Andrzej Sapkowski: Järven neito

Järven neito (Pani Jeziora, 1999, suom. 2016) on viimeinen varsinainen osa The Witcher – Noituri -sarjaa. Olen kehunut jokaista teosta ja korviani myöten uponnut tarinaan, niin että seitsemättä teosta odotti sekä valtavalla innolla, että myös pelolla. Siksi kirjan aloittaminen ei ollut helppoa. Tarina imi kuitenkin jälleen mukaansa. Yritän olla spoilaamatta tapahtumia, mutta kerron lukureaktioistani, joista voi päätellä jotain tapahtumien kulusta.

Kiivaasti tavoitellun Cirin, noituri Geraltin sekä Yennefer-velhon polut ovat yhä erillään. Ciri pakoilee tavoittelijoitaan ja päätyy Pääskytornin portaalin kautta rinnakkaismaailmaan, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ilman ehtoja. Geralt on kumppaneineen jumittunut lumen keskelle hovielämää viettämään, vaikka veri vetääkin Cirin perään ja Yennefer on Vilgefortz-velhon vankina ja kidutettavana. Pohjoisen kuningaskunnat ja Nilfgaard käyvät veristä sotaa ja kukin taho etenee vääjäämättä kohti kohtaloaan.

Sapkowski jatkaa Järven neidossa yhä tyylillisesti ajalla, unilla ja enteillä leikittelyä ja lainaa mm. rinnan niin bardi Valvatin kuin Rudyard Kiplingin kirjoituksia. Lukijaa pidetään varpaillaan vaihtelulla ja viitteillä. Koin huumorin olevan alkupuolella kirjaa yhä mukana rentona, mutta loppua lähestyttäessä, olin itse niin jännittynyt, että vain pelkäsin mitä tuleman pitää. On raastavaa lukea kirjaa, jonka samalla vetää puoleensa ja kuristaa kurkkua.

Sapkowski saattaa välillä kuvailla hahmojaan kovinkin reteällä otteella, mutta silti niistä heijastuu sisin, joka luo siteen lukijaan. Esimerkiksi sodan keskellä hääräilevä puolituinen kenttäkirurgi ja hänen apunaan toimivat velho, papitar ja opiskelija olivat vain hetken läsnä rankoissa tilanteissa ja kuitenkin heidän tulevaisuutensa kuvaus kosketti yllättävän voimallisesti. Veristen kenttäsairaalakohtausten kuvaaminen oli sarkastista sapkowskimaiseen tapaan ja kirurgin amputoimispäätökset lopulta jopa hörähdyttivät, vaikka sodan turhuus ei tästäkään näkökulmasta jäänyt huomiotta.

"Poikaseni, minä amputoin nyt.”
”Eiii!” haavoittunut karjui ja riuhtoi päätään yrittäen päästä pakoon Marti Sodergrenin käsiltä. ”En tahdooo!”
”Jos en amputoi, sinä kuolet.”
”Ennemmin kuolen…” haavoittuneen puhe alkoi soljua entistä hitaammin parantajan taikakeinojen vaikutuksesta. ”Ennemmin kuin jään rammaksi… Antakaa minun kuolla… Minä pyydän… Antakaa minun kuolla!”
”En voi”, Rusty sanoi, kohotti veitsen ja katseli sen terää, yhä edelleen tahrattomana kiiltävää terästä.
”En voi antaa sinun kuolla. Asia sattuu olemaan niin, että olen lääkäri.”
Hän työnsi terän päättäväisesti sisään ja teki syvän viillon. Haavoittunut ulvoi. Kovin epäinhimillisen kuuloisesti ollakseen ihminen."

Kun sitten matkustaa joidenkin hahmojen kanssa tilanteesta toiseen usean kirjan ajan, heihin tutustuu paremmin ja heistä tulee läheisiä. Sapkowskin tyyliin heistä irtoaa niin hyviä kuin huonojakin piirteitä ja usein huumorin ja sivulauseen kautta. Otin nenäliinapaketin lähemmäs kirjan loppua kohden ja sille oli tarvetta. Järven neito on herkälle lukijalle ja sarjan fanille rankka teos. Se on kuitenkin myös sisältöään laajempi viittauksineen ja linkittymisineen arthuriaaniseen saagaan.

Järven neito on hieno lopetus sarjaan. Ei siihen voinut olla kuin tyytyväinen, vaikka lukeminen sattuikin. Noituri on yksi niistä sarjoista, jossa kaikki osat ovat laadullisesti korkeatasoisia ja olen todella iloinen, että sarja käännettiin suomeksi ja vieläpä loppuun saakka. Tänä kesänä on ilmestymässä lisäksi vielä yksi Noituri-kirja suomeksi, Sapkowskin vuonna 2013 julkaistu Sezon burz nimellä Myrskykausi. Sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen Viimeinen toivomus-novellikokoelman aikoihin. Olen kuullut tästä puolalaisilta lukijoilta jokseenkin kriittisiä kommentteja, joten en uskalla odottaa mitään, mutta eiköhän se kuulu hankittaviin ja luettaviin teoksiin joka tapauksessa.

Sarjan aiempien osien arviot:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni