Lewis Carroll: Kraukijahti

Luin Lewis Carrollin vuonna 1876 julkaistun Kraukijahti-runon (The Hunting of the Snark: An Agony, in Eight Fits) viime vuoden puolella, jolloin Alice Martinin 2013 suomentama versio ilmestyi myös ekirjana, ja nyt vuoden alkajaisiksi uudestaan lukumaratonin yhteydessä. Runon on kuvittanut 1959 Tove Jansson ruotsinnosta varten ja se kuvitus on siirretty myös tähän suomenkieliseen versioon. Lyhyt kirjanen sisältää esipuheen itse Carrollilta sekä Martinilta. Kraukijahti on kahdeksanosainen nonsenserunouden klassikko ja alaotsikkona on Kuolinkamppailu kahdeksassa kohtauksessa.

Luin 4,5 vuotta sitten J.R.R. Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut (arvostelu), jonka niin ikään oli Martin suomentanut ja pidin siitä. Kuten Tolkienin runous, ei Carrollin nonsensekaan ole mitään helppoa käännettävää, joten hatunnosto kääntäjälle haasteeseen ryhtymisestä.
Runossa kymmenen hengen ryhmä, Päällikkö, Plankki, Pankki, Pipontekijä, Peluri, Prokuraattori, Pörssimeklari, Pitsinnyplääjämajava, Paakari ja Pyöveli, lähtee purjehtien pyydystämään mysteeristä kraukea, mikä ei ole helppo eikä nopea tehtävä. Lopputuloskaan ei ole taattu.

Luin runon ensin pelkästään suomeksi, johon Martin esipuheessaan sanoo muuttaneensa paremmin suomenkieleen sopivan runomitan (trokee). Rakenne ja säemäärä ovat samat. Teksti on hauskaa leikittelyä ja ajoittain jotain ihan käsittämätöntä, niin kuin nonsenserunon kuuluneekin olla.

Kulkaa tarkkaan! Viisi on tuntomerkkiä,
viisi varmaa, täysin tieteellistä,

joista aidon Krauen tuntee Krauen etsijä.
Niistä saatte hyötyä jos mistä!
Ensinnäkin maku. Se on onton rapea.
Se muistuttaa, jos joku kysyy multa,

takkia, kun vyötärö on liian kapea,
ja mukana on hieman virvatulta.

Kraukijahdin sisällön ymmärtää kokonaisuudessaan seikkailuksi, mutta kun siitä alkaa tarkastella yksityiskohtia, se muuttuu huvittavan oudoksi ja olo on kuin tippuisi Alicen mukana ihmemaahan. Toisella lukukerralla hukkasin rytmin ja niinpä tulin lukeneeksi runon osittain ääneen. Mikä oli hauskaa sekin. Jostain syystä en useinkaan osaa tyytyä suomennokseen, jos englanninkielinen versio on saatavilla ja The Hunting of the Snark on saatavilla Project Gutenbergissä. Niinpä luin runon myös englanniksi ja kyllähän se päihittää mennen tullen suomennoksen, mutta näinhän se yleensä aina on, oli kyse sitten enemmän tai vähemmän haasteellisesta tekstistä. Jotain käännöksessä aina menetetään. Yllä oleva näyteteksti englanniksi:

“Come, listen, my men, while I tell you again
The five unmistakable marks
By which you may know, wheresoever you go,
The warranted genuine Snarks.

“Let us take them in order. The first is the taste,
Which is meagre and hollow, but crisp:
Like a coat that is rather too tight in the waist,
With a flavour of Will-o’-the-wisp.

Runon sanotaan olevan (ja Carroll itsekin kerran on sen myöntänyt) allegoria onnellisuuden etsinnälle, tosin itselleni se käsitys ei auennut omatoimisesti. Niin kuin ei se väitetty allegoria tuberkuloosillekaan. En ihmettele, että aikalaiset kritisoivat runoa oudoksi, sillä sitähän se on ja siinä sen hienous. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tove Janssonin kuvitus on plussaa teokselle, persoonallista ja tunnelmaan sopivaa.

Tein pikaisen haun YouTubeen katsoakseni mitä sieltä löytyisi The Hunting of the Snarkiin liittyen ja vastaan tuli mm. Boris Karloffin lukema versio, mikä sai tunnelman hieman kauhukertomusmaiseksi rätinän ja kaiun kera. Mielenkiintoinen kokemus sekin.