, mutta sen vuoden lista jäi tekemättä ja arvioin kirjan vasta 2018 puolella. Assassin’s Fate on kirja, joka olisi ollut minkä tahansa lukuvuoden Top 5:ssa. Muut vuoden aikana bloggaamani kirjat löytyy tägin vuonna 2018 arvioidut kirjat alta.

Vuodelle 2019 asetan edelleen lukutavoitteeksi 50 kirjaa. Toivottavasti käy hyvin, eikä Top 5 riitä ensi vuonnakaan, pääsen tuohon lukemaan tai en.

Onnellista tulevaa vuotta ja erinomaisia lukuhetkiä kaikille!

Philip Pullman: Once Upon a Time in the North

Tämä vuosi alkaa olla taputeltu, joten on vuorossa vuoden viimeinen kirja-arvio. Marraskuun Philip Pullman -spurtissani luin vielä yhden kirjan, Once Upon a Time in the North (2008). 

Tarina sijoittuu Universumien tomua edeltävään aikaan, jolloin nuori Lee Scoresby Hester-daemoninsa kanssa laskeutuu kuumailmapallollaan pieneen arktiseen kaupunkiin, Novy Odenseen. Kaupungin pormestarin vaalit ovat tulossa ja käynnissä on poliittinen kampanja kaupungissa asustavaa karhuyhteisöä vastaan. Kaupungin karhut ovat älyllisiä ja puhekykyisiä ja ennen kovinkin uljasta rotua, mutta kaupungissa heidän on alennettu roskasakkiin, eivätkä he saa pukea ylleen tekemäänsä panssaria. Lee tutustuu yhteen karhuista, Iorek Byrnisoniin. Kapteeni van Bredan alus seisoo satamassa tullimuodollisuuksien vuoksi ja on menettää lastinsa kieroutuneen pormestariehdokkaan vuoksi. Lee päättää auttaa häntä Iorekin avustuksella. Edessä on koko Leen tulevaisuuden muuttava yhteenotto.

Nyt on viimeistään aika mainita, että Universumien tomu ei ole niitä sarjoja, joka olisi tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Sarjassa on huikeita ideoita, jännittäviä käänteitä ja erinomaisia kohtauksia, mutta samalla siinä näkyy kirjailijan ideologiaa, mikä työntää pois luotaan. Ehkä sarja olisi pitänyt lukea nuorena, mutta minun kohdallani se ei ollut mahdollista, sillä olin kolmenkymmenen kun ensimmäinen osa ilmestyi. Tai ehkä olisi paikallaan lukea sarja uusiksi ja katsoa pitikö ensivaikutelma todellakin paikkaansa. Se ei kuitenkaan houkuttele, sillä Lee Scoresbyn tarina muistutti fiiliksistä.

Once Upon a Time in the North on lyhyt kertomus, mutta se tuntuu täydeltä miehistyksineen ja tapahtumineen. Ehkä jos Leen ja Iorekin hahmoihin olisi kiintynyt pääsarjassa, olisi syntynyt nostalgiatuntemus, mutta minulle ei näin käynyt. Silti tarina on ihan mukava seikkailukertomus lännen tapaan, teksasilainen nuori seikkailija, tyttöjä, vanha vihollinen ja pyssytappelu. No, kuumailmapallo ja puhuvat karhut panssareissa sekä daemonit ovat hieman ekstraa.

Useimmat Universumien tomun fanit ovat pienoisromaanin varmaankin jo lukeneet, vaikka sitä ei ole suomennettu. Tarina on pieni lisä sarjan maailmaan, ei välttämätön, mutta menee siinä missä Lyran Oxfordkin (arvostelu). Kirjan paperisessa versiossa on lisukkeita, jotka äänikirjaversiosta puuttuu.

Philip Pullman: Lyra's Oxford

Marraskuun lukemistooni kuului Philip Pullmanin äänikirjoja, joista kolmas oli Lyra’s Oxford (2003). Lukijana on mm. kirjailija itse ja muita, kuten Lyran roolissa nuori naisääni (Jo Wyatt), mikä saa tarinan kuulostamaan aidommalta. Itse asiassa kuuntelin tarinan kahteen kertaan, toisen nyt joulukuun puolessa välissä. Kirja löytyy myös suomennettuna (Lyran Oxford, 2004).

Tarina sijoittuu pari vuotta Universumien tomun jälkeiseen aikaan Oxfordiin, jossa Lyra ja hänen daemoninsa Pantalaimon istuvat eräänä päivänä kaikessa rauhassa Jordan Collegen katolla, kunnes huomaavat noidan daemonin lentävän yksinään pakoon muita sitä ahdistelevia lintuja. Ragi-daemon etsii oxfordilaista alkemistia, joka voisi parantaa hänen noitansa etelästä tulleesta oudosta sairaudesta. Lyra ja Pantalaimon päättävät auttaa Ragia, mutta mitä lähemmäs he pääsevät etsimäänsä alkemistia, sitä vaarallisemmalta tehtävä alkaa tuntua.

Philip Pullman on erinomainen lukija omalle tarinalleen ja muukin äänikirjan casting on varsin onnistuneita, ehkä Ragia lukuun ottamatta, sillä liioitellun korostuksen vuoksi oli välillä hankala saada selvää mitä hän sanoi. Tarina on lyhyt, siinä ei ole kovinkaan merkittävää juonta, mutta se kytkeytyy pääsarjaan ohuesti. Tarinaan on juonen sijaan enemminkin yritetty saa idyllistä tunnetta Lyran kotikaupungista ja jonkinlaista haikeutta aiempiin tapahtumiin. Ehkä. Ihan tarina ei pääse päämääräänsä, mutta oikeastaan se ei haittaa, sillä välillä on ihan kiva lukea, tai tässä tapauksessa kuunnella, jokin pieni kevyt välipala.

Varsinaisessa paperiversiossa on käsittääkseni kuvitusta, jotka ovat varmastikin luomassa tunnelmaa Lyran Oxfordista. Tätä ei tietenkään äänikirjassa ole, mutta pidin pienestä musiikkiosuudesta tarinan alkupuolella. Siitä tuli mieleen vanhat piirretyt animaatiot, jotka sopivat jouluun. Niinpä Lyra’s Oxford osui lukuajankohdaltaan ihan sopivaan hetkeen.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 5

Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuvasta on saatavilla tuore osa, Volume 5, jossa lehdenjakajatyttöporukka ja vuoden 2000 Tiffany ovat päätyneet vuoden 2171 Clevelandiin. Omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa painivat nuoret joutuvat välttelemään dinosauruslentäjien huomiota ja jakautuvat jälleen kahdeksi ryhmäksi. Grandfather etsii heitä, ja hänen ja Volume 3:n menneisyyden maailmassa asuneen Warin välinen yhteys selviää. Paper Girlsien ajassa kulkemisen seuraukset hahmottuvat, mutta jälleen menneen tulevaisuuden tapahtumat tulevat vastaan sekoittamaan pakan uusiksi.

Volume 5:ssa käsitellään persoonallisesti tyttöjen tulevaisuutta. Tarina kaartaa kiinnostavasti omaan kohtaloon vaikuttamisen mahdollisuuksia ja onko loppujen lopuksi kaikki muutostoimet itseasisssa se suorin tie toteuttaa alkuperäinen kohtalo. Tätä ei voi tietää, kun tarina on kesken ja käsikirjoittaja Brian K. Vaughan, mutta pohdintaa tarinan kulku ehdottomasti herättää. Välillä tuntuu, että olen ihan pihalla missä mennään, mutta kun lukee uudelleen ajatuksella, asiat pikkuhiljaa selkiytyy. Onneksi jokainen osa löytyy omasta ekirjastosta, niin voi palata aiempiin numeroihin tarkistamaan asioita. Paper Girls ei ole missään vaiheessa suoraviivainen.

Duh!

Volume 3:n yhteydessä (arvostelu) aavistelin, että silloin pienimuotoiselta tuntunut osa onkin vain yksi palapelin palanen ja näkisin isomman kuvan tarinan edetessä. Ja niin kävikin. Volume 5:n myötä Volume 3 asettui paremmin kokonaisuuteen ja tarina täydentyy. Vaikka Volume 5 onkin täynnä tapahtumia, vihjeitä ja lopussa hyppy jyrkänteeltä alas -tyyppinen cliffhangeri, en ihan yhtä paljon nauttinut tarinasta tällä kertaa kuin edellisen osan yhteydessä. Enkä edes tiedä mikä sinänsä häiritsi.

Joka tapauksessa Paper Girls on erinomainen sarjakuva, jonka lukemista on jatkettava. Jään odottamaan seuraavaa osaa.

Aiemmat osat:
Paper Girls, Volume 1
Paper Girls, Volume 2
Paper Girls, Volume 3
Paper Girls, Volume 4

Philip Pullman: The Firework-Maker's Daughter

Kuuntelin Philip Pullmanin The Firework-Maker’s Daughterin (1995) äänikirjana Nigel Lambertin lukemana. 

Kyseessä on lapsille suunnattu seikkailufantasiakirja, jossa Lila-niminen tyttö haluaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa olla ilotulitteiden tekijä, kuten hänen isänsäkin on. Isä vain ei suhtaudu asiaan myönteisesti, joten Lila päättää toimia omin neuvoin ja lähteä kohtaamaan pelottavan Fire-Fiendin Merapin vuorelle saavuttaakseen ilotulitteiden salaisen ainesosan, kuten kaikki ilotulitteiden valmistajat tekevät. Hän ei kuitenkaan tiedä, ettei Fire-Fiendiä kohdata noin vain ilman lahjoja tai suojausta. Lilan ystävä Hamlet, kuninkaan valkoinen puhuva elefantti, ja tämän palvelija Chulak lähtevät tytön perään pelastaakseen tämän palamasta poroksi. Onnistuneen, mutta hieman mysteerisen matkan jälkeen Lila saa kuulla isänsä tulleen vangituksi, koska kuninkaan elefantti oli teillä tietymättömillä. Niinpä Lila joutuu tilanteeseen, jossa joutuu todistamaan ilotulitustaitonsa pelastaakseen isänsä.

Kuten Clockwork (arvostelu) myös The Firework-Maker’s Daughter on lyhyt kirja ja näpsäkkä tarina. Tällä kertaa päähahmo on hieman itsepäinen, mutta itseensä luottava tyttö, jolla on erikoisia ystäviä. Itämaisesti sävyttyvässä tarinassa on väriä ja kiehtovuutta, kuten ilotulitteissa konsanaan. Tarina on kuitenkin kevyt ja Universumien tomun ja Clockworkin kerrontaan nähden aika pinnallinen. Luulenpa, että lapset nauttisivat kirjan seikkailusta enemmän kuin minä ja ääneen luettuna iltasatuna. Tätä kirjaa vain ei taida löytyä suomeksi.

Minulle alkaa hahmottua Pullmanista kirjailijana hieman erilainen kuva näiden Tomun ulkopuolisten teosten myötä Kiplingistäkin ammentavana kirjailijana. Olen tietoinen, ettei Pullman itse pidä kirjojensa ikäluokittelusta ja tämäkin kirja on ihan hyvin aikuisen luettava, mutta itse en kokenut siinä haastetta tai kiehtovuutta, kuin ehkä joissain muissa nuoremmille lukijoille kohdistuvissa kirjoissa. Plussaa kuitenkin naispuoleisesta vahvasta päähahmosta.

Philip Pullman: Clockwork

Kuuntelin marraskuun lopuksi kolme Philip Pullmanin äänikirjaa, joista tämä ensimmäinen, pienoisromaanimittainen Clockwork (1996) on myös suomennettu v. 2005 nimellä Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin. Äänikirjan lukija on erityisesti televisiosarjoista tuttu Anton Lesser, joka valitettavasti omaa äänen, joka minulle aiheuttaa ärtymystä pitempään kuunneltuna. Mutta koska juuri tuolla hetkellä ei ollut mahdollisuus lukea, kuuntelin tarinan sinnikkäästi loppuun saakka.

Saksassa Glockenheimin kylässä kellontekijän oppipoika Karl istuu tavernassa ja tuskastelee, sillä seuraavana päivänä on hänen opinnäytetyönsä paljastus, mutta hän ei ole saanut mitään aikaiseksi. Edessä on melkoinen nöyryytys. Tavernassa ihmiset ovat kerääntyneet kuuntelemaan nuoren Fritzin tarinaa. Fritz sai unessaan aihion tarinalle prinssi Otosta ja tämän pojasta, mutta ei ole keksinyt siihen loppua. Tarina alkaa muuttua yllättäen todeksi ja Karl saa kasvojen pelastamistarjouksena paikalle ilmaantuneelta Tohtori Kalmeniukselta kellopelihahmon Sir Ironsoulin. Ritarihahmolla on yksi harmittava piirre: se pyrkii surmaamaan miekallaan kaikki, jotka päästävät suustaan sanan ”devil”.

Clockwork on selvästi tarkoitettu nuorelle kuulijakunnalle ja se noudattaa tuttua satukerronnan kaavaa. Tarinassa on kuitenkin lisämausteena clockpunkin raaka-aineita. Sen sijaan, että käytettäisiin ihmisen varaosina pelkästään muilta otettuja elimiä, Pullman käyttää myös mekaanisia osia, mikä tuo hahmoihin mielenkiintoisia muutoksia. Lisäksi tarinassa tarinat limittyvät toisiinsa, eikä kokonaisuus ole täysin suoraviivainen. Kertomus on ajoittain synkkä, ehkä hieman frankensteinmainenkin. 

Mekaanisia ihmisiä esiintyy kirjoissa enemmänkin - täyteläisemmin aikuisille kirjoitettuna, kuten Genevieve Valentinen Mechanique: A Tale of Circus Tresaultissa (arvostelu), jota erityisesti suosittelen. Clockwork on välipala, ihan kiva tarina tutustua Pullmanin muuhunkin tuotantoon kuin Universumien tomu-sarjaan.

Taikakirjaimet täyttää 10 vuotta

Kirjoitin ensimmäisen kirja-arvioni Taikakirjaimet-blogiin 10 vuotta sitten. Silloin meitä kirjabloggaajia oli huomattavasti vähemmän kuin nykyään ja koin, että maailmalla julkaistaan paljon spefikirjallisuutta, joka ansaitsee näkyvyyttä Suomessakin. Alusta asti oli selvää, että halusin kirjoittaa myös genrekirjallisuuteen liittyvistä tapahtumista eli coneista ja kirjailijatapaamisista, joissa käyn ja kirjallisuuspalkinnoista, joita jaetaan. Monen moisia ilmiöitä on tullut peilattua vuosien varrelta, mm. ekirjojen murrosvaihetta kaiken ohessa. Lähes 700 spefikirjasta olen mietteitäni raapustellut ja reilu 250 kirjaa on jäänyt arviota vaille tänä aikana. Sivu- ja alapalkeista löytyy erilaisia arkistoja, luokitteluja ja julkaisuvuosia, joiden kautta voi selailla mitä olen tullut lukeneeksi.

Lukeminen on ollut lähes 50 vuotta tärkein harrastukseni, joten 10 vuotta kirjabloggaamista ei liene yllätys. Tai ehkä vähän. Blogi on päivittynyt epätasaisesti sen mukaan mitä harrastukseen on jäänyt aikaa muulta elämältä. Kirjablogiyhteisö on laajentunut Suomessa edustaen kaikenlaista kirjallisuutta laajalla aikaskaalalla. Taikakirjaimet jatkaa porskuttelua muiden joukossa omalla spefisistisellä linjallaan - rakkaudesta kirjoihin.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Turtschaninoffin kolmas Punaisen luostarin kronikoiden kirja on Maresin voima (Breven från Maresi, 2018), joka ilmestyi lokakuussa suomenkielisenä. Englanninnos Maresi Red Mantle ilmestyy ensi vuonna. Kirjeiden muotoon kirjoitettu tarina on samaisesta Maresista, josta kasvoi Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen ja vahva nuori nainen ensimmäisessä osassa (arvostelu), ja joka lähti maailmalle viemään tietojaan ja taitojaan eteenpäin. Tässä osassa hän palaa pitkän ajan jälkeen kotikyläänsä aikomuksena rakentaa koulu ja opettaa siellä tyttöjä. Vaikka Maresi otetaan vastaan avosylin, hän pian huomaa, että luostari ja opit ovat muuttaneet häntä ja sopeutuminen kotiseudun kuvioihin ei ole helppoa. Ajatukseen koulusta ei suhtaudu innolla. Vaikeat ajat ovat edessä hallitsijan käskynhaltijan periessä jo ennestään toimeentulonsa kanssa kamppailevilta ihmisiltä mielivaltaisia veroja ja lainan korkoja. Tapahtumien muuttuessa vaarallisiksi, on aika Maresin löytää voimansa ja käyttää sitä.

Maresin voima on miellyttävä lukukokemus. Kerronta soljuu Maresin luostariin lähettämien kirjeiden myötä, joissa hän kertoo tapahtumia uudesta luostarin jälkeisestä elämästään. Tapahtumat eivät ole aina miellyttäviä, ja olosuhteet ovat ankarat, mutta kakkososan, Naondelin (arvostelu) kaltaista pitkää piinaa ei tässä osassa esiinny. Alku sujuu kotikylän, sen ihmisten ja askareiden kuvauksessa vastoinkäymisineen päivineen ja vasta myöhemmin alkaa taikuuden ja Maresin voimien mahti näkyä. Minulle kirja oli kevyttä lukemista.

Tarina on suljetun luostarin piirissä varttuneen Maresin kasvutarina, kun hän huomaa, ettei hänen elämänsä ole pyhitetty vain Akka-jumalatarelle, vaan myös tämän muille ilmenemismuodoille Neidolle ja Äidille. Matkan varrella murenee suhtautuminen miehiin ja syntyy oivaltaminen kuinka tärkeää ihmisten yhteisvoima on, joskin se vaatii työtä, luottamusta ja rohkeutta. Tarinassa on joitain kohtia, jotka tapahtuvat liian helposti tai lankeavat Maresin osalle sormea napsauttamalla. Tarina ei ole kaikilta osin tasaisen uskottava. Annettakoon se anteeksi, sillä Maresi itsessään hahmona kasvaa ja osoittaa persoonallisuutensa kiitettävästi. Aistin tarinan ja etenkin Maresin punaisen viitan visuaalisesti. Jälkeen päin näin elokuvan kaltaisia välähdyksiä koko Maresin elämänkaaresta.

Maresin äidin salaperäinen menneisyys on niin huutava yksityiskohta kirjassa, joten ei voi muuta kuin odottaa, että se jonain päivänä aukeaisia uutena kertomuksena. Maresin tarina veti mukaansa, kiitos siitä.

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Menossa #3. Seitsemän kirjaa jäljellä.

J.K. Rowling: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay ja elokuva

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay eli elokuvan käsikirjoitus ilmestyi marraskuussa jälleen yhtä aikaa leffan kanssa, kuten aiemmallakin kerralla. Fantastic Beasts and Where to Find Them –käsiksen arvio löytyy täältä. Kävin katsomassa elokuvan tuoreeltaan ja nyt muutaman viikon tauon jälkeen luin käsikirjoituksen.

Elokuvasarjan toinen osa vie Newt Scamanderin Ranskaan. Voimakas pimeyden lordi Gellert Grindelwald pakenee ja ryhtyy kokoamaan seuraajia ja toteuttajia aatteelleen, että velhomaailman tulisi hallita maailmaa ei-taikovien, jästien yli. Tämä ei luonnollisestikaan sovi Albus Dumbledorelle, joka toimii Hogwartsissa opettajana. Brittiministeriö, jossa Newtin veli työskentelee, etsii Grindelwaldia ja kadonnutta obscurialia Creedence Barebone, johon liittyy ennustus ja jota Grindelwaldin oletetaan tavoittelevan. On syitä miksi Dumbledore ei itse voi lähteä Grindelwaldin perään, joten hän lähettää maastapoistumiskiellossa olevan Newtin Ranskaan, jossa myös aurori Tina Goldstein on. Etsintämatka kulminoituu kohtaamiseen, jossa jokaisen on valittava puolensa.

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on jälleen helppolukuinen käsikirjoitus, mutta vaikka se kuvailee tapahtumia kohtaus kohtaukselta, ohjaus, näyttelijät, lavasteet ja erikoisefektit herättävät sen vasta henkiin. Minun tärkein syy miksi lukea käsikirjoitus tällä kertaa oli Albus Dumbledore. Harry Pottereissa hänestä tuli ehdoton suosikkihahmoni ja Grindelwaldin rikoksissa hän palaa mukaan kuvioon aikaan, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin legendan velhomaailmassa. Häneen liittyy käsikirjoituksessa se kohta, mikä tökkii pahasti ja joka elokuvan loppupuolella sai ihmettelemään, mitä hemmettiä?! Etsin käsikirjoituksesta pienimpiäkin vihjeitä ja kertasin Dumbledoren historian siltä osin kuin mitä The Deathly Hallowsissa siitä paljastettiin. Ei auttanut. Käsikirjoitus ei ole romaani, eikä tarinassa ole Pottereiden tapaan suloisia vihjeitä oivallettavaksi, ellei linnunpoikasta huomioida. Täytyy odottaa seuraavaa elokuvaa, jotta toivon mukaan asiat selkeytyy.

Pidin elokuvasta tuota yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Otukset ovat sen parasta antia, suloisia luomuksia. Ja totta kai taikamaailma yleensäkin ottaen on kiehtova, jopa Pariisissa. Todellinen lämpö palasi kuitenkin sydämeen, kun pääsimme takaisin Lontooseen ja Hogwartsiin ja kun nuori Minerva McGonagall pikaisesti pelmahtaa valkokankaalle. Siinä tekee näyttelijä ehkä lyhyimmän roolisuorituksensa, mutta jää ikuisesti Potterversumin historiaan yhtenä rakastettuna hahmona. Ja Jude Law - kiitos, ettet pilannut mielikuvaani nuoresta Dumbledoresta.

On ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Pottereita (eivätkä aio lukea), eivätkä ole myöskään seuranneet Rowlingin jälkipuheita hahmoista kirjasarjan päätyttyä, mutta katsovat nämäkin elokuvat. Miten avautuu Iseeviot-peilin kohtaus ja muut pienet yksityiskohdat, jotka potterfaneille ovat niin tärkeiksi tulleet? Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska niitä on lehdissä pitänyt selittää. Tajusin, että itse haen käsikirjoituksesta kaanonia, sitä jatkumoa, jonka pohjalta koko Pottereiden ajan tuli etsittyä ja tulkittua tarinaa. Elokuva ei ole samalla lailla hakuteos, mistä tarkistaa asioita. Elokuvan käsikirjoituskaan ei anna samaa tyydytystä kuin romaanimuotoinen tarinankerronta, mutta jää se ainakin ekirjahyllyyn selailtavaksi, silloinkin, kun elokuvaa ei ole käsillä. Ja sillähän on merkitystä vain Potter-fanille.

Naomi Novik: Spinning Silver

Naomi Novikin edellinen kirja Uprooted (arvostelu) oli erinomainen ja sen jälkikaiussa myös tänä vuonna ilmestynyt standalone-teos, Spinning Silver, nousi automaattisesti lukulistalle. Tarina pohjautuu tuttuun satuun Rumpelstiltskinistä (suom. Tittelintuure), mutta vain peruselementeiltään, sillä Novikin käsissä tarina on laajentunut ja syventynyt.

Miryem on rahanlainaajaperheen tytär, joka olosuhteiden pakosta ryhtyy itse perimään lainoja ja osoittautuu siinä hyväksi. Kun maine kiirii, että hän pystyy muuttamaan hopeankin kullaksi, jäisen Staryk-maan kuningas kiinnostuu hänestä. Lordin tyttäreksi syntynyt Irina joutuu vastoin oletuksia naimisiin tavoitellun tsaarin kanssa, jolla on synkkä salaisuus. Maalaistyttö Wanda on kaltoin kohdeltu, mutta hän saa uuden mahdollisuuden Miryamin ansiosta. Kolmen nuoren naisen tulevaisuus on kiinni punotusta juonesta, jonka toteuttamiseksi he joutuvat äärimmilleen.

Novik on luonut monitasoisen tarinan, joka on satumainen, mutta sisältää myös välähdyksiä todellisuudesta ja juutalaiskulttuurin kuvausta. Myyttisen jäisen maailman ja taikuuden voimakkaasti höystämässä kertomuksessa ihmiset ovat tärkeitä ja varsinkin naispuoleiset, jotka ovat ehkä heikommassa asemassa, mutta löytävät omat voimansa ja kykynsä selviytyä, minkä avulla nousevat uudelle tasolle. Spinning Silver on mitä suurimmassa määrin naisvoiman esilletuontia, mutta voima kumpuaa hahmon juurista ja rakkaudesta lähimpiään kohtaan, välittämisestä. Tämän rinnalla edes kullalla, mitä ahneudessa tavoitellaan, ei ole mitään merkitystä. Välittäminen tulee esille koko tarinan kaaressa, kuin myös välittämisen puute.

Novikin kirjoitustyyli on kuvailevaa ja maailma muodostuu täyteläiseksi. Kuvaileva tyyli tuo tarinaan myös lisää pituutta ja vaikka teksti on kaikkinensa kiehtovaa, se ei sovi hektisiin lukuhetkiin. Spinning Silver vaati pysähtymistä ja uppoutumista maailmaan. Siksipä minulla meni kirjan kanssa pitempään kuin oletin, kun niitä pysähtymishetkiä ei ollut tarpeeksi. Näkökulmahenkilöitä on useita ja jos lukeminen pätkittyy, menee hetki ennen kuin pääsee takaisin rytmiin, mitä kukanenkin kertoo.

Tarinan taikuus ja jäämaailman rinnakkaisuus ovat kiehtovia. Kirjan satumaisuus lumoaa ja erityisesti kun kertomuksen uhkan ratkaisu on monipolvinen päähahmon joutuessa miettimään omien tekojensa seuraamuksia, kokonaisuus paranee. Spinning Silver on yksi parhaista teoksista mitä olen tänä vuonna lukenut. Tarinan viimeinen lause on loistava. Se on malliesimerkki, miten romantiikan voi täydellisesti kiteyttää yhteen lauseeseen. Suosittelen lukemaan. Olisi se todella hienoa, jos tämän(kin) kaltaisia kirjoja joskus suomennettaisiin.

Jane Yolen: Finding Baba Yaga

Edellisen kerran luin Jane Yolenia vuonna 2011, jolloin totesin Briar Rosesta (arvostelu), että Yolenin kirjoitustyyli ei ollut makuuni, mutta teoksella oli niin sisällöllisiä kuin kerronnallisia ansioita. Briar Rose on uudelleen muokattu satu Prinsessa Ruususesta, joka on hyvin persoonallinen ja vahvasti kirjailijan omaääninen. Tällä kertaa luin Yolenilta tuoreen Finding Baba Yaga -teoksen (2018), joka jatkaa samalla linjalla vieden satuhahmon moderniin kerrontaan. Finding Baba Yaga on runon muotoon kirjoitettu tarina venäläisestä satujen noidasta, jonka metsässä sijaitsevassa mökissä on kanan jalat, tuotuna amerikkalaiseen realismiin. Tarinan keskiössä ei ole kuitenkaan itse noita vaan nuori nainen, Natasha.

This is a tale
both old and new,
borrowed, narrowed,
broadened, deepened.

You think you know this story.
You do not.

Teos jakautuu useisiin osioihin. Se alkaa runoilla Natashan kotioloista, kuinka hän ei sovellu muottiin, mutta ei voi olla itsensä, ei tunne olevansa rakastettu, eikä tunne olevansa kotona. Ja hän karkaa. Toinen osio kattaa karkumatkan, jossa hän toteaa olevansa ystävätön. Kolmannessa hän saapuu metsään ja löytää erikoisen mökin. Neljännessä hän tapaa Baba Yagan:

She’s oceanic, a mighty force.
Teeth so full of fillings,
They might as well be made of iron.

Tarina ei ole kovin pitkä, mutta se on koskettava. Runot ovat kuvaavia ja herkkiä. Natasha hahmona on surullinen, mutta hänen surunsa sujahtaa satutarinaan sujuvasti. Oman paikan, oman suojan voi löytää ilman pelastavaa prinssiäkin, tulemalla hyväksytyksi sellaisena kuin on, vaikka sitten rautanenäisen ja -hampaisen noidan kautta.

Finding Baba Yaga on tunnelmaltaan paljon Briar Rosen kaltainen, vaikka ei pureudu syvälle historian tapahtumiin. Tarina kasvaa mielessä lukemisen jälkeen. On outoa, että joidenkin kertomusten arvostus lisääntyy, kunhan niiden on antanut vähän aikaa upota. Yolen kirja on persoonallista kerrontaa ja sisältää vahvan naisnäkökulman. Runomuotoisia genrekirjoja on todella vähän ja tämän jälkeen toivoisi, että niitä olisi enemmänkin.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Vuonna 2015 Hugo-palkintoehdokkaiden nimeämisrintamalla kuohui. Sad Puppies ja muut ryhmittymät kampanjoivat omien idealististen näkemysten mukaisia kirjoja ja kirjailijoita ehdokkaaksi ja siinä rytäkässä jäi jalkoihin monta hyvää teosta. Sittemmin äänestysmenettelyä on muutettu, mutta 2015 Cixin Liun The Three-Body Problem pääsi ehdokkaaksi vasta tarkistuksen jälkeen, kun yksi enemmän nimeämisiä saanut teos hylättiin. The Three-Body Problem, joka on alun perin kiinankielinen (三体, sān tǐ, 2006) tuli näin takavasemmalta ehdokkaaksi ja voitti saman tien Hugo-palkinnon – ensimmäisenä käännösteoksena Hugo-historiassa. En silloin saanut luettua kirjaa, mutta heti kun se ilmestyi Rauno Sainion suomennoksena nimellä Kolmen kappaleen probleema, kirja oli ehdoton hankinta. Nyt olen sen myös lukenut.

1960-luvulla Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana Ye Wenjie todistaa isänsä kuoleman petturina ja länsimaisen tieteellisen ajattelun kannattajana. Leima jää myös Ye Wenjieen, radioastronomiin, ja hän on vaarassa joutua vankilaan luettuaan vieläpä kielletyn kirjan ihmisen väärinkäytöksistä ja ajattelemattomuudesta luontoa kohtaan. Ye saa kuitenkin vaihtoehtoisesti pestautua töihin armeijan salaiseen tukikohtaan Punaiseen rannikkoon. Siellä syrjäisellä Tutkahuipulla hänelle selviää, että tukikohta on rakennettu maapallon ulkopuolisen älyllisen signaalin löytämiseksi. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Wang Miao, nanomateriaaleihin perehtynyt tutkija, kutsutaan sotatoimipalaveriin, koska joukko tunnettuja tiedemaailman huippuja on yhtä-äkkisesti tehnyt itsemurhan. Wangin tehtävä on soluttautua Tieteen rajaseutu –nimiseen organisaatioon ja selvittää mikä merkitys sillä on ollut tutkijoiden kuolemiin. Yen ja Wangin polut kietoutuvat pian toisiinsa maailmassa missä Kiinan poliittinen ilmapiiri ja ihmiskunnan suhtautuminen planeettansa muihin lajeihin tulevat äärimmäisen suuriksi vaikuttimiksi. Virtuaalinen kolmen kappaleen probleeman peli on avainasemassa.

Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luin kirjaa noin sata sivua, kunnes päätin, että aloitan alusta. Se kannatti. Kun alku ja tarinan rytmi (ei totuttu angloamerikkalainen) oli kertaalleen tuttu, lähti lukeminen todella käyntiin. Kuten myös tarinakin. Kolmen kappaleen probleema sai ajatukset vilisemään. Sen aatemaailmat ovat tarkoituksella ja todellisuutta vastaavalla tavalla kärjistettyjä, tiede on kovaa matematiikkaa ja fysiikkaa, joka huipentuu todellisen kolmen kappaleen probleeman hallitsemaan kuviteltuun maailmaan. Tarinassa on vastakkainasettelua, joka saa kylmiä väreitä aikaan. Kuten aina ääriajattelussa, jää monet järkiperäiset seikat taka-alalle. Cixin Liun teos ei ole ainoastaan luonnontieteellistä tieteiskirjallisuutta, siinä on monia säikeitä ihmistieteisiin, ihmisen käyttäytymiseen.

Liun kirjassa on hyvin paljon arthurcclarkemaisuutta. Se on parhaimmillaan nokkelaa, kekseliästä, rajoja koettelevaa etsiessään teoreettisesti mahdollista. Minusta kirja on myös pelottava, se pakottaa lukijan miettimään mihin luokkaan kuuluu ja olemmeko niin kädettömiä huolehtimaan omasta planeetasta, että ääriajattelu on oikeutettua. Siinä missä Clarke paikoin tuntui ihannoivan ihmiskunnan ulkopuolista sivilisaatiota, Liu heittää peliin raa'an lauseen, joka saa hätkähtämään: ”Te olette hyönteisiä”. Siinäpä mietit millainen heinäsirkka olet.

Kolmen kappaleen probleemassa pelataan saman nimistä virtuaalipeliä, mitkä osiot ovat mielestäni kiinnostavia ja mielikuvituksellisia, jopa huumorintajuisia. Kaikesta katastrofimaisuudestaan huolimatta, ne kevensivät tarinan kerrontaa kaikkine tunnettuine tiedehahmoineen. Kirjan kovan tieteiskirjallisuuden leiman ei pidä antaa olla esteenä lukemiselle. Kirja on haastava, mutta tarina on erinomainen ja monisäikeinen. Tunnen suurta tarvetta lukea jatkon.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta Maasta -sarjasta. Sen toinen ja kolmas osa ovat jo ilmestyneet ja Aula Kustannukselta saamani tiedon mukaan kakkososa ilmestyy suomennettunakin näillä näkymin ensi syksynä. Sitä on hyvä odottaa. Laadukasta science fictionia ei julkaista suomeksi liikaa. Kannattaa tarttua kirjaan, suosittelen ehdottomasti. Minulla on vahva tunne, että tässä on seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja.

BFS-palkinnot 2018 jaettu

British Fantasy Societyn jakamat BFS-palkinnot menee tänä vuonna seuraaville teoksille ja kirjailijoille (tummennettuina):

Fantasia-romaani, Robert Holdstock -palkinto :

• Age of Assassins, RJ Barker
• The Court of Broken Knives, Anna Smith Spark
• The Ninth Rain, Jen Williams

Kauhu-romaani, August Derleth -palkinto:

• The Boy on the Bridge, M.R. Carey
• The Changeling, Victor LaValle
• Relics, Tim Lebbon
• The Crow Garden, Alison Littlewood
• Behind Her Eyes, Sarah Pinborough

Pienoisromaani:

• A Pocketful of Crows, Joanne Harris
• Passing Strange, Ellen Klages
• Cottingley, Alison Littlewood
• Naming the Bones, Laura Mauro
• Brother’s Ruin, Emma Newman
• The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson

Novelli:

• “Four Abstracts”, Nina Allan
• “The Anniversary”, Ruth EJ Booth
• “Shepherd’s Business”, Stephen Gallagher
• “Illumination”, Joanne Hall
• “Looking for Laika”, Laura Mauro
• The Little Gift, Stephen Volk

Kokoelma:

• You Will Grow Into Them, Malcolm Devlin
• Norse Mythology, Neil Gaiman
• Strange Weather, Joe Hill
• Tanith by Choice, Tanith Lee
• Tender: Stories, Sofia Samatar

Antologia:

• Imposter Syndrome, James Everington & Dan Howarth, eds.
• Pacific Monsters, Margrét Helgadóttir, ed.
• New Fears, Mark Morris, ed.
• 2084, George Sandison, ed.
• Dark Satanic Mills: Great British Horror 2, Steve Shaw, ed.

Tässä pääosa kirjallisten kategorioiden voittajista. Loppuja voi tutkailla esim. BFS:n Twitter-tililtä.

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Luin reilu pari vuotta sitten BFSA-ehdokkaana olleen Alisa Krasnosteinin ja Alexandra Piercen toimittaman Letters to Tiptree (2015) -teoksen, jossa nykypäivän kirjailijoiden James Tiptree Jr.:lle lähettämien kirjeiden kautta peilattiin mm. naisen asemaa genressä. James Tipree Jr. oli palkittu kirjailija, jonka identiteetti säilyi pitkään salaisuutena. Mieheksi oletetun kirjailijan nimimerkin takana oli kuitenkin nainen, Alice B. Sheldon. Sheldonin ansioihin kirjailijana luetaan sukupuolisten roolien hämärtäminen genrekirjallisuudessa ja hän on enemmänkin tunnettu novelleistaan. 

Hävittäjä on James Tiptree Jr:n ensimmäinen romaanipituinen teos, joka alunperin julkaistiin 1978 nimellä Up the Walls of the World. Suomennos ilmestyi 1989. James Tiptree Jr. on yksi niistä genren merkityksellisistä kirjailijoista ja suunnannäyttäjistä, joka meillä Suomessa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Novellikokoelmia ei ole suomennettu. Liitän Hävittäjän mukaan Mitä luimme kerran -blogissa syyskuussa aloitettuun Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen, mihin se sopii mielestäni erinomaisesti.

Ryhmä telepaattisesti herkkiä ihmisiä kerätään testaukseen Yhdysvaltain merivoimien salaiseen tukikohtaan. Kokeiden aikana heihin saa yhteyden kaukaisen Tyree-planeetan asukkaat, jotka asuvat myrskyisän tuulisen planeettansa ilmakehässä ja kommunikoivat kalmarimaisen ulkomuotonsa kautta ilman puhuttua kieltä. Avaruudessa liikkuu suunnaton olento, jota kutsutaan hävittäjäksi, sillä se tuhoaa kulkiessaan aurinkokuntia. Tyree on uhan alla ja osa heistä on valmiit tekemään epätoivoisia tekoja pelastaakseen jälkipolvet. Ihmiset ovat heille mahdollisuus pelastukseen.

Hävittäjä ei ole varmastikaan oikea kirja aloittaa tutustumista Tiptreen tuotantoon, sillä se ei nouse monista hyvistä ansioistaan huolimatta kirjailijan maineen tasolle. Silti kirjassa on paljon yksityiskohtia, joille olin valmis taputtamaan, vaikkakaan en aina ollut vaikuttunut tyylistä miten ne tuotiin esille.

Kirjan Tyree-planeetta ja sen asukkaat ovat mielikuvitusta hiveleviä, kalmarimaisine kehoineen ja värien ja kenttien värisyttämisellä ja välkyttämisellä kommunikoivia olentoja. Heidän kulttuurinsa on käännetty päälaelleen ihmiskunnan vastaavasta, naiset ovat karuja, työn hiomia ja villissä tuulessa vapaana liukuvia. Päähahmolle Tivonellillä yhtenä piirteenä on myös libido, joka tulee esille useassa tilanteessa. Planeetan miehet ovat isiä, he hoitavat lapset ja ovat vakaita. Planeetta itsessään uskomattomine tuulineen on kiehtova ja juurikin sen kuvaus oli mielestäni kirjan parasta antia.

Ihmiset tohtori Daniel Dann etunenässään sen sijaan eivät niin vakuuttaneet, vaikka kaikilla oli omanlaisensa persoona ja rooli tarinan juonessa. Telepaattinen ryhmä tuntui tänä päivänä vuosikymmeniä vanhentuneelta idealta, mutta 70-luvulla seikkaa ei ole luonnollisesti koettu samoin. Ryhmän jäsenten erilaiset psyykkiset ongelmat ja painolastit tuntuvat tukahduttavilta, mutta toki osin myös rohkeilta. Naisten ympärileikkausta ei ole monesti tullut vastaan science fiction -kirjassa. 1960-70 –lukujen genrekirjallisuuden klassikoiden joukossa tämä on yksi niistä vähemmistöön jäävistä teoksista, joissa naispuoleisilla hahmoilla on osaavia ja aktiivisia rooleja enemmänkin kuin yhdellä sivuhahmolla, karkeasti ottaen. Sukupuolirooleja ja poikkeavuutta ehkä kuitenkin korostetaan liikaa, eikä se istu luonnollisesti tarinaan, mikä häiritsee minua eniten, näin vuonna 2018.

Hävittäjä, mikä kirjan nimenä on laiska nimivalinta alkuperäiseen nähden, on kuitenkin ensimmäinen askelma tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Yksi novellikokoelma löytyy ekirjastostani, joten jonain päivänä tartun siihen ja katson mitä naisella nimeltä James on ollut sillä rintamalla tarjottavaa.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 9

Saga-sarjakuvan Volume 9 on ilmestynyt. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin tämän kertainen albumi kokoaa numerot 49-54 samojen kansien sisään. Minulla on normaaliin tapaan ekirjaversio.

Lehdistön edustajat Doff ja Upsher tarjoavat diiliä Alanalle ja Markolle. He pääsisivät suojeluohjelman piiriin ja heidän perheensä elämä turvattaisiin, jos he vastineeksi kertovat tarinansa julkaistavaksi. Tarjous ei saa innostunutta vastaanottoa. Robot on sen sijaan valmis kertomaan oman osuutensa, jos turvadiili ulotetaan myös hänen poikaansa, Petrichoriin ja häneen itseensä. Ryhmä on hajoamassa. Ianthe on Doffin ja Upsherin perässä orjuuttamansa The Willin kanssa, päämääränä päästä pakoilevan perheen jäljille. The Will karkaa Ianthelta ja kumpainen kohtaa pakolaiset omilla tahoillaan rankoin seurauksin.

En tiedä mitä sanoisin tästä osasta, en siis sano paljoa. Vaughan ja Staples ilmoittivat jokin aika sitten, että Saga jää vuoden tauolle. Volume 9 on siis niin sanotusti välikauden päätös ja se on melkoinen. Kuten aina, mukana on ripaus hurttiutta, huumoria ja hellyyttä. Vastapainoksi on raakuutta ja väkivaltaa. Vol. 9 järkyttää enemmän kuin yksikään aiempi osa on tehnyt. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän sarjakuvan yhteydessä olen joutunut turvautumaan nenäliinaan, mutta nyt yksi ei riittänyt.

Saga on vaikuttava sarjakuva, minulle se on tällä hetkellä ykkönen. Nyt täytyy vain selvitä tämän osan shokista ja jäädä vuodeksi odottamaan millä tavoin Vaughan ja Staples jatkossa kiduttavat lukijoitaan. Tätä sarjista ei voi jättää kesken.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokas Syyskuun jumalat on ensimmäinen teos, jonka luin Saara Henrikssonilta. Kirja julkaistiin 2017 ja minulla on siitä ekirjaversio.

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin Unkariin, jossa hänellä on sukujuuret. Remontin alla olevassa talossa ja koko kaupungissa on kuitenkin jotain omituista. Talon kerroksien lukumäärä ei täsmää, asumattomista huoneistoissa kuuluu ääniä ja katujen nimet vaihtuvat, eikä kukaan tunnu huomaavan mitään. Paitsi naapurin herra Gábor. Naapuri tutustuttaa Paulin Tonavan saarella vanhassa huvilassa kokoontuvaan ryhmään, Syyskuun jumaliin, jonka kautta Paulille avautuu historian monet polut ja rinnakkaistodellisuudet. Todellisuus ja tapahtumat sellaisena kuin suurin osa ihmisistä ne muistaa, eivät olekaan ainoita totuuksia, ja Paul joutuu valitsemaan mikä on tärkeää ja minkä todellisuuden kanssa hän haluaa elää.

Syyskuun jumalat on maagista realismia ja tarinana kehittyy hitaasti ja erittäin kuvaavasti. Vierailin Unkarissa, kun se oli tuorehko poliittista monipuoluejärjestelmää kehittävä ja monen konfliktin maa. Kiersin silloin Budapestin lisäksi pustan tasankojen kautta Karpaattien vuoristoon. Maan tunnelma niin maalla kuin kaupungeissa ja mm. voimakas kahtiajaottelu muun väestön ja romanien välillä oli outoa ja jopa mystistä. Muistan olleeni matkalla useaan kertaan ahdistunut, mutta myös erittäin vaikuttunut. Nämä kaikki tunnelmat koin uudelleen kun luin Henrikssonin kirjaa. Tarinassa päästään usein unkarilaisuuden ytimeen, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, monesti ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta.

Ajan kulku, historian muuttuminen ei aluksi nouse konkreettisesti esille, lähinnä keskitytään selittämättömiin tapahtumiin, mutta myöhemmin kun aihe nousee enemmän spekuloitavaksi, se tuntuu uhkaavalta ja pelottavaltakin. Henriksson pääsee hyvin sellaisten kysymysten ääreen, jossa joissain tapauksissa vastaus voisi olla helppo, mutta useimmiten ei. Kirjaa lukiessa ei ole välttämätön tietää kovinkaan tarkkaan Unkarin todellisista tapahtumista, mutta aina se jonkin verran auttaa, kun on taustatietoa päänupissa.

Hidas kerronta sopii minulle useimmiten, varsinkin silloin kun kuvataan jotain kiinnostavasti ja taidolla. Näin kävi Syyskuun jumalissa, joka teoksena on reilun 200 sivun mittainen (ekirja). Tekstissä oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia, sellaisia älykkääksi tarkoitettuja vertauksia tai selityksiä, jotka eivät äkkiseltään vaikuttaneet ymmärrettäviltä. Kun ne purki auki, ne eivät kovin loogisia olleetkaan. Kaikki taisivat liittyä itseoppineeseen taideasiantuntijaan ja hämärän menneisyyden omaavan Stella-rouvan lausahduksiin. Kohdat jäivät häiritsemään lukukokemusta. Näistä huolimatta – ja vaikka Budapest ei minulle ole se osa Unkaria, joka vaikutti eniten – Syyskuun jumalat on kiinnostava teos ja varmastikin ansainnut palkintoehdokkuutensa (en ole vielä muita ehdokkaita lukenut).

Kannesta tulee etäisesti mieleen Locke Lamoran valheet. Mielikuvasta on vaikea päästä eroon, kun se kerran päähän pulpahti. 

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Kirja on #2. Kahdeksan kirjaa jäljellä.

John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

Syksyisä lukumaraton - päivittyvä

Menossa on viimeiset tunnit, kun Lukevan peikon järjestämä syksyisä lukumaraton on mahdollista käynnistää. Mutta vielä ehtii ja minähän aloitan. Harvinaisen suunnittelematonta tästä tulee, mutta luin juuri John Wyndhamin Käenpojat-kirjan ja sen innoittamana aloitan nyt maratonia varten Triffidien kapinan, jonka aikoinaan näin tv-sarjana, ja jonka ansiosta yleensäkin tunnistin kirjailijan.

Eli 8.9.2018 klo 21:45 käynnistyy lukumaraton ja jatkuu 24 tuntia sunnuntaille. Päivitän alle lyhyesti lukufiiliksiä ja sivujen etenemistä.

HUOM! Heti pitää korjata, että tällä kertaa lukumaratonin voi aloittaa sunnuntainakin ja jatkaa maanantaihin. Se on kun kiireessä puuhastelee, niin tulee väärinkäsityksiä. Nyt joka tapauksessa keskityn lukemiseen.

Klo 23:17 - 45 sivua luettuna. Tiivistunnelmainen teos tähän asti.

Klo 02:00 - 107 sivua luettuna. Tarina etenee, mutta jännite kehittyy hitaammanlaisesti.

Klo 02:25 - 130 sivun kohdalla on aika nukkua välillä. Aamulla jatkuu.

Klo 9:40 - Lukumaraton jatkuu, luettavana edelleen Triffidien kapina.

Klo 13:05 - Triffidien kapina on luettu ja sivuja kertynyt 259. Kiinnostava teos. Aloitan samoin tein niin ikään John Wyndhamin kirjan Uhka syvyydestä.

Klo 15:00 Uhka syvyydestä on hyvin wyndhamainen, jos parin aiemmin luetun kirjan pohjalta niin voi sanoa. 50 sivua takana.

Klo 16:45 Pieni tauko ja lukeminen jatkuu vielä 5 tuntia.

Klo 19:45 Vajaa pari tuntia lukumaratonia jäljellä ja 170 sivua kakkoskirjaa luettuna. Saatan hyvinkin ehtiä sen loppuun, sillä teksti pitää aika hyvin mukanaan.

Klo 20:55 Uhka syvyydestä luettu. Sivujen kokonaismäärä tällä hetkellä 494. Vielä noin 45 minuuttia jäljellä lukea kolmatta maratonkirjaa, joksi valitsin James Tiptree Jr:n Hävittäjän.

Klo 21:45. Lukumaraton on päättynyt. Ehdin lukea Hävittäjää 24 sivua, joten sivumäärän loppulukemaksi kertyy 518 sivua. Sivuja tärkeämpiä oli kirjojen teksti ja tällä kertaa vastaan tuli erittäin kiinnostavia kirjoja, suunnittelemattomuudesta huolimatta.

John Wyndham: Käenpojat

John Wyndhamin tuotantoa tuli ensi kerran tietoisuuteeni, kun katsoin 1980-luvun alkupuolella tv-sarjaa nimeltä Triffidien kapina. No, en silloin varsinaisesti kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta sarja jäi mieleen ja aina kun kirjailijan nimi tulee vastaan, myös Triffidit nousee mieleen. Nyt kuitenkin luin kirjailijan vuonna 1988 suomennetun teoksen Käenpojat (The Midwich Cuckoos, 1957), enkä hyllyssä olevaa paria varhaisempaa teosta. Nekin tulee kyllä luettua aikanaan.

Englantilaisessa Midwichin kylässä tapahtuu yllättäen kummia, kun sen ylle laskeutuu läpäisemätön kaasukupu ja kyläläiset menettävät tajuntansa. Herätessään he eivät muista mitään ja päivää ryhdytään kutsumaan Hukkapäiväksi. Aluksi elämä palautuu normaaliksi, muutamista ikävistä kuolonuhreista huolimatta, mutta sitten ilmenee, että kaikki kylän lisääntymisikäiset naiset ovatkin raskaana. Myös ne, joille sen ei pitäisi olla mahdollista. Syntyvillä lapsilla on kultaiset silmät ja myöhemmin ilmenee muitakin ominaisuuksia, jotka herättävät levottomuutta. Lasten kasvaessa heidän olemassa olonsa ei enää ole pienen kylän huoli, vaan koko ihmiskunnan on reagoitava siihen.

Tarinan kertojaksi kirjailija on laittanut persoonattoman henkilön, joka vaimoineen on pois kylästä juuri Hukkapäivänä ja siten tarkastelee asioita ulkopuolisena, vaikkakin on kylän asukas. Kirjan sävy on enimmäkseen havainnoiva, keskusteleva ja pohdiskeleva. Vaikka tapahtumat ovatkin hyvin kiihkeitä ja vaarallisia, niiden tarkastelu on enemmän analysoiva kuin osallistuva. Minua tyyli ei sinänsä haittaa, sillä teksti pitää kuitenkin otteessaan. Tarinassa on jännitettä. Tosin jos kirja olisi ollut pitempi, olisi se helposti siirtynyt paikoin pitkästyttävän puolelle.

Tyylistä huolimatta salaperäiset lapset voimakkaine telepaattisine ominaisuuksineen ovat pelottavia. He ovat keskellä tavallisia kyläläisiä, jotka reagoivat, kuten tavallinen tallaaja reagoisi. Mikä ei aina tarkoita järkevästi, mutta kuitenkin ymmärrettävästi. Wyndham ujuttaa tekstiin hienosti kirjan nimen mukaisen luonnon käytännön; osa ihmisistä toimisi kuin lintuemo, sokeasti oman lajinsa tuhoksi. Silti onko se enemmistön toimintakaan sitten lajin parhaaksi? Siinäpä pohdiskeltavaa kirjan päätyttyä.

Käenpojissa on aikaleimaa, mutta se on kuitenkin säilynyt hyvin luettavana teoksena. Mikään ei suoranaisesti pistä silmään. Paitsi tietenkin kansikuva. Siinä on taas kuvittaja kehitellyt omaa (tai kustannusyhtiön) visiota välittämättä mitä kirjailija kirjoittaa. Kirjassa kuvataan useaan kertaan, kuinka lasten silmien iirikset eli värikalvot ovat kultaiset. Eli muuten normaalit silmät, paitsi sinisten tai ruskeiden sijaan kultaiset. Eihän se tietenkään olisi niin pelottavaa, mutta ei myöskään niin naurettavaa kuin kanteen päässeessä kuvassa.

Kirjan pohjalta on tehty parikin filmatisointia, joista erityisesti vuoden 1960 versio kiinnostaisi nähdä. 1995 version olen todennäköisesti nähnytkin.

Muriel Spark: Mary Shelley

Mary Shelleyn (1797-1851) vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein on ehdoton klassikkoteos. Olen nähnyt tarinan useina elokuvasovituksina, mutta en ole lukenut kirjaa. Olen nähnyt myös dramatisoinnin Mary Shelleysta ja Frankensteinin synnystä ja lukenut epäilyksistä, ettei kirjaa olekaan kirjoittanut nuori nainen, vaan hänen kuuluisa runoilijamiehensä Percy Bysshe Shelley. Muriel Sparkin elämäkertateos Mary Shelleystä koostuu faktoista; kirjeistä, muistiinpanoista ja muista kirjallisista todisteista tapahtumista. Se on dokumentaatiota, mutta samalla hyvin vetävästi kirjoitettu kuvaus kirjailijan elämästä, johon mahtui muutakin kuin yhden kuuluisan kirjan kirjoittaminen. Huolimatta siitä, että Maryn lähipiirissä vaikutti useampi kuuluisa henkilö, kirja keskittyy kiitettävästi Maryyn ja hänen ansioihinsa. Elämäkerran ensimmäinen painos ilmestyi 1951, ja sitä on sittemmin myöhempiin painoksiin uudistettu. Minulla on vuoden 1987 versio ja painos vuodelta 2013.

Elämäkerta jakautuu ensin kuvaamaan Shelleyn henkilökohtaista elämää ja sen jälkeen käy läpi kolme hänen teostaan ja niiden syntyhetket sekä kritiikit. Nämä teokset ovat Frankenstein, The Last Man ja Perkin Warbeck. Lopuksi käsitellään Shelleyn uraa kustannustoimittajana sekä runoilijana. Teos sisältää luonnollisesti listan kirjailijan tuotannosta sekä lyhennetyn version The Last Manista siihen liittyvine välikommentteineen.

Ensimmäinen osa Shelleyn elämästä on erityisen kiinnostavaa, koska 1800-luvun alun naiseksi Shelley elää kovin boheemia ja epätavanomaista elämää. Hänen suhteensa naimisissa olevaan mieheen ja aviottomat lapset aiheuttavat eristämisen hyväksytystä yhteiskuntaluokasta ja useiden läheisten paheksunnan häntä kohtaan. Sparkin teksti antaa ymmärtää, että se ei olisi ollut kuitenkaan mitenkään suuremmin ahdistavaa Marylle. Hän pysytteli kirjallisissa piireissä, jossa tilanne ei aiheuttanut närkästystä. Mary elää maailmassa, missä ei ole tavatonta erilaiset seksuaaliset käyttäytymiset ja avoin avioliitto. Spark käsittelee kohdettaan tasavertaisena aikakauden miehiin nähden ja myös ammatillisesti tasavertaisena Percy Shelleyyn ja lordi Byroniin nähden. Kertoo paljon, kun tällainen seikka nousee lukiessa ajatuksiin.

Mary Shelleyn kirjat tuntuvat syntyvän taustalla. Esimerkiksi minua hieman vaivaa, kun Frankensteinin ilmestyminen ei juurikaan näy kirjailijan elämässä. Täytyy koko ajan muistella, että vaikka Frankenstein menestyi ja myi, ja siirrettiin jopa teatterilavalle, Mary Shelleylle se ei ollut rahasampo, eikä häneltä tarvinnut kysyä lupaa teatterimuokkaukseen. Se oli sen ajan tapa. Shelley tuntui kärsivän koko elämänsä ajan rahapulasta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ollut köyhä. Elämäkerta on rivien välistä katsaus myös aikakauteen. Sparkin teksti, joka pohjaa mm. Shelleyn kirjeisiin, henkii 1800-luvun alkua, brittien yläluokkaisuutta, boheemisuutta, henkilökohtaisia yhteenottoja ja jopa poliittisia ristiriitoja.

Shelleyn kirjojen käsittelyssä on tulkintaa ja pohdintaa esim. Frankensteinin kohdalla goottilaisuudesta. Kustakin käsiteltävästä kirjasta on mukana Shelleyn omia ajatuksia teosten synnystä. Frankensteinin arvostelujen kohdalla kirjailijaa todellakin pidettiin miehenä (Percy Shelley), mutta Shelleyn kannanottoja tähän ei näy missään. Tämä jää vaivaamaan. Sparkin käsittelyn jälkeen ei kuitenkaan jää epäilyksiä, etteikö Frankenstein olisi nuoren naisen kirjoittama. The Last Manin ja Perkin Warbeckin kohtia luin hieman harkiten, sillä ainakin ensimmäinen teos on itselläni lukupinossa ja haluan keskittyä sen lukemiseen kokonaisuutena. Minulle tuli hieman yllätyksenä Shelleyn kustannustoimittajana toimiminen, sitä ei ole muissa yhteyksissä tullut esille. Toimitustyö Percy Shelleyn runojen parissa sai aikaan melkoista kritiikkiä. 

Kokonaisuutena Sparkin Mary Shelley on kiinnostava ja kiehtova teos. Käsittelytavassa on jonkin verran häiritsevää henkilökohtaisen elämän ja ammatillisen elämän eriyttäminen. Spark lakaisee hieman myös Shelleyn luonnetta maton alle ja vain pariin otteeseen mainitsee, että tämän kanssa voisi olla välillä vaikea tulla toimeen, mutta verrattuna esim. Peter Ackroydin kirjoittamaan elämäkertaan Mary Shelleyn aikalaisesta Edgar Allan Poesta (arvostelu), Spark ei sorru vastaavanlaiseen kannanottomaiseen selittämiseen kirjailijan tekemisistä.

Mary Shelley -elämäkerta kannatti lukea, ja tämän jälkeen voisin lukea niitä kirjailijan kirjojakin.

2018 Hugo, WSFS ja John W. Campbell -palkintojen voittajat

Vuoden 2018 Hugo-, WSFS- ja John W. Campbell -palkintojen voittajat on julkistettu. Kaikkien kategorioiden voittajat löytyvät esimerkiksi täältä. Alla tummennettuna minua eniten kiinnostavien kategorioiden voittajat. Muutaman olen onnistunut lukemaankin.

Paras romaani

• John Scalzi : The Collapsing Empire
• Kim Stanley Robinson : New York 2140
• Ann Leckie: Provenance
• Yoon Ha Lee: Raven Stratagem
• Mur Lafferty: Six Wakes
• N.K. Jemisin: The Stone Sky (arvostelu)

Paras pienoisromaani

• Martha Wells: All Systems Red (arvostelu)
• Sarah Pinsker: And Then There Were (N-One)
• Nnedi Okorafor: Binti: Home
• JY Yang: The Black Tides of Heaven
• Seanan McGuire: Down Among the Sticks and Bones
• Sarah Gailey: River of Teeth

Paras pitkänovelli

• Aliette de Bodard: “Children of Thorns, Children of Water”
• Yoon Ha Lee: “Extracurricular Activities”
• Suzanne Palmer: “The Secret Life of Bots”
• Vina Jie-Min Prasad: “A Series of Steaks”
• K.M. Szpara: “Small Changes Over Long Periods of Time”
• Sarah Pinsker : “Wind Will Rove”

Paras novelli (arvostelut)

• Caroline M. Yoachim: “Carnival Nine”
• Fran Wilde: “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”
• Vina Jie-Min Prasad: “Fandom for Robots”
• Linda Nagata: “The Martian Obelisk”
• Ursula Vernon: “Sun, Moon, Dust”
• Rebecca Roanhorse: “Welcome to your Authentic Indian Experience™”

Paras oheiskirja

• Zoe Quinn: Crash Override: How Gamergate (Nearly) Destroyed My Life, and How We Can Win the Fight Against Online Hate
• Paul Kincaid: Iain M. Banks (Modern Masters of Science Fiction) (arvostelu)
• Nat Segaloff: A Lit Fuse: The Provocative Life of Harlan Ellison
• Alexandra Pierce and Mimi Mondal (eds.): Luminescent Threads: Connections to Octavia E. Butler
• Ursula K. Le Guin: No Time to Spare: Thinking About What Matters
• Sleeping with Monsters: Readings and Reactions in Science Fiction and Fantasy

Paras sarjakuva

• Black Bolt, Volume 1: Hard Time, written by Saladin Ahmed, illustrated by Christian Ward, lettered by Clayton Cowles
• Bitch Planet, Volume 2: President Bitch, written by Kelly Sue DeConnick, illustrated by Valentine De Landro and Taki Soma, colored by Kelly Fitzpatrick, lettered by Clayton Cowles
• Monstress, Volume 2: The Blood, written by Marjorie M. Liu, illustrated by Sana Takeda
• My Favorite Thing is Monsters, written and illustrated by Emil Ferris
• Paper Girls, Volume 3, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang, colored by Matthew Wilson, lettered by Jared Fletcher (arvostelu)
• Saga, Volume 7, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples (arvostelu)

Paras sarja

• Martha Wells: The Books of the Raksura
• Robert Jackson Bennett: The Divine Cities
• Seanan McGuire: InCryptid
• Marie Brennan: The Memoirs of Lady Trent
• Brandon Sanderson: The Stormlight Archive
• Lois McMaster Bujold: World of the Five Gods

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä

• Blade Runner 2049
• Get Out
• The Shape of Water
• Star Wars: The Last Jedi
• Thor: Ragnarok
• Wonder Woman

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Black Mirror: “USS Callister”
• “The Deep” [song], by Clipping
• Doctor Who: “Twice Upon a Time”
• The Good Place: “Michael’s Gambit”
• The Good Place: “The Trolley Problem”
• Star Trek: Discovery: “Magic to Make the Sanest Man Go Mad”

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Katherine Arden (arvostelu The Bear and the Nightingale)
• Sarah Kuhn
• Jeannette Ng
• Vina Jie-Min Prasad
• Rebecca Roanhorse
• Rivers Solomon

The World Science Fiction Society (WSFS) –palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle (ei Hugo-palkinto)

• Nnedi Okorafor: Akata Warrior
• Sam J. Miller: The Art of Starving
• Philip Pullman: The Book of Dust: La Belle Sauvage (arvostelu Vedenpaisumus)
• Sarah Rees Brennan: In Other Lands
• Frances Hardinge: A Skinful of Shadows
• T. Kingfisher (Ursula Vernon): Summer in Orcus

Kaikki palkinnot jaettiin Woldcon 76:ssa.

Retro Hugo 1943 -voittajat on julkistettu

Vuoden 1943 Retro Hugo -palkinnon voittajat on julkistettu Worldcon 76:ssa. Äänestäjiä oli yhteensä 703. Voittajat kategorioittain ovat alla tummennetulla tekstillä:

Paras romaani

• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): Beyond This Horizon
• Olaf Stapledon: Darkness and the Light
• Curt Siodmak: Donovan’s Brain (arvostelu)
• Austin Tappan Wright: Islandia
• E. E. “Doc” Smith: Second Stage Lensmen
• Dorothy Macardle: The Uninvited

Paras pienoisromaani

• A.E. van Vogt: “Asylum”
• Anthony Boucher: “The Compleat Werewolf”
• Alfred Bester: “Hell is Forever”
• Lester del Rey: “Nerves”
• John Riverside (Robert A. Heinlein): “The Unpleasant Profession of Jonathan Hoag”
• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Waldo”

Paras pitkänovelli

• Isaac Asimov: “Bridle and Saddle”
• Isaac Asimov: “Foundation”
• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Goldfish Bowl”
• Fredric Brown: “The Star Mouse”
• C.L. Moore: “There Shall Be Darkness”
• A.E. van Vogt: “The Weapon Shop”

Paras novelli

• Fredric Brown: “Etaoin Shrdlu”
• Martin Pearson (Donald A. Wollheim): “Mimic”
• Hal Clement: “Proof”
• Isaac Asimov: “Runaround”
• Fritz Leiber: “The Sunken Land”
• C.L. Moore & Henry Kuttner: “The Twonky”

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Bambi
• Cat People
• The Ghost of Frankenstein
• I Married a Witch
• Invisible Agent
• Rudyard Kipling’s Jungle Book

Paras kustannustoimittaja, lyhyet tekstit

• John W Campbell

Loput voittajat voi katsoa täältä. Tämän vuoden Hugo ja muut palkinnot jaetaan 19.8. Worldconin aikataulun mukaisesti.