Ted Chiang: The Lifecycle of Software Objects

Ted Chiang ei varmaankaan ole tuttu lukijoille, jotka eivät lue romaaneja lyhyempiä tekstejä, sillä Chiangilta ei ole täyspitkää kirjaa velä ilmestynyt. Sen sijaan hän on kirjoittanut pienoisromaaneja, pitkiä novelleja ja novelleja, ja kaikissa näissä hän on päässyt Hugo-ehdokkaaksi. Pari kertaa on tullut voittokin, mikä on melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että kirjailijalta on yleensäkin julkaistu vain reilu kymmenen tuotosta. Pienoisromaani The Lifecycle of Software Objects on niin ikään Hugo-palkintoehdokkaana ja myös Nebula- sekä Locus-ehdokkaana.

Kuka muistaa Tamagotchit, virtuaalilemmikit, joita piti syöttää, viihdyttää ja hoitaa? Tämä itsellänikin ollut digitaalilelu ja varsinkin suhtautuminen siihen tuli mieleeni, kun luin The Lifecycle of Software Objectsia. Ohjelmistoyhtiö Blue Gamma on kehittänyt digieläimen, jota se suunnittelee myyvänsä ihmisille virtuaalilemmikiksi. Pääidea liittyy tekoälyyn, ja yhtiö uskoo, että todellinen tekoäly kehittyy samalla tavalla kuin ihmisälykin, kokemuksen ja kasvatuksen kautta. Yhtiö palkkaa henkilökuntaansa eläinkouluttaja Ana Alvaradon tuomaan kokemuksensa mukaan virtuaalisten eläinten käyttäytymisen kehittämiseen sekä animaattori Derek Brooksin, jonka tehtävänä on luoda sopivasti kaupallisen näköinen tuote. Ja luomisessa onnistutaankin, digilemmikistä tulee suosittu, niin kuin todellisen maailman Tamagochistakin. Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Anan ja Derekin sekä heidän digilemmikkiensä, Jaxin, Marcon ja Polon vaiheita seurataan useiden vuosien ajan, samalla kun ohjelmistot ja virtuaalialustat kehittyvät ja asenteet muuttuvat.

Lifecycle of Software Objects tempaisi minut mukaansa tarinaan heti alusta alkaen, vaikka Chiangin kirjoitustyyliin pitikin totutella hetken. Ana ja Derek eivät ole hahmoina kovinkaan värikkäitä, mutta he peilautuvat erinomaisesti virtuaalimaailmaan, mikä mahdollisesti on ollut kirjailijan tarkoituskin. Tarinaa elävöittää hahmojen vierailut foorumikeskusteluissa, jotka koskevat kussakin vaiheessa joko digilemmikkejä tai yritysmaailmaa. Niillä kuvataan myös netin yhteisöllisyyttä. Vaikka Chiang kertoo tarinaa hyppien ajallisesti ja tuoden välähdyksiä vain merkittävistä hetkistä, ajan jatkumo on selkeä erityisesti ohjelmistokehityksen kautta. Kiinnostus tuotteisiin hiipuu, tuotteet kehittyvät ja vanhat mallit unohtuvat, uudet alustaversiot eivät tue vanhoja malleja, yrityksia kaatuu ja fuusioidaan. Kun lähdetään polulle, jossa digilemmikkiä kasvatetaan kuin lasta, se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Yritystalous, varsinkin pelikehittäjät ja virtuaalimaailma on sen sijaan lyhytjännitteistä tuottoon sidottua toimintaan. Nämä kaksi maailmaa ovat väistämättä ristiriidassa toistensa kanssa. Ihminen on myös hyvä keksimään soveltavia käyttötarkoituksia. Aina löytyy niitä, jotka kasvattamisen ja huolehtimisen sijaan vaikkapa kiduttaisivat.

Chiang sai kirjallaan aikaiseksi pienoisen pistoksen. Vaikka aihepiiri onkin epäaito, saa hän mahtumaan siihen aimo annoksen inhimillisiä tunteita, omistautumista, ystävyyttä ja uhrautumista. Kun tarinassa kuvataan useimpien ihmisten käyttäytymistä virtuaalilemmikkiään kohtaan, niin täytyy tunnustaa syyllistyneeni itsekin Tamagochiani kohtaan samanlaiseen käyttäytymiseen: kyllästyin siihen muutamassa viikossa ja dumppasin sen. Ehkä tekoälyllinen lemmikkieläin olisi saanut toimimaan toisin, mutta tarina sai minut ajattelemaan, että virtuaalimaailma ei voi koskaan korvata toista elävää olentoa, vaikka se voikin herättää inhimillisiä tunteita. Kirjailija kuitenkin kyseenalaistaa sen. Pitäisikö tekoälyllä, joka vuosikymmenet kehittyy itsenäiseksi toimijaksi ja ajattelijaksi, ja vaikka sillä ei olisikaan ruumista ja yhtään sykäystä lyövää sydäntä, olla samat oikeudet kuin esimerkiksi yritykselläkin... tai ihmisellä.

Lifecycle of Software Objects on onnistunut ja kiinnostava pieni tarina, jonka ainoana negatiivisena puolena pidän loppua. Sitä ei oikeastaan ole tai kirjailija jättää sen auki. Usein auki jätetty loppu on positiivinen asia, joka saa lukijan ajattelemaan mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa se jäi häiritsemään minua. Mutta ehkä sekin sopii kuvioon. Vuonna 1950 Alan Turing pohdiskeli mikä on paras tapa luoda tekoälyä:

“Many people think that a very abstract activity, like the playing of chess, would be best. It can also be maintained that it is best to provide the machine with the best sense organs that money can buy, and then teach it to understand and speak English. This process could follow the normal teaching of a child. Things would be pointed out and named, etc. Again I do not know what the right answer is, but I think both approaches should be tried.”

Emme oikeasti tiedä vielä vastausta. Pidän Lifecycle of Software Objectsia vahvana Hugo-ehdokkaana ja suosittelen lukemaan sen ilmaiseksi julkaisijan Subterraneanin sivulta. Subterraneanin kirjana painetussa versiossa on lisäksi kuvitusta sisäsivuilla ja onneksi Hugo-paketin mukana tuli sekin versio.