Katsaus kirjavuoteeni 2019

Vuosikymmenen viimeinen tilastokatsaus lukemiini kirjoihin on valmis. Lukutavoitteeni vuodelle 2019 oli jälleen 50 kirjaa, minkä ylitin reippaasti, lukusaldon päätyessä 106 kirjaan. Tästä yli puolet luin vuoden viimeisen neljänneksen aikana, jolloin minulla oli tuplaten aikaa lukea. Kirjamäärää lisäsi myös äänikirjat, varsinkin suomalaiset, joita en yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan v-e-r-k-k-a-i-s-e-s-t-i normaalinopeudella, vaan minulle sopiva vauhti oli 1.25 kertainen. Joten äänikirjat olivat hieman normaalia lyhyempiä näin kuunnellen.

Ensimmäistä kertaa 12 vuoden tilastohistorian aikana luin/kuuntelin miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja yhtä paljon kumpaisiakin. Yleensä miesten kirjoittamia on enemmän. Viime vuonna miesten kirjoittamia oli lähes tuplasti enemmän ja kapein ero on ollut aiemmin vuonna 2008 (viisi miesten hyväksi). Tänä vuonna tilastoissa näkyy myös ensimmäistä kertaa muunsukupuoliset, joita oli kaksi. Blogiin en sitten saanut kirjoitettua läheskään kaikista kirjoista arviota, mikä näkyy lyhyempänä sinisenä palkkina. Jossain vaiheessa luin enemmän englanninkielisiä teoksia, mutta nyt vaaka on painunut parina vuotena jo suomenkielisten puolelle (56 %).

Kuten tyypillistä minulle, luen jatkuvasti selkeästi enemmän viimeisen vuosikymmenen kirjallisuutta kuin vanhempaa. Olen erottanut 2019 omaksi palkikseen, jotta näkyy tuoreimpien kirjojen lukumäärä. Käännöskirjoja olen lukenut 41,5 % eli vajaa 60 % luen alkuperäiskielisenä (suomi tai englanti). Vuoden uutuuksia olen lukenut yhtä paljon tai enemmän viimeksi vuonna 2014.

Jälleen kerran aika tyypillistä minun vuositilastoa, että joinain kuukausina ehdin/jaksan lukea enemmän ja toisina en jopa ollenkaan. Tänä vuonna huhtikuu jäi nollakuukaudeksi, eikä häävisti tullut luettua touko- ja kesäkuussakaan. Loppuvuoden pyrähdys tilastossa on selkeästi havaittavissa.

Paperikirjojen osuus 2019 jäi 13 %:iin, kun se aikaisemmin on ollut alhaisimmillaan 30 %. Äänikirjoja olen kuunnellut vasta parin vuoden ajan, mutta 2019 niiden osuus nousi 42 %:iin, kun ekirjojen osuus on 45 % kaikista luetuista. Sähköisten kirjojen osuus oli siis kokonaisuudessaan 87 %. Äänikirjojen määrän kasvu johtuu pääasiassa silmäongelmistani. Äänikirjat ovat mahdollistaneet kirjojen maailmaan uppoutumisen silloinkin, kun tekstin lukeminen on ollut lähes mahdotonta.

Vuoden 2019 lukemani Top 5 –kirjat ovat:

Naomi Alderman: Voima (Gummerus, 2019)

Joe Abercrombie: A Little Hatred (Gollancz, 2019)

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Like, 2019)

Philip Pullman: The Secret Commonwealth (RHCP Digital, 2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Karisto, 2019)

Voima ja Rotukarja olivat mielenhätkäyttäjiä, kirjoja joiden sisältöä oli pakko pohtia ja tarkastella puolelta toiselle. Pidän kirjoista, jotka haastavat käyttämään aivoja. A Little Hatred ei ollut täydellinen kirja, mutta siinä oli nostalgiaa ja tummaa huumoria, mikä tuntui hyvältä. Vielä enemmän nostalgiaa oli The Secret Commonwealthissä, joka väänsi sydäntä niin, että en tiedä oliko se hyväksi vai pahaksi. Erinomainen lukukokemus silti. Lintuhäkki oli yksinkertaisesti kirja, joka jäi mieleen. Sitä ei voi sanoa monesta muusta teoksesta.

Lukuhaasteet:

Olen osallistunut vuoden aikana Joka päivä on naisten päivä -lukuhaasteeseen, joka jatkuu vuodenvaihteen yli maaliskuulle, samoin kuin Kirjahyllyn aarteet -haaste, joka on kuitenkin ihan pian päättymässä. Klassikko-haasteeseen osallistuin sekä tammi- että heinäkuussa ja seuraava on jälleen edessä tammikuussa 2020 (vielä ehtii ilmoittautua). Yritän olla asettamatta itselleni tämän enempää haasteita vuodelle 2020, sillä minulla on edelleen tavoitteena lukea jokaiselta palkinnonjakovuodelta yksi Hugo-ehdokas ja World Fantasy -ehdokas. Nämä tavoitteet etenevät todella hitaasti.

Tilastoja tehdessäni katsoin läpi lukemieni kirjojen alkuperäisiä julkaisuvuosia, jotka löytyvät blogin alaosasta omana listana. Nyt kun alkaa 20-luku, huomasin että kuluneelta vuosisadalta minulla on lukematta kirjoja 22 vuodelta. Puuttuvat vuodet ovat 1921, 1922, 1923, 1927, 1929, 1930, 1931, 1932, 1933, 1934, 1935, 1936, 1941, 1944, 1945, 1947, 1948, 1949, 1955, 1960, 1961, 1965. Voisin ottaa pienoisena haasteena saada ainakin muutamalle noista vuosista luettu kirja.

Lukutavoitteeni ensi vuodelle on edelleen 50 75 kirjaa. Edit. korjasin tavoitetta korkeammaksi maaliskuun alussa.

Iloista 20-luvun alkua kaikille ja antoisia lukuhetkiä!

Joulukuun 2019 luetut

Aloitin joulukuun lukemalla koko George R. R. Martinin  Tulen ja jään laulu -sarjan tähän astiset osat uusiksi. Tai oikeastaan kuuntelin ne äänikirjoina. Päälle luin ekirjana Fire and Blood -teoksen, sarjaan liittyvän Targaryenin suvun alkuvaiheista Westerosissa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 2011 alkuperäiskielisen kun luin Lohikäärmetanssin uusiksi ja tällä kertaa siis suomeksi. Maailmaan uppoutuminen on totaalista, sarja on erinomainen. Kuuntelin Korppien kestit ja Lohikäärmetanssin limittäin lukujen aikajärjestyksessä ja tämä ”yhdistetty kirja” toimi hyvin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lohikäärmetanssi olisi vaatinut reippaasti editoimista. Juoni polki paikallaan ja kirjassa oli turhaa toistoa. Silti odotan seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Toivottavasti 2020. Fire and Blood oli välillä hieman tylsistyttävää luettavaa luetteloineen kuka kenenkin puolella oli ja kuka mainitsi mitäkin, mutta lohikäärmeet! Ja kuinka surullisia niiden kohtalot olivat. Odotan jo etukäteen mieli maassa jälkimmäistä osaa Targaryenien historiasta, jos se koskaan ilmestyy.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones 1996, suom. 2003)

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings 1998, suom. 2004)

George R.R. Martin: Miekkamyrsky (A Storm of Swords 2000, suom. 2005)

George R.R. Martin: Korppien kestit (A Feast for Crows 2005, suom. 2007)

George R.R. Martin: Lohikäärmetanssi (A Dance of Dragons 2011, suom. 2014)

George R.R. Martin: Fire and Blood (2018)

Katherine Arden: Dead Voices (2019)

Katherine Ardenin Dead Voices jatkaa lokakuussa lukemani Small Spaces -pienoisromaanin tarinaa kolmesta lapsesta, Ollie, Coco ja Brian, jotka kokevat pelottavan kummia, tällä kertaa kingimäisessä lumimyrskyn saartamassa hotellissa. Dead Voices on mielestäni hitusen parempi kuin ensimmäinen osa tästä tulevasta tetralogiasta. Lapsille suunnattua kauhua. Pelotti hieman aikuistakin, joten enpä tiedä kuinka nuorelle tätä oikeasti voisi suositella. Juoni vaatii kirjailijalta selittelyä, mistä ikävä onnahtelu loppupuolella.

Philip Reeve: Tuhon aikakirja (Infernal Devices 2005, suom. 2006)

Luin Philip Reeven Kävelevät koneet -sarjan ensimmäisen saman nimisen osan 2011 ja toisen osan Kadotettu manner 2012. Kolmas osa, Tuhon aikakirja, on odottanut vuoroaan siitä asti, joten liitän kirjan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Tom ja Hester ovat nyt aikuisia ja tarina keskittyy heidän tyttäreensä Wreniin. Luin ensimmäisten osien arvioni ja olen mitä ilmeisimmin pitänyt niistä enemmän kuin mitä nyt pidin Tuhon aikakirjasta. Varsinkin alku oli pysäyttäjä, mutta sinnillä jatkaminen palkittiin kuitenkin kohtalaisella tarinalla. Saas nähdä milloin saan luettua sarjan viimeisen osan.

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille (2019)

Briitta Hepo-ojan nuortenkirja Suomea lohikäärmeille tuntuu saaneen aikaiseksi ihastelua lukijoiden parissa ja kirjan nimi houkutteli minutkin lukemaan. Vaikka tarina on kekseliäs suomalaiseen ympäristöön, minua jäi harmittamaan tosissaan, että nimestään huolimatta kirjassa lohikäärmeet ovat sivuseikka. Ihmissuhteet ja luokkaerot veivät huomion. Ehkä olen jälleen väärää kohderyhmää. Tai luin teoksen liian pian Martinin Fire and Bloodin jälkeen ja lohikäärmejanoni jäi liian voimakkaaksi tullakseen tyydytetyksi tällä kirjalla (tai millään muullakaan)

Ennen joulua pikapyrähdin Lemony Snicketin äänikirjojen parissa ja kuuntelin neljä ensimmäistä osaa A Series of Unfortunate Events -sarjasta. Baudelairen lapset menettävät vanhempansa ja joutuvat orpoina sukulaistensa hoiviin. Ensimmäisenä heistä on vuorossa kreivi Olaf, josta ei päästä myöhemminkään eroon. Lapset kärsivät todellakin surkeista sattumuksista. Tarinat toistavat itseään kerta toisensa jälkeen ja enpä juuri innostunut enää jatkamaan viimeisten yhdeksän osan parissa, vaikka neljäs olikin parempi kuin kolmas ja toinen osa. Ehkä joskus vielä kuuntelen loput matkalukemisena. Kirjat ovat sopivan lyhyitä siihen tarkoitukseen.

Lemony Snicket: The Bad Beginning (1999)

Lemony Snicket: The Reptile Room (1999)

Lemony Snicket: The Wide Window (2000)

Lemony Snicket: The Miserable Mill (2000)

Maja Lunde: Lumisisko (Snøsøsteren 2018, suom. 2019)

Luin jouluna Maja Lunden lapsille suunnatun jouluisen tarinan Lumisisko, joka muistutti paljon monia muita vastaavia kertomuksia ja satuja, mm. Dickensin joulukertomus tuli mieleen. Surullinen tarina on kaunis, samoin kuin kuvitus.

M.R. James: Kummitustarinoita (valikoituja novelleja teoksesta The Collected Ghost Stories of M. R. James 1931, suom. 2019)

Heti joulutunnelmien jälkeen aloitin M.R. Jamesin Kummitustarinoita -kokoelman, johon on koottu 11 nimensä mukaista tarinaa 1800-lopulta ja 1900-luvun alusta. Hirvittävän pelottavia tarinat eivät ole, vaan aikakaudellensa tyypillisesti lähinnä epämiellyttäviä. Tarinat on kirjoitettu selittävään tapaan ja niissä esiintyy kiehtovasti vanhoja termejä, jotka antavat oman tunnelmansa. Termeille ja käännösratkaisuille löytyy kirjan loppuosasta selitteet. En ollut lukenut yhtäkään kokoelman novellia aiemmin, ja suosikikseni nousi Mezzotinto, jonka tyyliä ja aihetta on sittemmin toistettu muodossa jos toisessakin useaan kertaan eri tekijöiden toimesta niin kirjallisesti kuin visuaalisesti.

Joulukuun päätteksi kuuntelin C.J. Tudorin Liitu-ukko -äänikirjan (The Chalk Man 2018, suom. 2018). Tarina jäljittelee Stephen Kingiä niin selkeästi, että tällainen satunnainen King-lukijakin huomasi yhtäläisyydet neljän pojan ja tytön sattumuksissa pienessä kaupungissa. Pelottava klovni vain puuttui, mutta olihan mukana sentään salamyhäisiä liitu-ukkoja.

N.K. Jemisinin Emergency Skin (2019) päätyi kuunneltavaksi silmällä pitäen lyhyitä Hugo-ehdokas kategorioiden ehdokkuuksia. Tarinassa ympäristötuhon Maasta poistuneet matkaajat palaavat takaisin katsastamaan raunioita, olettaen ihmisten tuhoutuneen. Oletukset ja totuus eivät ihan käykään yksiin. Tarinan idea on ok, mutta toteutus niin naiivi, että olin hämmästynyt, että tämä yleensäkin on Jemisinin tuotos. Sävy oli humoristinen aiheesta huolimatta, ehkä hieman kieli poskella kirjoitettu, selittävä. En ainakaan itse aio nimetä tarinaa ehdokkaksi.

Vuodenvaihde menee Ursula K. Le Guinin parissa, mutta ne luetut lasketaan seuraavalle vuosikymmenelle.

Marraskuun 2019 luetut

Luin marraskuussa 20 kirjaa, joista spefiä olivat alla listatut 17. En ole saanut motivoitua itseäni kirjoittamaan arvioita kirjoista, edes lyhykäisiä, joten tässä nyt pelkästään erikoismaininnat. Marraskuun kirjoista erityisesti nousee ylitse muiden Josh Malermanin Lintuhäkki, josta pidin paljon kirjana. Olen nähnyt filmatisoinnin aiemmin, joka sekin oli mielestäni ok, mutta kirjassa oli vielä vahvempi tunnelma. Etenkin päähenkilö Malorie on hahmona jämäkämpi ja aidompi nimenomaan kirjassa.

Luin vihdoin ensimmäisen osan Alastair Reynoldsin Ilmestysten avaruudesta, joka on kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo vuosia, joten osallistun tällä luetulla Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Odotukseni teosta kohtaan olivat kohtalaiset, mutta petyin hieman. Kirja oli aivan ihmeen pitkä siihen nähden mitä siinä oikeasti tapahtui tähdellistä juonta. Muita marraskuun lukemisena olleita haasteeseen liittettäviä kirjoja olivat Susanna Clarken The Ladies of Grace Adieu and Other Stories ja Neil Gaimanin Smoke and Mirrors sekä M is for Murder -novellikokoelmat, jotka kaikki ovat odottaneet lukemistaan lähemmäs 10 vuotta.

Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunaten luin sillä ajatuksella, että pienoisromaani yltää Hugo-ehdokkaaksi ensi vuonna. Pidin tarinasta enemmän kuin aiemmasta kirjailijalta lukemassani romaanimittaisesta teoksesta. Tarinassa neljän hengen ryhmä matkaa avaruudessa tutkimusmatkalla, jonka tarkoituksena on enemmän oppia kuin vaikuttaa, vastakohtana maankaltaistamiselle. Hahmokeskeistä scifiä.

Loppukuusta pyrähdin Neil Gaimanin äänikirjojen parissa. Novellit eivät niinkään tuntuneet minulle sopivilta, mutta pidin lasten kauhukirjasta The Wolves in the Walls ja fantasiatarinasta The Truth is a Cave in the Black Mountains. Gaiman on loistava äänikirjan lukija ainakin omille teoksilleen ja varsinkin jälkimmäinen, jonka hankin yhdistettynä ääni- ja sähköisenä kirjana oli loistavastí toteutettu. Mukana oli FourPlay String Quartetin musiikkia, joka loi synkkää tunnelmaa tarinaan ja sai välillä Gaimanin lukemisen kuulostamaan laulamiselta. Hienosti rytmitetty. Suosittelen.

Skessa Kaukamaa: Zequera Kätketty (2019)

Josh Malerman: Lintuhäkki (Bird Box 2014, suom. 2019)

Deborah Hewitt: The Nightjar (2019)

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls #6 (2019)

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (Revelation Space 2000, suom. 2003)

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (2019)

Madeline Miller: Circe (2018)

Paolo Bacigalupi & Tobias Buckell: The Tangled Lands (2018)

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006)

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows 1908, suom. 1949)

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (2019)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november 1970, suom. 1970)

Margaret Atwood: Noidan sikiö (Hag-Seed 2016, suom. 2019)

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors (1998)

Neil Gaiman: M is for Magic (2007)

Neil Gaiman: The Wolves in the Walls (2003)

Neil Gaiman: The Truth is a Cave in the Black Mountains (2014)

Lokakuu 2019 luetut #3

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Yritin aluksi kuunnella Veren ja luun lapset (Children of Blood and Bone, 2018) äänikirjana, mutta en tottunut lukijaan, joten vaihdoin tekstiksi. Se oli sinänsä hyvä ratkaisu, eikä kirja jäänyt kesken. 

Veren ja luun lapset ei ulkoisista puitteistaan huolimatta ole kovinkaan omalaatuinen, vaan se on keitetty samoista aineksista kuin monet muut nyky-YA-teokset. Päähenkilönä on nuori tyttö, Zélie, jolla on erikoiskyky ja sen vuoksi vaarassa. Hän edustaa magianhaltijoita, minkä vuoksi saa osakseen vaativan tehtävän palauttaa taikuus maailmaan. Onneksi on sidekickejä apuna. Matkan varrella löytyy myös ihastuksen kohdekin. Toki kirja on ihan kiva lukea, mutta en ole varma haluanko jatkaa sarjan kakkososaan. Toivon, että nuoremmat lukijat pitävät sarjasta enemmän, sillä he ovat varsinaista kohderyhmää.

Brandon Sanderson: Ajan sankari

Usvasyntyinen-trilogian päätösosa Ajan sankari (The Hero of Ages, 2008) ilmestyi suomeksi 2018. Pienoisen alkukankeuden jälkeen pääsin tarinaan jälleen takaisin ja Sandersonin teksti on kieltämättä sujuvaa ja vetävää. Maailmaa peittää yhä enenevässä määrin usva ja tuhka, ja epätoivo on entistä vahvempaa. Vin ja Elend, usein omilla tahoillaan, tekevät kaikkensa maailman pelastamiseksi ja tarinaan on saatu kiedottua mukavia kiinnostusta ylläpitäviä käänteitä loppuun saakka. Ja pidin lopusta. Se ei ehkä ollut loistavasti toteutettu, mutta tarinan kannalta oikea ratkaisu. Lukisin mielellään lisääkin Sandersonia, varsinkin jos joku kustantamo innostuisi suomentamaan lisää. Arviot ensimmäisestä osasta, Viimeinen Valtakunta ja toisesta osasta, Ylenemisen kaivo.

Conn Iggulden: Shiang

Shiang on Suolan valtakunta -trilogian niin ikään kakkososa (2018 ). Ykkösosan Darienin (arvio) onnistuneisuus jäi vielä mietintämyssyn alle, mutta Shiang kolisteli paremmin uusilla päähahmoilla ja herätti hienoisesti mielikuvia David Gemmelin Legendaan (arvio), ties miksi, ja aasialaisiin miekkataitoihin. Lyhyesti pelkistäen tarina sisältää pari ryhmää, joilla on eri missiot, mutta molemmat yhdistyy Shiangin ja Darienin välille. Tappeluita, taituruutta, petturuutta, taikuutta ja uskollisuutta. Kirja käynnistyy hieman hitaasti, mutta etenee loppua kohden vauhdikkaammin. 12 suvun mahdit, hallussa olevat voimat ja miten niitä käytetään, paljastuvat, mitä ykkösosassa hieman kaipailin ja uumoilinkin. Hahmot ovat kiinnostavampia kuin edellisessä osassa, joten pidin Shiangista enemmän kuin Darienista. En tiedä mitä odottaa kolmannelta osalta, mutta eiköhän Miekan mahti pääse lukulistalle jossain vaiheessa.

Dale Bailey: In the Night Wood

Dale Bailey on ennestään tuntematon kirjailija minulle ja tartuin teokseen oikeastaan halutessani lukea jotain kauhun suuntaan menevää Halloweenin kunniaksi. In the Night Woodissa (2018) lapsensa menettänyt pariskunta muuttaa vanhaan perintötaloon, jonka lähimetsässä on jotain outoa. Talon entinen omistaja kirjoitti aikanaan yhden teoksen, jota mies ryhtyy jäljittämään samalla kun nainen eristäytyy suruunsa ja käyttäytyy omituisesti ja salailevasti. Tarinasta tulee mieleen niin Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (arvio) kuin vanhat myyttiset sadutkin eli tarina ammentaa inspiraatiota monesta lähteestä. Kauhun ja synkän fantasian puolelle teoksessa mennään, mutta myös lapsen menetystä ja parisuhdetta sen jälkeen kuvataan. Ihan hyvä lokakuun lopun kirjaksi.

Katherine Arden: Small Spaces

Winternight-trilogiastaan ennestään tutun Ardenin Small Spaces -tetralogian aloittava samanniminen pienoisromaani (2018) on nuorille suunnattua kauhua. Päähenkilöinä ovat äitinsä menettänyt Ollie-tyttö ja hänen kaverinsa Coco ja Brian. Heidän luokkansa luokkaretki suuntautuu maatilalle, jossa on tekeillä jotain outoa, tosin muut kuin kolmikko ei sitä huomaa. Tämä liittyy vanhaan kirjaan, jonka Ollie on saanut käsiinsä. En tiedä muista lukijoista, mutta minussa klovnit ja variksenpelättimet herättävät kylmiä väreitä. Tässä teoksessa on jälkimmäisiä ihan riittämiin ja vaikka tarina ei niin Kauhean Pelottava olekaan, niin varmasti nuorelle lukijalle tarpeeksi. Kiva Halloween välipala ja kakkososa Dead Voices on sekin tullut jo luettua.

Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Taikakirjaimet 11 vuotta

Taikakirjaimet-blogi täyttää tänään 11 vuotta. Vauhti on hiljentynyt, mutta ei vielä täysin hyytynyt. Aloitin 00-luvulla ja bloggasin läpi 10-luvun ja ehkä jotain sanottavaa kirjoista jää vielä 20-luvullekin. Blogimaailma muuttuu, spefikirjallisuudessa on noussut trendejä, joista osa on jäänyt taaemmas ja osa siirtynee sinne ensi vuosikymmenellä. On kiinnostavaa nähdä millaisilla tarinoilla jatketaan. Näin syntymäpäivänä toivotan edelleen antoisia lukuhetkiä kaikille.

Lokakuun 2019 luetut #1

Katherine Arden: The Winter of the Witch

Katherine Ardenin Winternight-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa olivat erittäin positiivisia lukukokemuksia (arvostelut) ja The Winter of the Witch (2019) päätösosaa kohtaan kertyi paljon odotuksia. Vasilisa Petrovnan seikkailu keskiajan Venäjällä yhdistää historiaa ja mytologiaa erinomaisesti. Tarina saa arvoisensa lopun, vaikka ehkä kaikki odotukset eivät viimeisessä osassa aivan täyty. Winternight-trilogia on pelottava ja kaunis satu, joka ei ainoastaan ilahduta vaan myös koskettaa. Kirjailija saa maagisen Venäjän myytit ja talvisen luonnon eloon kuvailevalla ja tuntevalla kirjoitustyylillään. Tämä sarja on yksi niistä, joita toivoisin jonkun kustantajan ottavan suomennettavaksi, ja pelkästään lukijan näkökulmasta. On harmi kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää suomalaisilta lukematta sen vuoksi, ettei niitä käännetä.

Nnedi Okorafor: Binti: Home

Ensimmäinen Nnedi Okoraforin Binti-pienoisromaani (arvostelu) oli kohtalaisen kiinnostava luettava ja sen vuoksi luin myös toisen, Binti: Home (2017). Tarinassa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen Binti palaa takaisin kotiinsa mukanaan Meduse-ystävänsä, jonka kaltaista ei Maassa ole nähty aikoihin. Binti on muuttunut sen jälkeen kun lähti kotoaan, koettelemuksista matkalla Oomza yliopistoon ja yliopiston ilmapiirissä. Maassa ennakkoluulot ja oman yhteisön paineet ovat kovat ja Binti joutuu kohtaamaan ristiriitoja. En valitettavasti päässyt tunnepuolella kiinni lainkaan tarinaan. Binti vaikutti häiritsevältä, varsinkin kun kuuntelin tarinan äänikirjana, jossa lukija tuntui olevan koko ajan hätää kärsimässä. Tarina jäi kesken, joten päätin jokseenkin negatiivisesta fiiliksestä huolimatta lukea vielä kolmannenkin tarinan Bintistä.

Martha Wells: Rogue Protocol

Rogue Protocol (2018) on Martha Wellsin Murderbot-pienoisromaanien kolmas osa. Murderbotilla on vankka ihailijakuntansa, johon minä en varsinaisesti kuulu. Luen kyllä tarinat mielelläni. Tällä kertaa selvitellessään yhä veristä menneisyyttään, Murderbot ajautuu ihmiseksi tekeytyneenä kuljetusalus Mikin avustuksella GrayCris-organisaation entiselle maankaltaistamisprojektin alueelle. Seikkailun ja vaaran tiimellyksessä Murderbot enenevässä määrin kulkee kohti autonomiaa ja itsenäisyyttään. Rogue Protocol jäi minulle etäiseksi ja koin siinä hieman toistoa aiempiin osiin nähden. Osa on mielestäni heikohkoin tähän astisista.

Stephen King: Ulkopuolinen

Stephen King ei kuulu suosikkikirjailijoihini, mutta näin Ulkopuolista (The Outsider 2018, suom. 2018) kehuttavan Kingin parhaaksi pitkästä aikaa. Niinpä kuuntelin kirjan äänikirjana. Alku olikin loistava, olin todella innostunut karmaisevasta murhamysteeristä. Puolivälissä tarina alkoi taantua intensiivisyydessään ja loppu mielestäni lopahti, vaikka olikin positiivinen. Tiesin odottaa tarinassa jotain yliluonnollista, mutta olisin silti toivonut alun maallisemman linjan jatkuvan, vaikka eihän se ollut mahdollista. Olen vakuuttunut, että King toimii minulle paremmin satunnaisina elokuvina. Ulkopuolinen ei varmaankaan ole missään tapauksessa huono, se vain toimi minulle ainoastaan puoleen väliin saakka.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Kuuntelin Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) ekologiseksi jännitysromaaniksi kuvatun teoksen äänikirjana. Teoksella on varmasti ansionsa, päätellen vastaanotosta, minkä se sai aikanaan, mutta minusta infodumppaus teki romaanista lähestulkoon tylsän. Jännitystä en huomannut lainkaan ja hahmot olivat puisevia. Kirjan kehuissa mainitaan monesti asiantuntemus, ennemmin kuin kirjalliset ansiot, mutta en luottaisi siihen sellaisenaan ainakaan tietoteoksen tasolle asti. Fiktiossa voi heitellä ideoita, joilla ei olisi pätevää tieteellistä pohjaa, kuten Isomäki on itsekin todennut. Tarjoan tästä näkökulmasta luettavaksi myöhäisemmän Helsingin yliopiston lehden artikkelin: Tiedettä ja scifiä, jossa keskustellaan Isomäen toisen teoksen tieteellisistä tulkinnoista ja näkemyksistä. Toivon muille parempaa ja viihdyttävämpää lukukokemusta Sarasvatin hiekan parissa.

World Fantasy -palkintojen voittajat 2019 julkistettu

World Fantasy -palkinnon eri kategorioiden voittajat vuodelle 2019 on valittu. Kirjallisten kategorioiden voittajat tässä alla tummennettuina, muut voi katsoa täältä. Romaaneista olen lukenut In the Night Woodin ja The Poppy War on ainakin vielä tämän vuoden suunnitelmissa lukea. Samoin Kokoelma-kategorian voittaja The Tangled Lands on lukulistalla.

Romaani

• In the Night Wood, Dale Bailey
• The Mere Wife, Maria Dahvana Headley
• The Poppy War, R.F. Kuang
• Witchmark, C.L. Polk
• Trail of Lightning, Rebecca Roanhorse

Pienoisromaani

• The Only Harmless Great Thing, Brooke Bolander
• The Black God’s Drums, P. Djèlí Clark (arvostelu)
• The Tea Master and the Detective, Aliette de Bodard
• “The Privilege of the Happy Ending“, Kij Johnson
• Beneath the Sugar Sky, Seanan McGuire

Novelli

• “The Ten Things She Said While Dying: An Annotation”, Adam-Troy Castro
• “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies”, Alix E. Harrow
• “Ten Deals with the Indigo Snake”, Mel Kassel
• “The Court Magician”, Sarah Pinsker
• “Like a River Loves the Sky”, Emma Törzs

Antologia

• Sword and Sonnet, Aidan Doyle, Rachael K. Jones, & E. Catherine Tobler, eds.
• The Book of Magic, Gardner Dozois, ed.
• Worlds Seen in Passing, Irene Gallo, ed.
• Best New Horror #28, Stephen Jones, ed.
• Robots vs Fairies, Dominik Parisien & Navah Wolfe, eds.

Kokoelma

• The Tangled Lands, Paolo Bacigalupi & Tobias S. Buckell
• Still So Strange, Amanda Downum
• An Agent of Utopia, Andy Duncan
• How Long ’til Black Future Month?, N.K. Jemisin
• Phantom Limbs, Margo Lanagan

Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

BFS-palkinnon voittajat 2019

British Fantasy Society on valinnut tämän vuotiset BFS-palkintojen voittajat. Romaanikategoriassa jaettiin kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Voittajat on tummennetuina alla olevassa listassa.

Fantasia-romaani:

• The Bitter Twins, by Jen Williams
• Empire of Sand, by Tasha Suri
• Foundryside, by Robert Jackson Bennett
• The Green Man’s Heir, by Juliet E McKenna
• The Loosening Skin, by Aliya Whiteley
• Priest of Bones, by Peter McLean

Kauhu-romaani:

• The Cabin at the End of the World, by Paul Tremblay
• Little Eve, by Catriona Ward
• The Way of the Worm, by Ramsey Campbell
• Wolf’s Hill, by Simon Bestwick

Pienoisromaani:

• Binti: The Night Masquerade, by Nnedi Okorafor
• “Breakwater”, by Simon Bestwick
• The Land of Somewhere Safe, by Hal Duncan
• The Last Temptation of Dr Valentine, by John Llewellyn Probert
• The Only Harmless Great Thing, by Brooke Bolander
• The Tea Master and the Detective, by Aliette de Bodard

Novelli:

• “Down Where Sound Comes Blunt”, by GV Anderson
• “Her Blood the Apples, Her Bones the Trees”, by Georgina Bruce
• “In the Gallery of Silent Screams”, by Carole Johnstone & Chris Kelso
• “A Son of the Sea”, by Priya Sharma
• “Telling Stories”, by Ruth EJ Booth
• “Thumbsucker”, by Robert Shearman

Antologia:

• The Devil and the Deep: Horror Stories of the Sea, ed. Ellen Datlow
• Humanagerie, ed. Sarah Doyle & Allen Ashley
• New Fears 2, ed. Mark Morris
• This Dreaming Isle, ed. Dan Coxon
• Year’s Best Weird Fiction, Vol. 5, ed. Robert Shearman & Michael Kelly

Kokoelma:

• All the Fabulous Beasts, by Priya Sharma
• The Future is Blue, by Catherynne M Valente
• How Long ‘til Black Future Month?, by NK Jemisin
• Lost Objects, by Marian Womack
• Octoberland, by Thana Niveau
• Resonance & Revolt, by Rosanne Rabinowitz

Loput kategorioiden voittajista voi katsoa täältä.

Joe Abercrombie: A Little Hatred

Joe Abercrombien uusin The Age of Madness -trilogian aloittava A Little Hatred ilmestyi syyskuussa ja luin sen tuoreeltaan, tai oikeammin kuuntelin äänikirjana. Trilogia on jatkoa First Law -sarjalle ja tapahtumat sijoittuvat noin 15 vuotta Red Countryn (arvostelu) jälkeiseen aikaan. Teollistuminen on edennyt ja on uuden ajan selkeä murroskohta. Tutuista hahmoista siirrytään seuraavaan sukupolveen.

Kirjan näkökulmahahmoja ovat Leo dan Brock, Orso dan Luthar, Dogmanin tytär Rikke, Savine dan Glokta, Gunnar Broad, Victarine dan Teufel ja Clover. Unionin rauha horjuu ja vanhat viholliset pohjoisessa ja muualla kolkuttelevat ovelle. Tämän keskellä vanhempiensa varjosta pyrkii nousemaan saavutuksiin ja maineeseen joukko nuoria omilla ansioillaan ja tietysti myös omilla erehdyksillään. Sand dan Glokta vetelee yhä naruista ollen vallan keskipisteessä, Shivers on yhä yksi pohjoisen pelätyimmistä nimistä ja Bayaz on yhä ensimmäinen Magi, jonka tarkoitusperät herättävät uteliaisuuden.

A Little Hatred ei ole missään tapauksessa kirja, josta kannattaa aloittaa tutustuminen Joe Abercrombien tuotantoon. Taustalla on valtava määrä historiaa ja nimenomaan henkilöiden historiaa, kohtaloita, jotka ovat muokanneet jopa nykyiset sukupolvet sellaisiksi kuin ne tässä kirjassa ovat. Minulla meni pitkään ennen kuin pääsin uusiin hahmoihin sisälle, mikä varmasti johtui myös äänikirjaformaatista ja sen ääninäyttelijästä (ei pelkästään lukijasta), mutta loppua kohden kirja imaisi sisäänsä. Vanhat tutut hahmot auttoivat tunnelmaan ja maailmaan pääsyssä ja uuden sukupolven hyväksymisessä.

Ensimmäinen laki -trilogia kasvoi kirja kirjalta ja sen jälkeen maailmaan sijoittuneet tarinat ovat vahvistaneet maailmaa kukin tavallaan. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, eikä A Little Hatred ole poikkeus. Se on kuitenkin kesken oleva tarina, jolle odotan vahvistusta ja kasvua tulevista osista. Abercrombie hallitsee yhä väkivallan ja huumorin sekä ristiriitaisen vialliset, mutta kiinnostavat hahmot. Nyt jää nähtäväksi vieläkö hänellä on yllätyksiä hihassaan juonellisesti.

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku (An Unkindness of Ghosts, 2017, suom. 2018) oli tänä vuonna yksi Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista. Kirja meni ilmestyessään minulta ohi, enkä erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota palkintoehdokkuuden aikanakaan. Päätin ottaa ekirjan kuitenkin luettavakseni elokuussa, ohi kaikkien lukujonojen, sillä huomasin kirjailijan osallistuvan Dublinin worldconiin. Luin kirjan worldconin aikana ja toivoin tapaavani kirjailijan jossain ohjelmassa. Näin ei käynyt, sillä hän ei ilmestynyt odottamaani paneeliin, johon hänet oli merkitty.

HSS Matilda on sukupolvialus, joka lähti tuhoutuneesta Maasta avaruuteen kohti taivaan valtakuntaa, uutta tulevaisuutta. Alukselle on syntynyt hierarkia, lokeroituneet rodulliset ja asemalliselliset ryhmittymät, joita valkoinen yläluokka hallitsee. Siellä missä yläkansilla on uima-altaita, urheilukenttiä ja luonnonalueita, alakansien lämpötilaa oli laskettu kipurajalle energiansaannin varmistamiseksi yläkansille. Astra on itseoppinut alakansien lääkitsijä, joka on aluksen virallisen ylilääkärin, Kirurgi Theon suojeluksessa ja mentoroitavana. Hienoisesta ylimääräisestä turvallisuudesta huolimatta Astra on vaarassa, sillä jos nykyinen ylipäällikkö kuolee, tulee tilalle toinen, joka on ottanut hänet silmätikukseen. Astra ystävänsä Gisellen kanssa pääsee äitinsä päiväkirjojen kautta aluksen salaisuuden jäljille, mutta onko tieto pelastukseksi vai tuhoksi?

Menneisyyden kaiun asetelma on siitä erikoinen, että vaikka se kuvaa tulevaisuuden sukupolvialuksen elämää, se pohjautuu hyvin vahvasti menneeseen, maassa vallinneeseen ja vallitsevaan sorron ja alistamisen hallitsemiskulttuuriin. Välillä niin voimakkaasti, että ympäristön aikakäsite hämärtyy. Alistamisen kohteet ovat pikipiiriläisiä, miehiä ja naisia, ihovärinsä tai muun ominaisuutensa vuoksi ihmistä ala-arvoisemmiksi luokiteltuja. Naiset ovat lisäksi vartijoiden mielihalujen ja väkivallan kohteita ja vaikka heissä elää pelko, ahdistus ja epätoivo, kapina ja vastaan taistelu on tukahdettu alistumiseksi.

Solomon kuvaa aluksen olosuhteita erityisesti kahden henkilön kokemuksien kautta, joista Astra on päähahmo. Astra on asioita järkeistävä ja tuntemuksia ulkoistava henkilö, jonka ajoittaiset purkaukset ovat enemmänkin totuuksia kuin kapinaa. Lähimmäksi hänen tunnemaailmaansa päästään kohtauksissa, joissa hän kaipaa menetettyä äitiään. Giselle on räjähtelevä, hallitsematon ja epävakaa, taipuva itsetuhoisuuteen kaikkien traumatisoivien kokemuksiensa jälkeen. Vaikka tarinan johtava juonilanka onkin Astran äidin päiväkirjojen salaisen sanoman ratkominen, hahmojen yksilöllisyys ja oikeus oman olemuksensa määrittelyyn nousee kirjan ehdottomaksi pääteemaksi. Tämä näkyy myös Kirurgissa, joka etuoikeutetusta asemastaan huolimatta taistelee oikeudestaan määrittää itsensä sukupuolisesta painostuksesta huolimatta.

Menneisyyden kaiku on monin osin merkittävä teos, mutta vaikka Solomon kuvaa monia ahdistavia raakuuksia ja väärinkäytöksiä, jää kirjasta kuitenkin päällimmäiseksi älyllinen ja kliininen tunne, johtuen ehkä Astran kokemuskuvauksista. Tarina jää vaivaamaan mielensopukoihin, mutta ei tunnetasolla, mitä olisin toivonut tämän kaltaiselta teokselta. Vertasin lukukokemusta Octavia E. Butlerin Kindrediin (arvostelu), sillä vaikka teosten teemassa onkin eroja, lähtökohdat ovat silti samat ja Butler onnistuu kuvaamaan ristiriitaisiakin tilanteita vaikuttavammin. Se, että tulin ajatelleeksi Butleria Solomonin kirjaa lukiessa on kuitenkin sinänsä jo erittäin positiivinen seikka.

Näin jälkeenpäin ajatellen, olen hieman yllättynyt, että Menneisyyden kaiku ylitti käännöskynnyksen, mutta luonnollisesti positiivisesti yllättynyt. Ajankohtainen ja merkitykseltään tärkeä teos, joka on hyvä esimerkki siitä, että science fiction ei ole pelkkiä avaruusaluksia, vaan paljon muutakin.

2019 Hugo, Lodestar ja John W. Campbell -palkintojen voittajat

Dublinin Worldconissa jaettiin myöhään illalla Hugo-palkinnot sekä John W. Campbell sekä Lodestar -palkinnot. Ääniä annettiin 3087. Alla pääkategorioiden voittajat tummennettuna ja loput voi katsoa vaikka tästä linkistä. Äänestystilastot löytyy täältä.

Paras romaani

• Record of a Spaceborn Few, Becky Chambers
• The Calculating Stars, Mary Robinette Kowal
• Revenant Gun, Yoon Ha Lee
• Spinning Silver, Naomi Novik (arvostelu)
• Trail of Lightning, Rebecca Roanhorse
• Space Opera, Catherynne M. Valente

Paras pienoisromaani

• The Black God’s Drums, P. Djèlí Clark
• The Tea Master and the Detective, Aliette de Bodard
• Beneath the Sugar Sky, Seanan McGuire
• Binti: The Night Masquerade, Nnedi Okorafor
• Gods, Monsters, and the Lucky Peach, Kelly Robson
• Artificial Condition, Martha Wells (arvostelu)

Paras pitkänovelli

• The Only Harmless Great Thing, Brooke Bolander
• “If at First You Don’t Succeed, Try, Try Again“, Zen Cho
• “The Last Banquet of Temporal Confections“, Tina Connolly
• “Nine Last Days on Planet Earth“, Daryl Gregory
• “When We Were Starless“, Simone Heller
• “The Thing About Ghost Stories“, Naomi Kritzer

Paras novelli

• “The Tale of the Three Beautiful Raptor Sisters, and the Prince Who Was Made of Meat“, Brooke Bolander
• “The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington“, Phenderson Djèlí Clark
• “STET“, Sarah Gailey
• “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies“, Alix E. Harrow
• “The Rose MacGregor Drinking and Admiration Society“, T. Kingfisher
• “The Court Magician“, Sarah Pinsker

Paras sarja

• Wayfarers, Becky Chambers
• The Universe of Xuya, Aliette de Bodard
• Machineries of Empire, Yoon Ha Lee
• The October Daye series, Seanan McGuire
• The Centenal Cycle, Malka Older
• The Laundry Files, Charles Stross

Paras sarjakuva

• Abbott, Saladin Ahmed, illustrated by Sami Kivela
• Monstress, Vol 3: Haven, Marjorie Liu, illustrated by Sana Takeda
• Black Panther: Long Live the King (issues 1-3), Nnedi Okorafor & Aaron Covington, illustrated by André Lima Araújo, Mario Del Pennino, Tana Ford
• Paper Girls, Volume 4, Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang (arvostelu)
• Saga, Volume 9, Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples (arvostelu)
• On a Sunbeam, Tillie Walden

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä

• Annihilation
• Avengers: Infinity War
• Black Panther
• A Quiet Place
• Sorry to Bother You
• Spider-Man: Into the Spider-Verse

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Doctor Who: “Demons of the Punjab”
• Doctor Who: “Rosa”
• Dirty Computer, Janelle Monáe
• The Expanse: “Abaddon’s Gate”
• The Good Place: “Janet(s)”
• The Good Place: “Jeremy Bearimy”

Paras oheistyö

• Archive of Our Own (The Organization for Transformative Works)
• The Hobbit Duology, Lindsay Ellis & Angelina Meehan (YouTube)
• Ursula K. Le Guin: Conversations on Writing, Ursula K. Le Guin & David Naimon
• Astounding: John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein, L. Ron Hubbard, and the Golden Age of Science Fiction, Alec Nevala-Lee
• www.mexicanxinitiative.com/The Mexicanx Initiative Experience at Worldcon 76, Julia Rios, Libia Brenda, Pablo Defendini, John Picacio
• An Informal History of the Hugos: A Personal Look Back at the Hugo Awards, 1953-2000, Jo Walton

Paras taidekirja

• Daydreamer’s Journey: The Art of Julie Dillon, Julie Dillon
• Spectrum 25: The Best in Contemporary Fantastic Art, John Fleskes, ed.
• The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition, Ursula K. Le Guin, illustrated by Charles Vess (arvostelu)
• Tolkien: Maker of Middle-earth, Catherine McIlwaine, ed.
• Dungeons & Dragons Art & Arcana: A Visual History, Michael Witwer, Kyle Newman, Jon Peterson, & Sam Witwer
• Spider-Man: Into the Spider-Verse: The Art of the Movie, Ramin Zahed

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Katherine Arden (arvostelut: The Bear and the Nightingale, The Girl in the Tower)
• S.A. Chakraborty
• R.F. Kuang
• Jeannette Ng
• Vina Jie-Min Prasad
• Rivers Solomon

Lodestar–palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle

• Children of Blood and Bone, Tomi Adeyemi
• The Cruel Prince, Holly Black
• The Belles, Dhonielle Clayton
• The Invasion, Peadar Ó Guilín
• Tess of the Road, Rachel Hartman
• Dread Nation, Justina Ireland

1944 Retro Hugo -voittajat on julkistettu

Terveisiä Dublinin Worldconista! Täällä jaettiin juuri spefikirjallisuuden Hugo-palkinnoista vuoden  1944 Retro Hugot. Pääkategorioiden voittajat ovat alla tummennettuina:

Paras romaani

• Das Glasperlenspiel [The Glass Bead Game], Hermann Hesse
• Conjure Wife, Fritz Leiber, Jr.
• Gather, Darkness!, Fritz Leiber, Jr.
• Perelandra, C.S. Lewis
• Earth’s Last Citadel, C.L. Moore & Henry Kuttner
• The Weapon Makers, A.E. van Vogt

Paras pienoisromaani

• “We Print the Truth”, Anthony Boucher
• “Attitude”, Hal Clement
• The Little Prince, Antoine de Saint-Exupéry (arvostelu)
• “The Dream-Quest of Unknown Kadath”, H.P. Lovecraft
• The Magic Bed-Knob; or, How to Become a Witch in Ten Easy Lessons, Mary Norton
• “Clash by Night”, Lawrence O’Donnell (C.L. Moore & Henry Kuttner)

Paras pitkänovelli

• “Citadel of Lost Ships”, Leigh Brackett
• “The Halfling”, Leigh Brackett
• “Thieves’ House”, Fritz Leiber, Jr
• “Mimsy Were the Borogoves”, Lewis Padgett (C.L. Moore & Henry Kuttner)
• “The Proud Robot”, Lewis Padgett (Henry Kuttner)
• “Symbiotica”, Eric Frank Russell

Paras novelli

• “Death Sentence”, Isaac Asimov
• “Yours Truly – Jack the Ripper”, Robert Bloch
• “King of the Gray Spaces” (AKA “R is for Rocket”), Ray Bradbury
• “Exile”, Edmond Hamilton
• “Q.U.R.”, H.H. Holmes (Anthony Boucher)
• “Doorway into Time”, C.L. Moore

Paras sarjakuva

• Plastic Man #1: “The Game of Death”, Jack Cole
• Garth, Steve Dowling
• Le Secret de la Licorne [The S
• o
• the Unicorn], Hergé
• Wonder Woman #5: “Battle for Womanhood”, William Marsden & Harry G. Peter
• Buck Rogers: “Martians Invade Jupiter”, Philip Nowlan & Dick Calkins
• Flash Gordon: “Fiery Desert of Mongo”, Alex Raymond

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä

• Batman
• Cabin in the Sky
• A Guy Named Joe
• Heaven Can Wait
• Münchhausen
• Phantom of the Opera

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• The Ape Man
• Frankenstein Meets the Wolfman
• Der Fuehrer’s Face
• I Walked with a Zombie
• The Seventh Victim
• Super-Rabbit

Retro Hugojen  äänestystilastoja voi katsoa täältä. 
Tämän vuoden Hugo-palkinnot jaetaan sunnuntai-iltana 18.8.

Rory Power: Wilder Girls

Rory Powerin esikoisteos Wilder Girls (2019) päätyi lukulistalle kustantajan somemainostuksen kautta. Harvoin nämä hehkutukset menee läpi, mutta tällä kertaa tehoa lisäsi harvinaisen mieleen jäävä kansikuva. Niinpä päädyin lukemaan teoksen pikaisella päätöksellä.

Raxter-saaren tyttökoulu joutui karanteeniin puolitoista vuotta sitten. Toxiksi kutsuttu sairaus surmasi ensin lähes koko opetushenkilöstön ja jokaisen teini-ikäisen tytön kehot alkoi muuttua tuskallisella tavalla oudoksi. Osa kuoli, osan muutokset ovat jatkuvia, eikä kukaan parane. Hetty menetti silmänsä, Reesen käsi muuntui ja Byattille kasvoi toinen selkäranka. Mantereelta luvattiin apua ja parannusta, mutta ruokalähetyksetkin ovat vähäisiä. Koulun aitauksen ulkopuolella saari on vielä pelottavampi ja villimpi. Kun Byatt katoaa, on Hettyn ja Reesen päätettävä uhmatako karanteenikäskyä ja yritettävä pelastaa ystävänsä, mikä tarkoittaa aitauksen ulkopuolelle menoa.

Kirjassa hypätään suoraan altaan syvään päätyyn, eli tarina alkaa tapahtumien jo edettyä pitkälle. Tiedonmurusia tippuu pikkuhiljaa ja tunnelma on tiivis. Alku on niin kihelmöivän salaperäinen, että sadan sivun paikkeilla tuntui, etten pysy housuissani, kun niin teki mieli saada asioita selville. Heti sen jälkeen alkaakin tarinan salaisuuksien auki keriytyminen, mutta viimeiset murut tarjotaan vasta ihan loppupuolella.

Wilder Girlsia kuvataan YA-kirjaksi ja sen päähahmot ovatkin 16-17 vuoden ikäisiä. Teksti on kohtalaisen raakaa, välillä jopa epämiellyttävää, kun tyttöjen oireita kuvataan. Kirjailijan sivulla on lista varoituksia, esimerkiksi kuolemaan, väkivaltaan ja erilaisiin ruumiin iljettävyyksiin sekä kärsimyksiin liittyen, että voi arvata, että kyseessä on science fictionin lisäksi kauhukategoriaan solahtava teos. Pohdin ennen kirjan lukemista, miksi juuri Jeff VanderMeer on mainoskehumassa kirjaa, mutta näin jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää.

Tarinassa on tärkeää tyttöjen väliset suhteet, joista heidän selviytymisensä on kiinni. Kirjaa rinnastetaan joissain mainoksissa Kärpästen herraan, mutta minä näen tämän psykologisella tasolla erilaisena. Ehkä pitäisi lukea Kärpästen herra uudestaan, edellisestä kerrasta kun jo useita vuosikymmeniä. Joka tapauksessa minulla oli useita déjà-vu kokemuksia kirjan alkupuolella, joita en pystynyt erityisemmin yhdistämään mihinkään tarkemmin.

Tarinan loppupuoli venyi hieman, eikä se jaksanut nousta kiinnostavuudessa enää alun nostamien odotusten tasolle. Wilder Girls on kuitenkin erinomainen esikoisteos ja toivottavasti kirjailijalta tulee jatkossakin yhtä intensiivistä kerrontaa. Tämän näytön jälkeen, olen kiinnostunut seuraavastakin teoksesta.

Maja Lunde: Sininen

Odotin innokkaasti norjalaisen Maja Lunden uutta kirjaa nimeltään Sininen (Blå, 2017), sillä kirjailijan edellinen teos Mehiläisten historia (arvostelu) oli mielestäni onnistunut teos ja hiljaisella tavalla puhutteleva. Sininen jatkaa ihmisen maapallolle aiheuttamien muutosten teemaa, tällä kertaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuoman kuivuuden seuraamukset. Pääosassa siis vesi.

Kirjassa on kaksi rinnakkaista tarinaa. Vuonna 2017 Norjan tunturien ja vuonojen maisemissa syntyneestä Signestä kasvaa isänsä jalanjäljissä luontoaktivisti, joka vastustaa kotiseutunsa jokien valjastamista ja tunturijäätiköiden louhimista eksoottisena jäänä rikkaiden drinkkeihin. Hänen entinen rakastettunsa on osallinen jäänlouhintaan ja Signe päättää lähteä merimatkalle, sanomaan suorat sanat mitä hän tämän kaltaisista bisneksistä ajattelee. 2040-luvulla Etelä-Euroopan väestö on joutunut lähtemään vesipakolaisiksi kohti pohjoista, jossa huhutaan olevan vielä vettä ja mahdollisuus elää. Nuori isä David ajautuu tyttärensä Loun kanssa pakolaisleirille odottamaan kadonnutta vaimoaan ja poikaansa. Lähistöltä hän löytää kuivan uoman läheisyydestä veneen, jossa hän ja tytär haaveilevat sateista ja purjehtimisesta pohjoisen turvaan.

En osaa sanoa mikä meni pieleen, mutta vaikka Sininen sisältää kaikki samat ainekset kuin Mehiläisten historiakin, se epäonnistuu tunnelmassa ja sanomassaan. Lunde kuvaa Norjan luontoa kauniisti ja antaa pohjaa tuskalle katoavasta luonnosta. Tämä kaikki jää kuitenkin äänekkään lapsen jalkoihin, joka ei tunnu kasvavan aikuiseksi, vaan jatkaa kuvainnollista huutoaan läpi kirjan. Signen aktivismin voi ymmärtää, mutta hänen ihmissuhteensa ovat ahdistavia ja jyrkkiä. Signessä Lunde menettää sanoman voiman.

Ehkä Sininen on kuitenkin kasvutarinakin, sillä vastaavasti isän roolia opetteleva David tuskailee pakolaisuuden kaaottisissa olosuhteissa kuinka pitää huolta tyttärestään, vaikka huomaa myös itsekkäitä tarpeita. Nuoren vanhemman, joka joutuu yksinään ottamaan vastuuta lapsestaan, sisimmässä pyörii varmasti satoja itseluottamukseen liittyviä asioita, ja Lunden kuvaus on varmastikin osuvaa. Davidin ja Loun osuus onkin kirjassa onnistuneempi, ei niin äänekäs, mutta ei lähellekään sitä hiljaisuutta minkä koin Mehiläisten historiassa olennaiseksi ja tärkeäksi.

Kirjan tarinat nivoutuvat yhteen, mutta homma ontuu. En tiedä yrittikö kirjailija saavuttaa Sinisessä samankaltaista päätöstä valopilkahduksineen kuin Mehiläisten historiassa, mutta kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja muutamien vuosikymmenten aikajanasta, ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Niinpä loppu pissii. Ja sitten vielä venematkat. Veneen hallinnan yksityiskohtia sivu toisensa jälkeen, enkä edes löytänyt niistä mitään allegorista kuvausta.

Sininen oli nopea ja helppo lukea. Lopputulos oli kuitenkin harmittava pettymys. En sano, että tämä oli erityisen huono kirja, se vaan ei yltänyt samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.