2012 BSFA-palkintovoittajat

Pääsiäisviikonlopun Easterconissa on julkistettu Hugo-ehdokkaiden lisäksi jälleen myös British Science Fiction Association -yhdistyksen jäsenten ja coniin osallistuvien valitsemat 2012 BSFA-palkintojen voittajat alla olevissa kategorioissa. Vaikka aluksi tuntui, ettei näistä omalle listalle päädy monikaan, niin ainakin M. John Harrisonin Empry Space, joka on tulossa suomeksi myöhemmin tänä vuonna, tulee varmaankin luetuksi ja voittoisa Adam Robertsin Jack Glass on hankittuna.


Paras romaani

• Chris Beckett : Dark Eden (Corvus)
• M. John Harrison : Empty Space: a Haunting (Gollancz)
• Ken MacLeod : Intrusion (Orbit) (arvostelu)
• Adam Roberts : Jack Glass (Gollancz)
• Kim Stanley Robinson : 2312 (Orbit)

Paras novelli

• “Immersion” by Aliette de Bodard (Clarkesworld #69)
• “The Flight of the Ravens” by Chris Butler (Immersion Press)
• “Song of the body Cartographer” by Rochita Loenen-Ruiz (Phillipines Genre Stories)
• “Limited Edition” by Tim Maughan (1.3, Arc Magazine)
• “Three Moments of an Explosion” by China Mieville (Rejectamentalist Manifesto)
• “Adrift on the Sea of Rains” by Ian Sales (Whippleshield Books)

Paras ei-fiktio

• “The Complexity of the Humble Space Suit” by Karen Burnham (Rocket Science, Mutation Press)
• “The Widening Gyre” by Paul Kincaid (Los Angeles Review of Books)
• The Cambridge Companion to Fantasy Literature by Edward James and Farah Mendlesohn (Cambridge University Press)
• The Shortlist Project by Maureen Kincaid Speller
• The World SF Blog, Chief Editor Lavie Tidhar

Paras taidekuvitus

• Kansikuva: Dark Currents, Ben Baldwin (Newcon Press)
• Kansikuva: Adam Roberts: Jack Glass, Blacksheep (Gollancz)
• Kansikuva: Eric Brown: Helix Wars, Dominic Harman (Rebellion)
• Kansikuva: Simon Morden: Thy Kingdom Come, Joey Hifi (Jurassic London)
• Kansikuva: Beckett: Dark Eden, Si Scott (Corvus)

Hugo-ehdokkaat 2013

Hugo-ehdokkaat 2013 on nimetty tänä vuonna ennätyksellisellä 1343 äänellä (edellinen ennätys oli 1101 ääntä). Kiinnostus palkintoa kohtaan on selvästikin kasvanut, mutta sanoisinko, että edes jonkinsortin kotimainen yhteistyöyritys ei riittänyt tälläkään kertaa saamaan palkintoehdokkaiksi yhtäkään pohjoismaista teosta (esim. Rajaniemi, Tidbeck, Koponen, Iron Sky). Kyllä näissä ehdokkuuksissa näkyy tuttuus ja yllätyksettömyys. On mielenkiintoista nähdä palkinnonjaon jälkeen tilastoista ketkä kaikki jäivät ja minkä verran äänissä varsinaisten ehdokkaiden ulkopuolelle. Ja erityisesti minua kiinnostaa nähdä tuleeko minkäänlaista muutosta ehdokkuuksiin, kun worldcon saapuu Euroopan puolelle, toivottavasti kahdeksi peräkkäiseksi vuodeksi. Minä olen pettynyt varsinkin romaanikategoriaan, mutta yksi hollantilainen kirjailija pitkissä novelleissa on yllätys. Toivottavasti positiivinen lukukokemus, kun siihen asti pääsen.

Ne jotka ovat seuranneet Hugo-kirjoitteluani, arvannevat mitä seuraa. En aio lukea Mira Grantin teosta, enkä aio lukea Lois McMaster Bujoldin teosta. En halua lukea kirjoja, joista jo etukäteen tiedän, että epämiellyttäväksi puurtamiseksi menee (selitykset löytyvät aiemmista kyseisten kirjailijoiden teosten palkintoehdokasarvosteluista). Loputkaan ei taida päätyä lukulistalleni tänä vuonna, lukuunottamatta ehkä Saladin Ahmedin teosta, joten jätän äänestämättä romaanikategoriassa. Keskityn muihin. Draama-kategorioista minulla on näkemättä ainoastaan Fringen jakso ja Looper. Tällä kertaa Game of Thrones ei päässyt ehdolle kokonaisena tuotantokautena, vaan Martinin kirjoittama jakso kilpailee kolmen Doctor Whon jakson kanssa voitosta. Jos minulta kysytään, niin The Angels Take Manhattanin pitäisi voittaa. Äänestysaikaa on heinäkuun loppuun saakka ja voittajat julkistetaan 1.9.2013 Lonestar Con -worldconissa.


Paras romaani

• Kim Stanley Robinson: 2312
• Mira Grant: Blackout
• Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
• John Scalzi: Redshirts
• Saladin Ahmed: Throne of the Crescent Moon

Paras pienoisromaani

• Nancy Kress : After the Fall, Before the Fall, During the Fall
• Brandon Sanderson: The Emperor's Soul (arvostelu)
• Aliette de Bodard: On a Red Station, Drifting
• Mira Grant: San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats
• Jay Lake: “The Stars Do Not Lie”

Paras pitkänovelli

• Thomas Olde Heuvelt: “The Boy Who Cast No Shadow”
• Catherynne M. Valente: “Fade To White”
• Pat Cadigan: “The Girl-Thing Who Went Out for Sushi”
• Seanan McGuire: “In Sea-Salt Tears”
• Seanan McGuire: “Rat-Catcher”

Paras novelli

• Aliette de Bodard : “Immersion” 
• Kij Johnson: “Mantis Wives”
• Ken Liu: “Mono no Aware”

Paras oheiskirja

• The Cambridge Companion to Fantasy Literature Edited by Edward James & Farah Mendlesohn
• Chicks Dig Comics: A Celebration of Comic Books by the Women Who Love Them Edited by Lynne M. Thomas & Sigrid Ellis
• Chicks Unravel Time: Women Journey Through Every Season of Doctor Who Edited by Deborah Stanish & L.M. Myles
• I Have an Idea for a Book… The Bibliography of Martin H. Greenberg Compiled by Martin H. Greenberg, edited by John Helfers
• Writing Excuses Season Seven by Brandon Sanderson, Dan Wells, Mary Robinette Kowal, Howard Tayler and Jordan Sanderson

Paras näytelmäteos, pitkä

• The Avengers
• The Cabin in the Woods
• The Hobbit: An Unexpected Journey (arvostelu)
• The Hunger Games (arvostelu)
• Looper

Paras näytelmäteos, lyhyt

• Doctor Who: “The Angels Take Manhattan”
• Doctor Who: “Asylum of the Daleks”
• Doctor Who: “The Snowmen”
• Fringe: “Letters of Transit”
• Game of Thrones: “Blackwater”

Paras kustannustoimittaja, pitkät teokset

• Lou Anders
• Sheila Gilbert
• Liz Gorinsky
• Patrick Nielsen Hayden
• Toni Weisskopf

Paras kustannustoimittaja, lyhyet teokset

• John Joseph Adams
• Neil Clarke
• Stanley Schmidt
• Jonathan Strahan
• Sheila Williams

Paras ammattitaiteilija

• Vincent Chong
• Julie Dillon
• Dan Dos Santos
• Chris McGrath
• John Picacio

Paras puoliammattilaislehti

• Apex Magazine edited by Lynne M. Thomas, Jason Sizemore and Michael Damian Thomas
• Beneath Ceaseless Skies edited by Scott H. Andrews
• Clarkesworld edited by Neil Clarke, Jason Heller, Sean Wallace and Kate Baker
• Lightspeed edited by John Joseph Adams and Stefan Rudnicki
• Strange Horizons edited by Niall Harrison, Jed Hartman, Brit Mandelo, An Owomoyela, Julia Rios, Abigail Nussbaum, Sonya Taaffe, Dave Nagdeman and Rebecca Cross

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Zen Cho
• Max Gladstone
• Mur Lafferty
• Stina Leicht
• Chuck Wendig 

Loppujen kategorioiden ehdokkaat löytyvät kirjoituksen ensimmäisen linkin takaa.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vuonna 2010 kirjoituksessani pienkustantamo Vaskikirjojen toiminnan jatkamisesta, ilmaisin oman vaatimattoman näkemykseni mihin suuntaan voisi hommaa viedä (kun niitä ehdotuksia kyseltiin):

"Tänä päivänä julkaistaan kaupallisesti kokeiluarvoista steampunk-kirjallisuutta (Priest, Carriger, Tidhar jne), joka voisi menestyä käännettynä Suomessakin, eikä Vaskikirjojen nimikään olisi ristiriidassa liikaa genren kanssa."

No, ihan näin tuoreelle steampunk-linjalle kustantamo ei ole lähtenyt, vaan otti suomennettavaksi vähän vanhempaa ja esikuvallista höyrypunkia eli Michael Moorcockin The Warlord of the Airin (1971), joka sijoittuu hyvin vahvasti myös vaihtoehtohistoria-alagenren alle ja on paljon kantaaottavampi kuin nykyhöyryiset teokset tuntuvat olevan. Kirja on tuore uutukainen ja koskapa olen ihastunut tähän mennessä Moorcockin muuhun science fiction -tuotantoon (7 kirjan verran), niin odotin Ilmojen sotaherraakin varsin innokkaana. Ilmojen sotaherra on itsenäinen aloitusosa The Nomad of the Time Streams -trilogiassa ja ensimmäinen Oswald Bastable-kirja. Vaan eihän tämä ollut ensimmäinen kerta kun törmäsin Oswaldiin.

Eletään edwardiaanisen ajan alkuvuosia, kun kirjailijan isoisä tapaa syrjäisellä Rowen saarella oopiumriippuvaisen miehen, joka kertoo käyneensä tulevaisuudessa vuodessa 1973. Isoisä kirjoittaa tarinan muistiin. Oswald Bastableksi esittäytyvä mies sanoo siirtyneensä ajassa 70 vuotta eteenpäin ollessaan Brittiläisen armeijan palveluksessa ja tehtävässä Himalajalla. Uusi aika vaikuttaa Bastablesta alkuunsa utopialta ja hän sopeutuu suurten ilmalaivojen, yksiraiteisten ja kinematografian neo-viktoriaaniseen maailmaan, jossa sotia ei ole käyty aikoihin, kohtalaisen helposti. Vaan pian hän saa todeta, että pinnan alla kuohuu, eikä tulevaisuuden maailma olekaan niin idyllinen kuin hän oletti. Imperialismin aate porskuttaa menemään ja Britannia, mm. tsaarin Venäjän ohessa, harjoittaa hyväksikäyttävää siirtomaapolitiikkaansa. Sattumien jälkeen Bastable päätyy kapinallisen ilmojen sotaherran, kenraali Shawn leiriin. Kaikkien vapautta ja tasa-arvoa ajavat, aatteen paloa hehkuvat kapinalliset ovat edenneet tarpeeksi pitkälle suunnitelmissaan toteuttaakseen vastaiskunsa sortoa vastaan.

Ilmojen sotaherran alun ja lopun kerronnan kerroksellisuus miellyttää, sillä harvoin saa lukea kirjailijan ottavan tarinaan mukaan kuvitteellisen sukulaisensa. Muutoin Moorcock yllätti jälleen tyylillisesti. Sotaherra astuu kerrontatyylisestikin toiseen aikaan. Siinä on 1900-luvun alun henkeä, kuten päähahmossakin, johon olin jo lyhyesti törmännyt aiemmin Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun lopussa (trilogian arvostelu). En oikein tiedä mitä ajattelisin Oswald Bastablesta. Hän vaikuttaa miellyttävältä kaverilta, jolla on vankat oman aikakautensa käsitykset oikein toimimisesta. Hän on oikeudenmukainen ja suvaitsevainenkin, mutta myös naiivi. Ajoittain hän ärsytti lähes yhtä paljon kuin jotkut rajattomista valtiaista, vaikka hahmona hän on useimpiin nähden päinvastainen ja jopa jäykkä.

Moorcock yllätti myös poliittisuudellaan. Ehkä siitä on osa kirjoitusajankohdan kantaaottavuutta, kuten Ursula K. Le Guinillakin tahollaan, mutta toki kirjailijalta löytyy muutenkin terävää näkemystä mm. Katso ihmistä! (arvostelu) ja Breakfast in the Ruins (arvostelu) kirjoissakin, vaikkei ehkä näin suoraan värittynyttä. Politiikassa on mukana ironiaa, joskaan aikamatkailun lopputapahtumaa en uskalla mennä ironiseksi kutsumaan. Siinä on jotain moorcockmaista rajojen koettelemista. Kuten vaihtoehtohistoriaan usein kuuluu, tarinassa on tunnistettavissa todellisia henkilöitä uusilla ominaisuuksilla ja rooleilla. Kansikuvan tunnistettavien hahmojen lisäksi hilpeyttä herätti Mick Jagger-hahmo, ja vaikka tällä kertaa H.G. Wells ei päässyt esiintymään tarinassa lihallisesti, kuten Viimeisten aikojen valtiaissa, tuli hän mainituksi pariin otteeseen.

Ilmojen sotaherra jää ajoittain junnaamaan yksityiskohdissa ja palopuheissa. Vaikka siitä löytyy jonkin verran huumoria, se ei ole samalla tavalla ilakoiva kuin jotkut muut Moorcockin teokset, eikä kolahda samalla tavalla kuin Katso ihmistä! teki. Ilmalaivoihin ja niiden käyttöön liittyvien yksityiskohtien tarpeellisuuden ymmärtää, sillä lentovälineet ovat kirjassa kuin yksi hahmoista ja toisesta ajasta tulleelle päähenkilölle ihmetyksen aihe. Aatteellinen osuus saa kuitenkin pitkästymään. Ei auta, vaikka se on kuinka puettu vaihtoehtohistorian valepukuun.

Yksi hahmoista sai minut huudahtamaan ääneen ja putosin lukurytmin vauhdista komeasti thump! -äänen säestämänä kun mukaan astui rouva Una Persson (olin totaalisesti unohtanut, että hän esiintyy Bastable-sarjassa, vaikka minulle siitä on mainittukin). Sen jälkeen seurasin jännityksellä millaisen käänteen aikamatkailuosio saa, mutta eihän tämä teos valottanut sitä puolta ollenkaan. Argh. Moorcockin yksi ärsyttävimmistä ja samalla loistavimmista puolista kirjailijana on, että hän nivoo näitä kirjojaan yhteen tiettyjen hahmojen ilmestyksillä ja Cornelius-väännöksillä. Nyt en sitten millään malttaisi odottaa, josko seuraavassa Oswald Bastable -kirjassa selviää jotain lisää. Ja seuraavan kirjan ilmestyminen suomeksi ei ole lainkaan varmaa, ellei Ilmojen sotaherra myy tarpeeksi hyvin, jotta pienkustantajalla olisi varaa satsata kakkososaan. Ja siihen voi mennä aikaa, joten todennäköisesti ennätän siirtyä tyydyttämään Moorcock-nälkääni englanninkielisten kirjojen pariin. Mutta ei huolta Vaskikirjat! Ostan kuitenkin sen seuraavankin käännöksen jos se ilmestyy.

Ilmojen sotaherra saatavissa mm. Kirjapuodin kautta.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente on ennestään tuttu kirjailija muutaman Hugo-ehdokkuuden kautta, mutta muutoin en ole hänen tuotantoonsa enemmälti perehtynyt. Pääsyynä on Palimpsest-romaani, jota en päässyt alkua pidemmälle, sillä jokin tyylissä takkusi ja se on heijastanut myös haluun lukea muita teoksia. Sen sijaan pienoisromaanimittainen Silently and Very Fast (arvostelu) oli jo helpommin lähestyttävä, vaikka sekään ei saanut minua vapaaehtoisesti enempää kirjailijan kirjojen pariin. Hieman harmittaa, että Valenten taannoinen Suomi-Ruotsin Åcon-vierailu jäi kokematta, sillä olisi ollut mukava kuulla hänen mietteitään esimerkiksi nyt lukemastani Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjasta (engl. The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011, suom. 2013), johon Wikipedian mukaan viitataan tietenkin tarinana juuri tuossa Palimpsest-kirjassa, jota en ole saanut luetuksi. Tyttö joka purjehti on ilmestynyt suomeksi niin paperiversiona kuin ekirjanakin.

Syyskuu on tavallinen 12-vuotias tyttö, joka lähtee Vihreä tuuli -puhurin mukana Satumaahan ja seikkailu alkaa. Syyskuu tapaa A-L -nimisen louhikäärmeen ja Lauantai-nimisen maridin. Vastaan tulee myös muun muassa golem, keijuja ja hevoskaisia, hiisiäisiä, noitia ja susimies ja mutta ennen kaikkea Markiisitar, Satumaan nykyinen hallitsija, joka tekee itsevaltaisia päätöksiä, eikä hänestä pidetä yhtä paljon kuin aiemmasta, kadonneesta Malva-kuningattaresta. Syyskuu lupaa noidille noutaa esineen, jota Markiisitar pitää halussaan, mutta päätyy tekemään myös Markiisittaren kanssa sopimuksen yhden esineen noutamisesta. Satumaa osoittautuu vaaralliseksi paikaksi, jossa ei aina pysty luottamaan lupauksiin, ja Syyskuu joutuu käyttämään kaiken osaamisensa ja näppäryytensä selvitäkseen tilanteesta. Eikä ole edes varmaa pääseekö hän koskaan enää kotiin.

Valente käyttää tarinan pohjana runsaslukuista satujen kavalkaadia. Heti ensimmäisenä näkyy kytköksiä Liisa Ihmemaassa ja Ihmemaa Oz -tarinoihin, ehkä jopa Narniaan, ja myöhemmin kun sävy tummenee, Neil Gaiman -vaikutteita pulpahtaa esiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Valente olisi kirjoittanut omanäköistään tarinaa ja jopa yllätyksellisillä juonenkäänteillä. Fantasiassa samat ideat pyörivät vuosikymmenestä toiseen saaden parhaimmillaan uusia muotoja ja ulottuvuuksia, ja juuri sellaiseen saavutukseen Valente on päässyt Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjassa.

Tarinan Satumaa on kuin runsaudensarvi, täynnä värejä, muotoja ja aistimuksia. Se on maa, johon mielellään haluaisi tutustua, tietenkin mielummin ilman kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita tarinan päähenkilö joutuu kokemaan. Minulla meni hetki sopeutua kerronnan tyyliin, mutta aikuislukijallekaan se ei ole mitenkään aliarvioiva, vaikka kirja ehkä pääasiassa on suunnattu nuoremmalle lukijakunnalle. Valente sisällyttää näennäiseen seikkailukertomukseen nimittäin myös hieman kipeältä tuntuvan taustan ja siellä täällä on havaittavissa oivaltavia ja älykkäitä viittauksia, jotka antavat tarinaan kerroksellisuutta, joka tekee siitä ikäriippumattoman. Valenten kirjassa on varmasti luettavaa useammaksi kerraksikin.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on kirjan nimeksi pahuksen pitkä, mutta tarinana värikkäitä yksityiskohtia pursuava satufantasia, jossa tummat hetket tasapainottavat ilakoivaa viihdyttävyyttä. Tarina on nokkela ja paikoin hauskakin. Pidin paljon miellyttämisenhaluisesta tupakkatakista, jonka kaltaista käytöstä olisin kaivannut hieman liian lyhyeltä fleecehuovaltanikin lukiessani. Ja vaikka alussa tuskastuin suomennokseen (A-L:n lempinimi on englanniksi Ell, Allu on yksi lapsuuteni kotikylän puliukoista), hetken luettuani englanninkielistä versiota rinnan käännöksen kanssa, palasin kuitenkin lukemaan kirjan loppuun suomeksi. Satumaa-kirjoja on tulossa viiden tarinan verran, joten alussa vasta ollaan. Toivottavasti saamme sarjan suomeksi loppuun saakka. Harkitsen tosin jaksanko odottaa kakkososan The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There käännöstä, sillä se houkuttelevasti löytyisi jo koneelta ekirjana.

Alla on virallinen traileri, josta näkee kirjan sisältämää ja hienosti sen henkeä heijastavaa kuvitusta. Pidän myös trailerin musiikista, S.J. Tuckerin September's Rhymesta (löytyy myös Tuckerin kotisivuilta). Sen myötä suosittelen ehdottomasti Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla -kirjaa luettavaksi ja heitänpä ilmaan ääneensanomattoman ajatuksen, mahtaako Tähtifantasia-ehdokkaaksi päästä nuortenkirjalla...

Mark Helprin: Talvinen tarina

Mark Helprinin Talvinen tarina (1985) päätyi lukulistalleni Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 3 -katsauksen jälkeen, jolloin huomasin siitä tulevan elokuvan ja halusin lukea kirjan ensin. The Winter's Tale julkaistiin alunperin englanniksi vuonna 1983.

Talvinen tarina sijoittuu New Yorkiin, useaan kerrokselliseen aikaan, ja paikkoihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän todellisia. Se on tarina henkilöistä, jotka ovat sidoksissa toisiinsa ajasta riippumatta, tarina kaipuusta paikkaan, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja tarina rakkaudesta. Peter Lake, mekaanikko ja murtovaras, kohtaa elämänsä rakkauden, kuolemansairaan Beverly Pennin, jolla on kyky aistia universumi. Lyhyttakki-jengin johtaja, Pearly Soames on Peter Laken vihollinen ja paetessaan tätä, ilmestyy Peter Laken avuksi valkoinen hevonen, lentäväaskelinen Athansor. Toisessa ajassa, vuosituhannen vaihteessa, Beverlyn pitkään elänyt veli, Harry Penn omistaa lehtipainon, joka kilpailee Craig Binkyn omistaman lehtipainon kanssa ja eräs pormestariehdokas lupailee kampanjassaan takaisin maailmaa, jossa talvet ovat kuin ennen, kylmiä ja kauniita. Ajasta riippumatta Coheeriesjärven kylän asukkaat elävät elämäänsä New Yorkin yläkaupungilla, paikassa, jonne voi löytää tiensä sattumalta tai josta voi päästä pois, jos kovasti yrittää, kuten Virginia, joka päätyy Pennille reportteriksi.

Talvinen tarina on joukko yhteenniputettuja välähdyksiä kaupungin realistisista ja maagisista tapahtumista, ennemmin kuin ehyt, jatkuvajuoninen tarina. Ihmiset ovat sumuverhon ympäröimiä ja heidän elämänsä limittyvät yhteen, kaikki Peter Laken vaikutuksen alle. Kirja alkaa viktoriaaniseksi mukaillussa aikakaudessa, koneellistumisen valtakaudella, jossa monet elävät kuitenkin köyhyydessä ja puutteessa, jopa hyväksikäytettyinä. Pienrikollisuus on tavanomaista. Helprin kuvaa kaupungin ankeaa puolta yhtä lailla antaumuksella kuin talveakin ja sen päinvastaista kauneutta jopa jäätävässä kylmyydessä. Cooheeriesjärven kylä on kuin omanlaisensa haltijoiden maa, mystinen, kaunis ja vaikeapääsyinen. Sen olemassaoloa ei löydy kartoista. Pidin paljon kirjan alkupuolesta, jolloin niin maailman realistinen kuin satumainen kuvauskin ovat fantastisessa tasapainossa. Oikeudenmukaisuuden etsiminen pysyttelee vielä hallinnassa.

Tarina ei kuitenkaan jaksa kantaa loppuun saakka alun raikkaudella. Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, hohto häviää ja maagisuus muuttuu enemmän symboliseksi uskonnolliseksi harmageddon ja pelastus -tarinaksi kuin aidoksi fantasiaksi. Tämän kaltainen suuntaus etäännyttää minut aina lukijana tarinasta. Tarina myös kasvaa mittakaavassa ja uudet hahmot eivät pääse tasapuolisen intensiiviseen käsittelyyn kuin alun hahmot, joten osa herkkyydestä katoaa. Helprinin mielikuvitus yksityiskohdissa on kuitenkin loistavaa ja tarinaan upotettu huumori on onnistunutta ja jopa yllättävää. Teksti on paikoin eteerisen kuvailevaa ja tyyli vaatii tarkkuutta. Niinpä vieläpä kohtalaisen paksun kirjan (740 sivua) lukemiseen meni yllättävän paljon aikaa. Tämä on ehdottomasti keskitalven kirja. Vaikka nyt maaliskuussa maa on vielä lumenpeitossa, niin kevätaurinko vei välillä tunnelman pois kirjan talvisesta maailmasta. Silti mieleen tuli lapsuuden luisteluhetket pienen lammen luonnonjäällä ja tai kaipaus keskiyön rekiajelulle halki maiseman, johon ainoat valot tulevat tähtiseltä, äärettömältä taivaalta.

Winter's Tale -elokuvan kuvauksista

Talvinen tarina on ehdottomasti kirja, jonka lukemisesta olen tyytyväinen, vaikka kirjassa on omat heikkoutensakin. Mutta haluanko nähdä nyt sitten elokuvaa? Saattaapa olla, että jopa jätän elokuvan väliin, sillä ensinnäkin sen näyttelijäkaarti ei vakuuta, ja toisekseen, jos IMDb:n hahmolistaus pitää paikkaansa, niin tarinaa on osittain muutettu suuntaan, josta en välttämättä pidä. Mieleen tulee David Mitchellin Pilvikartasto (arvostelu), joka on rakenteeltaan erikoinen kirja, mutta jonka elokuvasovitus onnistui yllättävän hyvin, vaikka elokuva ei todellakaan vedä vertoja kirjalle. Winter's Tale -elokuvan ohjaaja Akiva Goldsman on kirjoittanut muutamia onnistuneita elokuvakäsikirjoituksiakin, mutta useat sovitukset ovat olleet melkoisesti hollywoodilaistettuja, joten pelkäänpä, että Talvinen tarina saa samanlaisen käsittelyn hänen käsissään, vaikka kuinka New Yorkissa ollaankin.

Omakustanteista

Heti alkuun mainitsen, että tarkastelen omakustanteita pelkästään lukijan näkökulmasta. En ole wannabe kirjailija, eikä minulla ole kokemusta omakustanteiden tuottamisesta tai julkaisemisesta. Ensimmäisen kerran törmäsin omakustanteisiin 1980-luvulla, jolloin kotipaikkakuntani kirjastossa oli kokoelma paikallisten kirjoittamia ja itsepainattamia muistelmia ja pienimuotoisia historiakertomuksia. Arvostin niitä samalla tavalla kuin olisin arvostanut suullista kerrontaperinnettäkin. Päätin ottaa aiheen käsittelyyn, sillä kaikki merkit kertovat, että omakustannustoiminta on tullut maailmalla jo kohtalaisen suosituksi. Onko kyseessä pysyvä ilmiö, ja millaisen jalansijan se saa julkaisumarkkinoilla, riippunee meistä lukijoista.

Viimeisen vuoden aikana omakustanteet ovat nousseet yllättävän voimakkaasti esille. Koskapa ”omakustannekirjallisuus” termillä on hieman negatiivinen leima, niin sitä on näköjään ryhdytty kutsumaan trendikkäämmin indiekirjallisuudeksi (ehkä on jo kutsuttu pidempäänkin?). Twitterissa (ehkä myös Facebookissa?) varsinkin huomaa, miten omakustannekirjailijat ovat löytäneet tavan mainostaa ja tuoda esille kirjojaan, joskus jopa häiriöksi saakka. Viikottain Twitterissä seuraajakseni ilmestyy amerikkalaisia henkilöitä, jotka haluavat mainostaa itsejulkaisemiaan kirjoja. Jos en reagoi, he häipyvät pois, palatakseen jälleen jonkin ajan kuluttua kokeilemaan, josko nyt kiinnostuisin. Jokunen suomalainen on joukkoon jo eksynyt ja odotankin, että pian yhä useammat toiveikkaat suomalaiset ryhtyvät markkinoimaan siellä teoksiaan. Ehkäpä mainostusta tulee jopa suoraan blogeihin tai sähköposteihinkin.

Ilmeisesti tämän uuden buumin on mahdollistanut ekirja-bisnes. Tunnettuahan on, että tuntemattoman kirjailijaehdokkaan on vaikea saada kustannussopimusta ja jopa tunnetut kirjailijat voivat kohdata tilanteen, että heidän viimeisimmät kirjansa ovat myyneet odotuksia heikommin, eikä kustantaja enää ole kiinnostunut seuraavista teoksista. Ekirjan tuottaminen on paperikirjaa halvempaa ja markkinointikanavia tuntuu löytyvän. Kaikki indiekirjailijat eivät satsaa esim. kansikuviin kovin paljoa. Omakustanteisten ekirjojen myynti mm. Amazonin kautta on lisääntynyt ja välillä käy niin, että ihan hetkessä ei erota onko markkinoitu kirja jonkin kustannusyhtiön kustantama vai omakustanne. Viime vuoden Finncon-kunniavieras Liz Williams, jonka ensimmäinen suomennettu teos, Aavekauppiaan tytär (arvostelu) on parhaillaan Tähtifantasia-ehdokkaana, myy omia englanninkielisiä ekirjojaan livejournalinsa kautta, osa niistä on julkaistu (kustannusoikeudet ovat palautuneet hänelle), osa julkaisemattomia.

Yksi tunnetuimmista spekulatiiviseen fiktioon keskittyneistä blogeista, Pat’s Fantasy Hotlist, nosti tammikuun lopulla omakustanteet tapetille, ehkä hieman provosoivaan ja ylimieliseenkin tyyliin. Pat ilmoitti, ettei lue indiekirjallisuutta, koska kustannusyhtiötkin julkaisevat niin paljon roskaa, ettei ehdi enää perehtyä sellaisiin kirjoihin, jotka eivät ole ylittäneet edes niiden julkaisukynnystä. Hän haastoi indiekirjailijat todistamaan itselleen, että omakustanteiden joukosta löytyy helmiäkin. Vastineeksi hän lupasi, että jos ei tykkää kirjasta 100 sivun jälkeen, hän ei tunne sääliä ilmaistessa mielipiteitään. Tietenkin jos Pat sattuu tykästymään kirjaan, niin kirjailija saa aika mukavasti positiivista mainosta blogin satojentuhansien kävijöiden parissa ja mahdollisia ostajia kirjalleen.

Olen itsekin ilmaissut tuntevani ennakkoluuloja omakustannekirjoja kohtaan, mikä juontuu lähinnä fan fictionista, jota jossain vaiheessa Harry Potter -alkubuumin aikana luin kokeeksi. Tekstit olivat täyttä kuraa, ne kovasti kehututkin. Olen kuitenkin lukenut muutamia myös varsin kohtalaisia ja hyviäkin omakustanteita. Michael J. Sullivan aloitti genrejulkaisu-uransa indiekirjailijana, hänen The Riyria Revelation -sarjansa sai huomiota. Pidin kolmesta ensimmäisestä fantasiakirjasta kohtuullisesti (arvostelut). En ole lukenut sarjaa loppuun, mutta en näe syytä, ettenkö jonain päivänä lukisi. Sullivan julkaisi kirjansa paperisina. Hän sai sarjalleen ennen viimeisen kirjan julkaisua kustannussopimuksen ja kirjat julkaistiin uusissa kuosissa. Viimeisimmän tiedon mukaan, hänen uusin teoksensa sai taas hylkypäätöksen kustantajalta, ja kirjailija aikoo palata omakustannuspuolelle.

Hugh Howey on niitä kirjailijoita, jotka löysivät indiemenestyksen Wool-sarjalla ekirja-puolelta ja Amazonin kautta. Amazon nosti kirjan esille mainoksilla ja niinpä se päätyi lukulistalleni. Kehuvat arvostelut eivät haitanneet. Woolia luin kahdessa erässä, osat 1-3 (arvostelut) ja 4-5 (arvostelut) . Myös Howey päätyi saamaan kustannussopimuksen, kun tarpeeksi moni oli kiinnostunut kirjoista. Howey piti käsittääkseni kuitenkin ekirja-oikeudet itsellään ja aikoo jatkossakin työntää teoksiaan ekirjoina ihan kustannusyhtiön ohi. Huvittavaa sinänsä on, että Howey kirjoittaa science fictionia, joka ei ole avaruusoopperaa, ja menestyy sillä. Sullivanin viimeisimmän hylyn syyksi kirjailijan mukaan ilmoitettiin, että sf:stä ainoastaan avaruusooppera myy. Mutkaisia ovat kustannusyhtiöiden laskelmat.

Muutamista positiivisista kokemuksista huolimatta olen yhä varuillani omakustanteiden kanssa. A Forum of Ice and Firessa (päivitys: keskustelu poistettu 26.3.2013 koska se ilmeisesti lähti asiattomalle linjalle) käydään usein mielenkiintoisia keskusteluja ja siellä tuli esille indiekirjailijayhteydessä mm. epäilys, että 60% Amazonin arvosteluista olisi joko tekaistuja tai ostettuja. Mihin siis luottaa, varsinkin kun kyseessä on indiekirjat?

Ystävän suosituksesta olen hankkinut ja päättänyt lukea yhden Twitterissä teoksiaan mainostavan indiekirjailijan trilogian. Toinen indiekirjailija alkoi seurata minua niin ikään Twitterissä – kyllä minä tsekkaan keitä uudet seuraajat ovat – ja linkin kautta päädyin hänen kirjasivulleen ja kiinnostuin kirjasta juoniselostuksen perusteella. Kolmannen indiekirjan bongasin alun perin viime elokuussa Risingshadow-foorumin kautta ja myöhemmässä vaiheessa Twitterissä. Aion lukea siis ainakin kolme omakustannekirjaa lähikuukausien aikana ja toivon, että ne ovat viihdyttäviä, koskettavia, ajatuksia herättäviä ym, ym. Niin kuin toivon samaa kustannusyhtiöiden julkaisemiltakin kirjoilta. Omakustannekirjoihin pätee muuten sama periaate kuin muihinkin kirjoihin: en ota vastaan arvostelukappaleita. Jos kiinnostun kirjasta, ostan sen. Ai niin, ja jos joku ei ole sitä vielä arvannut, niin Patrickin blogista poiketen, Taikakirjaimissa ei vieraile kuukausittain satojatuhansia kävijöitä.

Eowyn Ivey: The Snow Child

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoiskirja The Snow Child ilmestyi viime vuonna ja on saanut osakseen paljon huomiota ja kehuja, parissa suomalaisessakin blogissa, joista sen varsinaisesti nostin lukulistalleni syksyllä. The Snow Child sisältää mytologisia elementtejä karun realistisessa ympäristössä tapahtuvassa tarinassa ja se pohjautuu vanhaan venäläiseen satuun Snegurochkasta, lumitytöstä.

Eletään 1920-lukua. Mabel ja Jack ovat vanheneva pariskunta, jonka suurin suru on lapsettomuus. Heidän ainokaisensa syntyi kuolleena ja vaikka siitä on jo pitkä aika, se tuntuu yhä aristavana haavana kummankin sisimmässä. Niinpä he lähtevät yrittämään uutta alkua pois ihmisten ilmoilta, villin luonnon keskelle Alaskaan. Rankan ja hymyttömän arjen keskellä pariskunta tekee leikkimielisen hetken yllättämänä uudesta lumesta pihalleen lumitytön, jolle he laittavan punaiset lapaset ja kaulahuivin. Seuraavana päivänä luminen rakennelma on kadonnut jäljettömiin, samoin kuin lapaset ja huivikin, ja talon lähistöllä vilahtelee pieni tyttö ne yllään ja kettu seuranaan. Onko Mabelin lapsuuden satukirjan tarina henkiin heränneestä lumitytöstä muuttunut todeksi?

The Snow Child on ansainnut saamansa huomion, sillä se on hieno esikoiskirja. Tarina on lumoava ja kirjailija onnistuu kuvaamaan Alaskan kauniin karua, mutta silti monimuotoista luontoa sellaisella intensiteetillä, että sen tunnelmaan uppoaa. Kirja tuo mieleen Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -esikoisromaanin (arvostelu) Walesiin sijoittuvan tarinan tunnelman tai Megan Lindholmin Alaska-kuvauksen Cloven Hooves -kirjassa. Ei liene yllättävää, että jokainen kirjailija kuvaa kirjoissaan kotiseutuaan. Iveyn bion mukaan hän jopa elää pitkälti samanlaisissa olosuhteissa mitä kirjassa kuvataan.

Myös hahmot ovat aidon inhimillisiä todentuntuisine reaktioineen. Tunnistan ajatuksia ja piirteitä useista tuntemistani tosielämän Mabeleista ja Jackeista. Lapsettomuus koskettaa monia pariskuntia, yhdessä ja myös erillisinä yksilöinä, ja nuoren kirjailijan, useamman lapsen äidin, kyky tulkita ja ilmaista noita monimutkaisia, joskus hyvinkin epäloogisia tuntemuksia, saa kunnioitukseni. Siltikin, vaikka hän kuvaa niitä jo hiipuvassa vaiheessa. Lumityttö Faina on ihanan valloittava hahmo, jonka haluaa nähdä villinä ja vapaana ja silti ymmärtää kaipauksen saada hänet lähelle.

Tarinaa voi lukea kahdesta eri tarkastelukulmasta, realistisesta ja fantasiamaisesta. Kirjailija antaa tarpeeksi aineksia kumpaankin, mutta jättää molempiin silti avoimia tulkintakohtia. Tyyli on valittu erinomaisen huolellisesti ja lukijaa kiusaten. Fainan kanssa käydyt keskustelut kirjoitetaan eri tavalla kuin muiden ihmishahmojen keskustelut. Etsin kuumeisesti viitteitä, josko tyyli muuttuu ja kirjailija sen kautta antaa vihjeitä lukijalle, ja ehkä antoikin, ehkä ei. The Snow Child on kokonaisuutena onnistunut kertomus, mutta kirjan viimeinen kolmannes tuntuu ehkä kuitenkin sisällöllisesti heikoimmalta osiolta. Koin loppuosan, varsinaista loppuratkaisua lukuun ottamatta, hieman konservatiivisena ja tyttökirjamaisena. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan kokonaistunnelmaa liikaa, sillä loppuratkaisu miellytti fantasiapainotteista lukijaakin hyvin. Kirjan lopussa on inspiraation lähteenä olleen venäläisen sadun käännös, mikä on ihan kiva lisä.

Tämä kirja sopisi oivallisesti suomennettavaksi esim. Kariston Lupauksen kaltaisessa sarjassa. Kirja löytäisi varmasti lukijakuntansa myös Suomessa, varsinkin sellaisten parissa, jotka eivät varsinaisesti lue fantasiaa. Erinomainen talvi-kirja, jonka onnistunut traileri alla. Kannattaa vilkaista. Ivey kirjoittaa parhaillaan uutta tarinaa, jossa yhdistyy jälleen todellisuus ja maagiset elementit. Sitä kannattanee odotella innolla.

Lisäys: Eowyn Iveyn kirja ilmestyy Bazarin kustantamana suomeksi nimellä Lumilapsi syyskuun lopussa. Hieno homma.

Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2013 julkistettu

Tähtifantasia-palkinto jaetaan vuosittain parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle ja 2012 julkaistuista tämän vuoden palkintoehdokkaat ovat perusteluineen:

Anders Fager: Pohjoiset kultit (Atena) – ”Häijy ja omaleimainen novellikokoelma, joka todistaa, että kauhugenrellä on yhä uutta annettavaa."

Terry Pratchett: Posti kulkee (Karisto) – ”Mainioilla henkilöhahmoilla kuorrutettu veijariromaani tutkii itsekkyyden pimeää ja valoisaa puolta.”

Steph Swainston: Uusi maailma (Like) – ”Moderni fantasia, joka valloittaa lukijansa terävällä henkilökuvauksella ja kekseliäillä ideoilla.” (arvostelu)

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär (Like) – ”Aasialaisista kulttuureista ammentava yliluonnollinen dekkari lumoaa yksityiskohdillaan ja helvetillisellä menollaan.” (arvostelu)

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus) – ”Tieteisfantasian klassikko on yhtä aikaa suuri seikkailu ja todellisuuden luonnetta syvällisesti pohtiva teos.” (arvostelu)

Minulla oli hieman kutina, että Wolfen teos saa myös fantasiakirjallisuuden puolella ehdokkuuden, kuten tieteiskirjallisuuden puolella jo aiemmin sai tammikuussa. Ja mikäpäs siinä, erinomainen teos. Sen lisäksi olen lukenut Swainstonin ja Williamsin teokset. Jos Pratchett ei saa voittoa kotiin, niin antaisin sen sitten Wolfelle tai Williamsille. Fagerista en osaa sanoa mitään.

Palkinto jaetaan perinteiseen tapaan Finnconissa 5.-7.7. ja aion olla paikalla kuulemassa arvoisan raadin päätöstä. On nimittäin jo majoitus ja lennot tullut hoidettua kuntoon.

Yllättyikö joku, ettei Morgensternin Yösirkus tai Lukjanenkon Yöpartio saanut ehdokkuutta? Hieman uumoilin Yösirkuksen mukana oloa, vaikka kirja ei minua itseäni innostanut liikaa. Ei näköjään valitsijoitakaan. Yöpartiolle en ehdokkuutta edes odottanut.

Robin Hobb: The Willful Princess and the Piebald Prince

Robin Hobbilta ilmestyy tänä vuonna fanien riemuksi kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on Kuuteen herttuakuntaan sijoittuva pienoisromaani The Willful Princess and the Piebald Prince. Hobbinsa lukeneet tietävätkin mihin tarina viittaa, sillä legenda Piebald Princesta on tullut esille jo Fitzin tarinan yhteydessä, vaan nytpä kirjailija valottaa yksityiskohtia enemmän ja palaa Näkijöiden suvun historiaan. The Willful Princess and the Piebald Prince on tavallaan esiosa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -sarjoille, kuten Inheritancekin aiemmin oli Rainwildin historiaa. Se on Hobbin "Dunk&Egg" -tarina ja toivon, että tällaisia tulisi lisääkin.

Näkijä-suvun tuleva perillinen ja hallitsija Prinsessa Caution kasvaa seuranaan imettäjänsä nuori tytär Felicity, josta tulee myöhemmin myös hänen palvelijansa. Felicityn silmin kerrotaan millainen omapäisen prinsessan kohtalo on, kun Caution rakastuu salaa tallirenkiin ja tulee raskaaksi. Suvun poliittisen pelin ja herttuakunnan vähitellen muuttuvien asenteiden ohessa, palvelijalla on oma merkittävä roolinsa Näkijä-suvun historiassa.

Robin Hobb on kirjoittanut pienen, mutta koskettavan tarinan, joka antaa Realm of the Elderlings -sarjojen faneille katkeran suloisia tiedonmuruja menneestä. The Willful Princess and the Piebald Prince on synkkä tarina, mutta ei lohduton. Hobb onnistuu hienosti harhauttamaan lukijaa pariin otteeseen, kyseenalaistamaan mitä aiemmin on legendana kerrottu, ja samalla luomaan uskottavan historiallisen taustan. Tarinan ainoa häiritsevä seikka on toistuva vakuuttelu siitä, kuinka totta tarina kertojan mielestä on, mikä tietenkin herättää epäilyjä, vaikka kuinka tosi olisikin.

Felicity tuntuu hahmona erityisen hyvin rakennetulta ja aidolta, häntä ei voi sanoa varsinaisesti miellyttäväksi. Hobb on saanut lyhyeen tarinaan paljon tuntemuksia ja tekoja, jotka kuvaavat niin yhteiskunnallisia asemia ja valinnanmahdollisuuksia kuin asenteitakin fantasiakirjallisuuteen soveltuvalla tavalla. Erityisesti kiitosta ansaitsee Vaiston tuominen takaisin lukijalle, ja hieman Taidonkin. Kaipasin niitä, vaikka ne ajoittain herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Tämä on kirjailijan tarkoitus, koskapa muuten Vaiston suhtautumiseen liittyvät tapahtumat olisivat epäuskottavia. Kirjassa käydään kaikenlaista peliä, ja uskomukset ja suoranaiset valheet ovat aseita, joita käytetään omien tarkoitusperien mukaisesti. Jälki on veristä.

Vaikka pidän paljon Hobbin viimeisimmästä sarjasta The Rain Wild Chroniclesista, ja odotan seuraavaa ja sarjan päättävää Blood of Dragons -kirjaa suurella palolla, niin The Willful Princess and the Piebald Princessa Hobb on ehkä saavuttanut sittenkin parhaan lopputuloksen moniin vuosiin. Erittäin suositeltava kirja, jonka sisältäkin löytyy muutamia Jon Fosterin tekemiä kuvituksia kannen lisäksi.

Game of Thronesin kolmas kausi lähestyy

Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuvan Game of Thrones -tv-sarjan kakkoskausi oli minulle hienoinen pettymys ensimmäisen katselukerran jälkeen. En pidä Daenerysin juonilinjan muutoksista, Aryalta viedään pois terää, kun Tywin Lannisteria kohotetaan ja muutenkin hahmojen painotukset ovat melkoisen pielessä. Toki kaudella oli hohtavan huikeat hetkensäkin ja esimerkiksi Theonin näyttelijä Alfie Allen loistaa roolissaan. Olen nyt katsonut kautta toiseen kertaan ja kirvely on laantumassa - hieman.

Intoni kolmanteen kauteen oli pitkään alamaissa, mutta niinpä vain uuden trailerin myötä innostuin jälleen. Kävin tulevien jaksojen nimet läpi (spoilereita) ja pohdin mitä ne tarkoittavat (pari puuttuu vielä). Samalla kertautui mieleen Miekkamyrskyn tapahtumia. Kirja on huikea!!! Voi kunpa tv-sarjan kolmas kausi yltäisi edes lähelle samaa tasoa. Joka tapauksessa olen taatusti ruudun ääressä kun Game of Thronesin kolmas kausi starttaa ja tällä kertaa sen näkee Suomessa alle vuorokauden viiveellä USAhan verrattuna HBO Nordicilta, alkaen huhtikuun 1. päivä. Oletteko mukana?

Alla trailerin pidennetty versio. Trailerin musiikkina on osuvasti valittu, kolkon tunnelmallinen Ms Mr: Bones.

Vajaa kuukausi aikaa lukea Miekkamyrsky, jos vielä on lukematta! Pääosin kolmoskausi kattaa Miekkamyrsky 1:n, mutta tapahtumia on otettu mukaan 2:stakin ja mahdollisesti jotain Korppien kesteistäkin. George R.R. Martin on jälleen kirjoittanut yhden jakson käsikirjoituksen ja sen jakson nimi on The Bear and the Maiden Fair. Ah, niinpä.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Egyptiläistä Ahmad Khalid Tawfiqia pidetään yhtenä arabimaailman merkittävimmistä kirjailijoista. Minulle hän oli tuntematon nimi ennen vasta ilmestynyttä suomennosta teoksesta Utopia (julkaistu arabiankielisenä v. 2008), kuten argentiinalainen Angélica Gorodischer oli ennen Kalpa Imperialin englanninnosta (arvostelu). Tawfiq, jonka nimeä näkyy translitteroituna myös muotoon Towfik (engl.), kirjoittaa ilmeisesti laajemman tyyliskaalan mukaisesti, mutta Utopia on perinteistä dystopiakirjallisuutta.

Eletään vuoden 2023 Egyptissä. Amerikkalaiset ovat kehittäneet uuden synteettisen öljyn, pyroilin, minkä seurauksena öljyntuottajamaiden varannot ovat arvottomia ja maiden taloudet ovat romahtaneet. Vaurautta kuitenkin esiintyy ja se keskittyy entisten vallanpitäjien perillisille, jotka asuvat aidatulla ja amerikkalaisten sotilaiden suojelemalla alueella, jota kutsutaan Utopiaksi. Utopiassa kaikkea on yllinkylllin, kun taas aidan ulkopuolella eletään äärettömässä köyhyydessä ja kurjuudessa. Utopian nuorisolle mikään ei tunnu enää miltään, kun kaikkea on saatavilla. Pitkästymistä pyritään torjumaan hakemalla kiksejä huumeista ja seksistä ja pikkuhiljaa on esille nousemassa myös vaarallisempi, mutta kaiken kokeneille uutta potkua antava riittimäinen harrastus. Pari utopialaisnuorta pujahtaa aidan toiselle puolelle kokemuksia keräämään ja niitä he saavatkin, kun tapahtumat kääntyvät päälaelleen.

Utopian aihe on varsin kiinnostava, joskaan ei ennen näkemätön. Silti siitä on paljon ammennettavaa, ja odotin kirjalta varsinkin perinteisen anglosaksisen kirjallisuusmaailman ulkopuolisena teoksena paljon. Utopia ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jotain erikoista siinä on. Tarina on hyvin seksuaalisesti värittynyt, hyvin karkea ja oikeasti epämiellyttävä. Nimetön päähahmo on vastenmielinen, hänen ylivirittyneellä seksuaalisuudella ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa, eikä saavutettu kirjaoppineisuus vaikuta ajattelutapaan. Myöskään muista hahmoista ei löydy varsinaisesti miellyttäviä. Hahmojen yksioikoisuus häiritsi minua ja etenkin asennoituminen raiskaamiseen. Jokainen nainen tuntui olevan painostuksen/uhan alla ja jokainen mies potentiaalinen raiskaaja. Yritin kovasti miettiä onko se kirjailijan luoman maailman seurausta vai vain mustavalkoinen käsitys ihmisluonteesta. En päässyt pohdinnassani loppuratkaisuun.

Utopian maailma on julma, se on fyysisesti ja psyykkisesti sairas. Tarinasta ei erota voimakkaasti arabimaailmaan liittyviä piirteitä, mutta toki vallitsevan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä, kuin karkeasti korostettuna heijastuksena nykytilanteesta. Osan aikaa tunsin, että minulla menee jotain tarinan symboliikasta (tai politiikasta niin ikään) ohi sen vuoksi, etten ole tarpeeksi perehtynyt Egyptin lähihistoriaan ja kulttuuriin. Kirjailijan tyyli on poikkeava. Hän käyttää runsaasti toistoja, lyhyitä lauseita ja listoja ja välillä teksti irtoaa henkilöhahmosta omaksi itsenäiseksi ajatukseksi. Tekstin joukossa on analyyttisia tekstinpätkiä, jotka ovat ulkopuolisen kirjoittamista artikkeleista lainattuja. Nämä kaikki tekevät tarinan rakenteesta mielenkiintoisen.

[…] Hänen unelmansa on haudattu elävältä.
Hänen ajatuksensa ovat vanhanaikaisia.
Hänen kyntensä ovat mustuneet.
Hänen tukkansa on käkkärä ja täynnä hiekkaa.
Hänen nimensä on Gabir.
Hänen kansansa on roskasakkia.
Hänen ystävänsä ovat pohjasakkaa.
Kaikesta tästä huolimatta hän kävelee ja puhuu niin kuin ihminen.
Kaikesta tästä huolimatta hän ei heittäytynyt jalkojeni juureen ja anonut, että leikkaisin hänen kätensä irti.
Kaikesta tästä huolimatta hän läimäytti Germinalia ja uhkaili meitä.
Miten typerää ja naiivia porukkaa!

Utopian maailma on synkkä ja sitä lukiessa ei taatusti tule hyvä olo. Silti se on kirja, joka pitää otteessaan, vaikka en osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Silti se on kirja, jota minun on pakko suositella dystopioista kiinnostuneille lukijoille.

PS: Pitää vielä lisätä, että tajusin juuri, että teksti on suomennettu ilmeisestikin alkuperäiskielisestä teoksesta, mikä on hieno juttu, varsinkin kun kuulemma englanninkielinen käännös on puutteellinen.