keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset: Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut on viime vuonna julkaistu pienoisromaani, joka voitti juuri Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2017. Kirja on päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina 1800-luvun alkupuolen tutkimusmatkasta Luoteis-Venäjälle. Matkaa johtaa antropologian professori Jean Moltique, mutta varsinainen näkökulmahenkilö ja päiväkirjan kirjoittaja on hänen nuori venäjäläissyntyinen, sitemmin ranskalaistunut, assistentti Iax Agolasky. Tutkimusmatkan tarkoituksena on löytää kaukaisella alueella huhujen mukaan elävät Paflagonian kansan jälkeläiset, salaperäinen metsäkansa ja jotain retkikunta löytääkin, mutta ei ihan mitä odottavat.

Sammalkorpi luo mielenkiintoisen asetelman, jossa rinnakkain ja vastakkain ovat akateemiset oppineet, rikollisella mielenlaadulla varustetut eränkävijäavustajat ja joukko lapsia, jotka poikkeavat tavallisista ihmisistä eläimellisten ominaisuuksiensa vuoksi. Yhteiskunta on hylännyt lapset ja suhtautuu heihin vihamielisesti, samoin kuin retkikunnan avustajaporukka, jolla on mielessään jopa verenhimoiset saalistusajatukset. Tieteellisestä asetelmasta tulee hetkittäin mieleen H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saarimainen tunnelma (arvostelu), vaikka Sammalkorven kirjassa ei hullu tiedemies olekaan eläinihmisten takana, eikä hybridilajeja kyetä/pyritä selittämään tieteellisesti. Molemmissa on kuitenkin voimakkaasti esillä ihmisyys ja sen tulkinta.

Tarina on dokumentaation asuun puettua reaalifantasiaa, jossa todellisuuden ja harhan rajamaailma on epäselvä. Samoin ihmisyyden rajaa hämärretään tajunnan ja järjen himmennyksen kautta, mutta myös ihmisissä asuvan julmuuden ja petomaisen käyttäytymisen kautta. Voisiko eläimen piirteet omaava hahmo olla enemmän inhimillinen kuin tavallinen ihminen, on yksi niistä ajatuksista, joka herää lukiessa. Samoin kuin Iaxin muistikuvat äidistään nostaa mieleen todellisia kokemuksia piirteistä, mitkä liittävät väkisinkin meidät eläinkuntaan, osaksi evoluution monimutkaista kudelmaa, vaikka ajatus ei kaikkia miellytäkään.

Paflagonian perilliset on surumielinen ja välillä ahdistavakin tarina, joka juuri siksi on vaikuttava. Se on kieleltään nautinto lukea. Koin liitteenä olevat Pekka Nikruksen Varjojen lapset -valokuvat häiritseviksi, vaikka ne ovatkin teoksen alkuunpaneva voima. Sama lähtökohta on Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -kirjassa (arvostelu), jossa hyödynnetään mustavalkoisia vintage-valokuvia tarinan kerronnassa. Riggsin teoksessa koin kuvat jopa kylmiä väreitä aiheuttavana vahvistuksena, kun taas Sammalkorven kirjassa kuvat vaikuttivat niin epätosilta, että se heikensi mielikuvituksen voimaa, jonka itse kirjoitettu tarina loi. Toki, tarinan mukaankin ne ovat selkeästi lavastettuja, mutta silti lukijana koin ne enemmän negatiiviseksi tällä kertaa.

Paflagonian perillisten loppu on vahva ja liikuttava. Tässä on jälleen yksi kotimainen hiljainen helmi, joka ansaitsee laajemman huomion mitä spefikirjoille monesti suodaan. Suositeltava teos.

1 kommentti:

  1. Minäkin suosittelen, hieno kirja ja lukukokemus. Kuvat olivat minusta hienoja, ja pidin siitä, että niiden toimiminen kirjan inspiraationa tuotiin niin vahvasti esiin.

    VastaaPoista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...