Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär

Aloitin lukemaan Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytärtä (The Iron Dragon’s Dauhter, 1993, suom. 2003) marraskuun alussa aikomuksena saada se luettua NeNoReMo-haasteen kirjana samaisen kuun aikana. Vaan 429-sivuinen kirja ei ollutkaan minun luettavissa noin vaan. Sain kirjan tiukalla väännöllä loppuun vasta muutamaa päivää ennen vuodenvaihdetta.

Jane pakenee rautalohikäärmeen avulla lohikäärmetehtaasta, missä hän on ollut monen muun nuoren ja lapsen lailla orjana. Lukioikäisellä Janella ei uudella asuinalueellakaan ole helppo elää sekalaisten ihmisten, haltioiden, maahisten, keijujen ja muiden olentojen joukossa. Janesta kehkeytyy myymälävaras etsiessään hyväksyntää ja paikkaansa. Hän keskittyy kehittämään omaa taikuuttaan, hengen ja tiedon hallintaa, jotta voisi päättää omasta kohtalostaan. Kaiken hallitseva Jumalatar kun ei tunnu pitävän hänen puoliaan. Onko ainoa vaihtoehto tuhota universumi?

Kirjan alku oli mielenkiintoinen aina siihen asti, kunnes Jane poistuu tehtaalta. Sen jälkeen tarina hajoaa kieroksi episodisekameteliksi, jossa toinen toistaan epämiellyttävämmät hahmot räävistelivät keskinäisissä suhteissaan. En päässyt sisään Janen maailmaan ja vaikka tutut hahmot pyörivät mukana läpi tarinan eri kuorissa, en saanut heistä otetta. Lopulta kyllästyin. Luin kirjan loppuun vain, koska päätin, etten jätä sitä kesken.

Swanwickin kirjoitustyyliä voidaan varmaankin kuvailla ajoittain hyvinkin eläväiseksi, sillä ainakin hän onnistui puistattamaan minua useissa kohdin. Tapoja kertoa fantasiatarinoita on monenlaisia ja Swanwickin tapa Rautalohikäärmeen tyttäressä hyvinkin omintakeinen. Olen huomannut aiemminkin, että tietynlaisen rujon modernin realismin ja fantasian (urbaanin fantasian) yhteensovitus ei välttämättä pure minuun ja tässä tapauksessa juurikin kävi niin. Siihen kun lisää, että joillakin matkan varrella esille tuoduilla asioilla ei oikeastaan ollut merkitystä lopulta ja seksuaalisuudesta tuli itseisarvo, niin oli pakko hyväksyä, etten joko ymmärtänyt pointtia täysin tai sitten ymmärsin ja se ei ollut minun juttu.

Rautalohikäärmeen tytär on kerännyt jonkusen palkintoehdokkuuden, mm. World Fantasy –palkintoon, joten siinä on selkeästi omat arvonsa. Pidän grim darkista ja dark fantasysta alalajina, mutta tässä modernius oli liikaa. Kyseessä on ainoa Swanwickin suomennettu romaani ja luulenpa, että se jää ainoaksi häneltä lukemakseni fiktioksi. Aiemmin olen lukenut hänen Hugo-ehdokkaana olleen tietoteoksen Hope Mirrleesistä (arvostelu).