Alastair Reynolds: Troika

Alastair Reynoldsin Troika on viimeinen tämän vuoden Hugo-palkintoehdokas, jonka luin Pienoisromaani-kategoriasta. Se on samalla ensimmäinen teos, jonka yleensäkin luin Reynoldsilta ja kirjailijan ensimmäinen Hugo-ehdokas. Troika on julkaistu alunperin viime vuonna Jonathan Strahanin toimittamassa antologiassa Godlike Machines, mutta ilmestyy kesällä itsellisenä Subterranean Pressin julkaisemana kirjanakin (kansi vas.). Minulla on kirjasta Hugo-paketin mukana tullut sähköinen versio. Troika on myös Locus-palkintoehdokas.

Troika kertoo kolmesta kosmonautista, jotka lähitulevaisuuden Neuvostoliitto lähettää avaruuteen tutkimaan arvoituksellista, pelkoa herättävää rakennelmaa. Tätä kolmatta kertaa ilmestynyttä enigmaa kutsutaan nimellä Matryoshka (meille suomalaisille tutummin Maatuska), ja sellainen rakennelma onkin, kerroksellinen. Myös tarina on kerroksellinen. Sitä kerrotaan kahdessa eri ajassa, itse tutkimusmatkalla avaruudessa sekä Zvezdniy Gorodokin rähjääntyneessä kaupungissa vuosia jälkeenpäin. Avaruusohjelma-aikana Zvezdniy Gorodokin oli ollut tiedemiesten ja kosmonauttien kaupunki, nyt asukkaina on maanviljelijöitä ja tehdastyöläisiä. Kaupungissa asuu myös entinen astronomi Nesha, jolle kolmesta kosmonautista ainoa elossa oleva Dimitri kertoo, mitä Matryoshkan tutkimusmatkalla tapahtui kun he vihdoin pääsivät rakennelman syövereihin. Samalla puretaan auki, mikä rooli Neshalla tutkimuksessa oli. Tarinan sivujuonteena, mutta silti kaikkea määrittävänä tekijänä avautuu myös poliittiset muutokset perestroikan jälkeisen ajan valintojen jälkeen.

Ensimmäinen tunne Troikaa lukiessa oli tuttuus. Näitä ihminen kohtaa alienin -tarinoita on kirjoitettu ja filmattu runsain määrin, mutta silti Reynolds pääsee hieman yllättämään loppua kohden. Kirja on varsin vangitseva, siinä on menneisyyden tuntua ja ajoittain voisi kaikessa melankolisuudessaan melkeinpä uskoa kyseessä olevan neuvostoaikaisen valtion. Lukijan mielenkiintoa pidetään yllä tarinan rakenteella. Juonta paljastetaan pikkuhiljaa vuorotellen kummassakin ajallisessa jaksossa, niin että lukija jää odottamaan mahdollisia vihjeitä siitä mitä kaiken takana on. Pidin hahmoista, he vaikuttivat aidoilta ja maanläheisiltä (avaruudessakin). Eniten kuitenkin ilahdutti se, että kirjan nimestä saa oivalluksia sisällön avautuessa. Harvinaisen onnistunut nimi, joka ei heti paljasta miten monella tapaa se itse tarinaan lopulta liittyy.

Troikan taustalla on poliittinen idea utopisesta valtiosta, josta poistetaan häiriötekijät (kuten vapaa world wide web). Muutoksen ja vapauden rajoittaminen johtaa tilanteeseen, ettei kansakunta kehity, eikä siinä esiinny variaatioita. Tällainen utopia hajoaa ja muuntuu väistämättä hyvin pian dystopiaksi. Utopiaa on vaikea hallita. Troika on moniulotteinen tarina, vaikka se pinnallisesti vaikuttaisikin tutulta ja yksinkertaiselta. Koska en ole lukenut Reynoldsia tämän enempää, en pysty vertaamaan mitä tasoa se kerronnallisesti on hänen muihin teoksiinsa nähden. Minä kuitenkin pidin Troikasta ja siitä, ettei se ollut täysin valmiiksi pureskeltua avaruusoopperaa. Tämän jälkeen kynnys lukea kauan lukulistalla ollut Jäänpuskijatkin madaltuu.

Subterraneanin erikoispainoksen kansikuva oikealla

Nyt kun kaikki Hugo-ehdokkaana olevat pienoisromaanit on luettuna, minun ykkösäänestäni kilpailevat Troika ja Chiangin The Lifecycle of Software Objects. Jätän vielä harkittavaksi lopullisen järjestyksen.

Tässä linkit kaikkien muiden ehdokkaiden arvosteluihin:

Rachel Swirsky: The Lady Who Plucked Red Flowers Beneath the Queen's Window
Ted Chiang: The Lifecycle of Software Objects
Elizabeth Hand: The Maiden Flight of McCauley's Bellerophon
Geoffrey A. Landis: The Sultan of the Clouds