keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Jatkan yhä pikkuhiljaa tutustumista Neil Gaimanin teoksiin. Gaiman kirjoitti Coralinen vuonna 2002 ja se suomennettiin seuraavana vuonna pidennetyllä nimellä Coraline varjojen talossa. Mutta ajalla ei ole merkitystä tämän kaltaisten satutarinoiden kohdalla. Ne ovat aina pelottavia ja kiehtovia yhtäaikaa.

Coraline on pieni tyttö, joka on juuri muuttanut uuteen isoon, usean asukkaan taloon vanhempiensa kanssa. Vanhemmat ovat kovin kiireisiä ja laiminlyövät huomiotansa Coralineen, joten tyttö päättää äitinsä innoittamana tutkia ympäristöä ja taloa itsekseen hieman tarkemmin. Talosta löytyykin erikoinen ovi, joka ei johda mihinkään. Sen takana on tiiliseinä. Eräänä yönä, kun Coraline on yksin liikkeellä, seinä on poissa. Nyt ovi johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa Coralinea odottaa toiset vanhemmat, innokkaat rakastamaan ja huomioimaan, mutta silti painajaismaiset. Kun Coralinen oikeat vanhemmat katoavat, tarvitaan Coralinelta paljon rohkeutta ja neuvokkuutta tilanteen korjaamiseksi.

Coraline varjojen talossa on tarkoitettu lapsille, ja siksipä juoni ei ole kovin monimutkainen. Mitään suuria yllätyksiä on turha odottaa. Silti, kun aloitin kirjan lukemisen yön sydäntunteina, niin jopa näin aikuistakin hieman pelotti. Kyllä ne lapsuusaikaiset kummitus- ja kauhujutut ovat jättäneet jälkensä ja siksipä oli lohdullista tietää, että lapsille suunnatussa tarinassa käy hyvin. Se nimittäin kerrotaan tarinan juoniselostuksessa, jonka luin ennen kuin aloitin kirjan. Coraline on osaava ja nokkela pikkutyttö, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista, hyvä esikuva muille pikkutytöille, jotka eivät vain halua leikkiä barbeilla ja mylittleponyilla. Tarinasta tulee paikoin mieleen Liisa ihmemaassa. Coraline selviää peloistaan selittämällä loogisesti asioita, mikä minusta tuntui välillä hieman ylilyönniltä, mutta menköön se aikuisuuden piikkiin.

Coraline varjojen talossa on visuaalinen kirja. Gaiman onnistuu kuvailemaan toiset vanhemmat varsin ilmeikkäästi, ja täytyy sanoa, että ne nappisilmät ovat pelottavat, puhumattakaan irtokädestä, vaikka se onkin jo klisee tässä vaiheessa. Jos järjellä ajattelee, niin kuka haluaisi lapsena lukea tällaista kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Mutta taitaa vain olla tosiseikka, että lapset tarvitsevat pelottavia tarinoita jäsentääkseen todellisuutta ja löytääkseen selittäviä tekijöitä. Psykologiassa tämä osataan varmaankin selittää paremmin. Gaiman ei selitä mistä rinnakkaismaailma tai toinen äiti tuli, enkä ole varma tarvitaanko tätä tietoa edes. Sen sijaan loppuratkaisu ei minulle ollut suinkaan todellinen ratkaisu. Voin kuvitella ongelman yhä olevan olemassa, ei lopullisesti hoidettu. Coralinea voi hyvin suositella myös aikuislukijoille. Vaikka olen lukenut vasta muutaman Neil Gaimanin kirjan, niin silti jokainen niistä on ollut erittäin viihdyttävä. Jatkan tutustumismatkaani hänen teoksiinsa myös jatkossa.

1 kommentti:

  1. Vuodatuksesta kopioidut kommentit:

    Liina kirjoitti 23.03.2011 - 17:59
    Coraline oli minustakin mainio kun sen luin - ja siitä tehty leffakin aika hyvä. Jos ei jopa aika hyvää parempi.

    Gaimanin romaanikirjallisuus on mulle yleisesti ottaen hieman vaikea pala; novellit ovat hienoja, sarjakuvat mahtavia, mutta pidemmät teokset ... eivät oikein putoa mulle. Coraline oli poikkeus, ehkä siksi, että se oli lapsille suunnattu.

    Muistelen, että Gaiman kertoi jossain kirjoittaneensa näin pelottavan tarinan lapsille (kyllä, se oli minusta pelottava) koska toinen hänen tyttäristään siinä viiden kieppeillä tai jotain tapasi istua isänsä syliin ja kertoa hiuksianostattavan pelottavia tarinoita ilmeenkään värähtämättä (ja Coraline oli niihin nähden oikein leppoisa). Lapset, ihme tyyppejä.

    Raija kirjoitti 25.03.2011 - 20:55
    Minua harmittaa, etten ole vielä nähnyt Coralinea leffana. En ole saanut dvd/bluerayta ostetuksi, vaikka monta kertaa olen aikonut. Olisi tullut kirjakin luettua jo aiemmin.

    VastaaPoista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...