Arthur Conan Doyle: The Lost World - Kadonnut maailma - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 4

Kirjabloggaajien neljännen klassikkohaasteen kirjaksi valitsin Arthur Conan Doylen vuonna 1912 julkaistun The Lost World -teoksen, joka ilmestyi suomeksikin vuonna 1916 nimellä Kadonnut maailma. Sherlock Holmes -tarinoistaan erityisesti tunnettu Doyle oli mukana pönkittämässä ja näyttämässä tietä myöshäisviktoriaanisella ajalla kehittyneen Lost World -alagenren syntyä H. Rider Haggardin Kuningas Salomonin kaivosten jalanjäljissä. Sittemmin mm. Michael Crichton kulki Haggardin viitoittamaa tietä Kongossa ja Doylen viitoittamaa tietä Jurassic Parkissa. Kadonneen maailman -konsepti on ollut suosittu erityisesti myös elokuvamaailmassa, jossa menestystä ovat niittäneet mm. aihetta sivunneet Indiana Jones -elokuvat. Tietenkään ei voi unohtaa Atlantiksen tarinaa hyödyntäneitä kirjailijoita, käsikirjoittajia, taiteilijoita ym., jotka ovat saaneet myöhemmin syntyneen evoluutioteorion risteämään jopa Platonin kreikkalaisen mytologian kanssa. Doylen The Lost World ja suomennos Kadonnut maailma ovat molemmat ladattavissa ekirjana Project Gutenbergistä. Suosittelen hyödyntämään palvelua. Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogi (linkistä löytyy linkit moniin muihin luettuihin klassikoihin).

The Lost World – Kadonnut maailma on tarina toimittaja Edward Malonesta, joka lähtee toteuttamaan rakastamansa naisen sankaruusihanteita. Hän pyrkii haastattelemaan professori Challengeria, joka on surullisenkuuluisa Etelä-Amerikan seikkailukertomuksestaan, minkä mukaan hän on tavannut tieteellisesti tuntemattomia tai jo sukupuuttoon kuolleita lajeja. Kukaan ei tunnu uskovan häntä ja todisteet ovatkin heikonlaiset, joten Challerger haastaa tarpeeksi rohkeita miehiä toteuttamaan matkan uudestaan. Mukaan ilmoittautuvat hänen pääepäilijänsä, professori Summerlee, Amazon-seikkailija John Roxton, sekä tietysti Malone. Kumppanukset matkaavat Brasilian halki ja paikallisten apureiden kanssa löytävät kuin löytävätkin basalttisen ylänköalueen, joka on vulkaanisen toiminnan aiheuttaman kohoamisen vuoksi jäänyt eristyksiin muusta maailmasta ja jäänyt kehitykseltään omalaatuiseksi.

Charles R. Knightin allosauruksia

The Lost World on varsin vetävä seikkailukertomus, jossa on näkyvissä aikakautensa asenteet ja mielikuvat. Doyle on hyvinkin oppineen tuntuinen tekstissään ja pyrkinyt varmastikin huomioimaan viimeisimmät tieteelliset uutiset paleontologian ja luonnontieteiden alalta darwinismia myöten. Ihmisen ylivertaisuus muiden lajien suhteen korostuu, vaikka ihmisetkin itsessään jaetaan eri tasoisiin. Siinä missä myöhemmät tarinat ovat pudottaneet ihmislajin kehittymisen pois dinosaurusten aikakaudelta, Doylen tarina keskittyy pitkälti alkuihmiseen ja puuttuvaan renkaaseen apinoiden ja ihmisen välillä. Seikkailuun mahtuu toki lukuisia eläinhavaintoja ja yhteenottoja outojen otusten kanssa, ja ehkäpä Doyle on käyttänyt aikalaisten dinosauruskuvittajien, kuten Charles R. Knightin piirroksia tekstinsä inspiraationa. Vieressä oleva kuva allosauruksista on tosin julkaistu muutamia vuosia myöhemmin kuin Doyle eläintä kirjassaan kuvasi, ja on sittemmin todettu virheelliseksi. Knightin piirroksia on kuitenkin käytetty pohjana, kun The Lost Worldista tehtiin elokuvaversio. Kirjasta itsestään löytyy kuvitettujakin versioita.

Doylen teksti on välillä jopa satiirista, kun hän kuvaa kahden professorin välisiä kinasteluja ja Malonen suhdetta Gladysiin. Professoristyypit ovat varsin hurjapäisiä ja karkeita henkilöitä. Challenger on kuvattunakin parrakas ja härkämäinen hahmo. Kirja päätyy siten, että tarina voisi saada jatkoakin. Doyle kirjoitti muutaman tarinan, jossa Challenger esiintyy, mutta ei palannut enää kadonneeseen maailmaan itse myöhemmin. Se jäi muiden harteille.

The Lost Worldista on tehty useita elokuvia ja ainakin yksi tv-sarja, jonka jaksoja yritin katsoa Youtubesta. Sir Arthur Conan Doyle's The Lost World -tv-sarjaa tehtiin kolme tuotantokautta 1999-2002, mikä hämmästyttää suuresti. Luovutin itse ensimmäistä jaksoa (tai monesko lie) katsoessani, sillä sen verran kamalaa näyttelemistä siinä oli tarjolla. Mukana on jotain outoja henkilöitä ja jokin alien-hahmo, joka ei ainakaan minulla mene läpi minkäänsorttisen evoluutiovaiheen ihmishahmona. Mutta kun kerran sarja on tehty ja sitä ilmeisimmin on joku katsonutkin, niin liitän klassikkoteokseni samoin tein myös Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.

Luettuani kirjan katsoin sen pohjalta tehdyt samannimiset elokuvat vuosilta 1925 ja 1960. Vuoden 1925 mykkäelokuvaan oli kuvattu tervehdys itse kirjailijalta. Oli mukavaa nähdä liikkuvaa kuvaa Doylesta. Elokuvassa oli useita animaatioin toteutettuja kohtauksia pterosauruksista, sauropodeista ja tyrannosauruksista, jotka kömpelyydestään huolimatta olivat varsin uskottavia mustavalkoisessa filmissä. Tarinan sisältö noudatteli pääsääntöisesti kirjaa, vaikka yksityiskohdissa ja varsinkin lopussa oli lukuisia muutoksia. 1960 tehdyssä elokuvassa oli huvittavia dinosauruksia, hampaattomia iguanoja ja krokotiili, jotka taistelivat keskenään. Nauroin ääneen katsellessani näitä kauhistuttavia kohtauksia. Tyrannosaurus Rex ei ihan vakuuttanut. Molemmissa elokuvissa oli kirjasta poiketen matkalla mukana nainenkin. Varsin hauskoja pläjäyksiä katsoa, ainakin pätkittäin. Vuosien 1992, 1998, 2001 ja 2005 elokuvia en vaivautunut etsimään käsiini, vaikka jonkinlainen muistikuva minulla on, että Bob Hoskinsin tähdittämän 2001 version olisinkin jo nähnyt ennestään.

Dinosaurusten taistelu vuoden 1925 The Lost World -elokuvassa

Dinosaurusten taistelu vuoden 1960 The Lost World -elokuvassa

Sir Arthur Conan Doylen The Lost World on genrensä erinomainen alkutaipaleen edustaja, joka on vaikuttanut laajalti ja yhä tänä päivänäkin on varsin lukukelpoinen klassikko, jopa suomennoksena, vaikka kieli on melkoisen vanhahtavaa. Myöhäisempää 1940-luvun suomennosta ei kannata lukea, sillä se on lyhennetty versio.

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset

Kanadalaisen Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset (Sleeping Giants, 2016) ilmestyi pikapikaa suomeksi. Kirjasta kohistiin, kun se julkaistiin englanninkielisenä ja silloin se päätyikin lukulistalleni. Ajattelin katsoa, josko kirja olisi kohinan arvoinen ja jopa Hugo-ehdokastasoa. Kirjan elokuvaoikeudet on myyty Sonylle. Huomasin vasta ekirjan ostettuani, että kyseessä on ensimmäinen osa Themis-kansiot -sarjaa (Themis Files). Englanniksi on ilmestymässä tänä vuonna sarjan toinen osa, Waking Gods. Oletan, että myös se käännetään suomeksi. Suomalaisen ekirjan kansikuvassa ihmetyttää kyllä kovasti, ettei siinä ole kirjailijan nimeä!

Tarina alkaa kun 11-vuotias Rose Franklin ajaa pyörällään monttuun, josta paljastuu valtava metallinen käsi. Oudon käden innoittamana Rosesta tulee tiedenainen, joka 17 vuotta myöhemmin palaa tutkimaan kättä ja toteaa sen materiaalin sisältävän maapallolla erittäin vähäisessä määrin esiintyvää iridiumia. Käsi on siis todennäköisesti peräisin jostain muualta. Tohtori Frankilin ryhmineen löytää lisää samasta materiaalista tehtyjä kehonosia ja pian heillä on edessään valtavan kokoinen ylivoimaisia ominaisuuksia omaava maanulkopuolinen robottihahmo. On päätettävä kuka sen omistaa ja kuka sitä hallitsee, sekä selvitettävä miksi se on tehty ja piilotettu maapallolle osina. Kuka robottinaisen on luonut ja onko luoja tietoinen sen löytymisestä?

Uinuvat jättiläiset on kirjoitettu haastattelujen, uutisartikkelien ja päiväkirjaotteiden muotoon. Näkökulmahenkilöinä ovat paitsi tohtori Franklin, myös kapinallinen ylivääpeli Kara Resnik, vääpeli Ryan Mitchell ja älykäs, mutta itseriittoinen kanadalainen opiskelija Vincent Couture muutaman muun kera. Pelissä on korkeimman tahon sakkia mukana presidenttiä tai oikeastaan presidenttejä myöten, kun valta vaihtuu kesken tarinan aikajanan ja onpa porukkaan ympätty hullu tiedemieskin. Eli Uinuvissa jättiläisissä on paljon tuttuja elementtejä paitsi kirjallisuudesta, myös science fiction -elokuvamaailmasta. Siksipä sen kai voi sinne päin suunnata ja optioida. Tarina sisältää myös jonkin verran huumoria, mutta esimerkiksi Andy Weirin Yksin Marsissa -tarinaan (arvostelu) verrattuna Uinuvat jättiläiset häviää reippaasti populaarisuuskisassa.

Olin heti alussa ärsyyntynyt kirjan kieleen. Aikuiset hahmot vaikuttivat keskenkasvuisilta puhetyyleineen ja käyttäytymisineen. Teksti ei millään tuntunut kielitieteilijä-kirjailijan kirjoittamalta. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, vain 264 sivua (paperiversiossa ilmeisesti yli 300), mutta vasta noin 90 sivua ennen loppua alkoi tarina oikeasti kiinnostaa minua. Silloin mukaan tuli haastateltavaksi tuntematon henkilö, joka kertoi tapahtumille taustaa. Tekstin tyyli lakkasi ärsyttämästä. Hahmot ovat jokseenkin pinnallisia loppuun saakka, joten ainoa joka minut piti tarinassa, ja jonka vuoksi luen todennäköisesti seuraavankin osan, on se kaiken takana oleva mysteeri. Tuli tunne, että kyllä tämä tästä vielä kehittyy ja väläyttää kirjailija kielitieteilijän taitojakin tarinassa ajoittain. Kara Resnik sai päässäni koko ajan aikaan mielikuvia 2000-luvun Battlestar Galactican Starbuckista, joka niin ikään on Kara (Katee Sackhoff). Ehkä hahmo onkin esikuva kirjan Karalle.

En siis innostunut Uinuvista jumalista paljoakaan, mutta pidän sitä rentona viihteenä, ei kovinkaan vaativana lukukokemuksena. Sopii tyyliltään lyhytjänteiseen lukemiseen. Ja on tarinassa aineksia vaikka suureksi eeppiseksi heroscifistelyksi, jos kirjailija niin päättää ja taidot riittää. Katsotaan mitä jatkossa tuleman pitää. Hugo-ehdokkaaksi tämä ei minun arvosteluasteikolla taivu.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Katri Alatalon 2016 julkaistu novellikokoelma Älä riko pintaa on ensimmäinen kerta kun luin ylipäätään mitään kirjailijalta, vaikka olen aiemmin hankkinut hänen Mustien ruusujen maa -sarjan teokset. En ole ehtinyt niihin asti vielä. Kokoelma sisältää kaksi osaa:

I osa: Kerron teille tarinan talvesta

• Susiveli
• Unien puutarhat
• Ei poikasi ole kuollut
• Narvaranin linnut
• Talviyön tarina

II osa: Siellä missä puut kasvavat joesta

• Älä riko pintaa
• Kulkija
• Tee minulle syksy
• Jos seinät voisivat tuntea
• Rubiinilaiva

Susiveli on kaunis tarina veljeydestä, Jaanista ja hänen pikkuveljestään Daikosta, jota kylän väki ei hyväksy. Vaikka kyseessä on kauhuelementtejä sisältävä tarina, niin koin sen nimenomaan omalla tavalla kauniina. Unien puutarhat on tarina Filaynnista, joka haluaisi vain nukkua ja uneksia, ja joka viedään navadin hoidettavaksi. Taustalla leguinmainen elävän luonnon yhteinen tietoisuus. Hienosti säikeistä kudottu kokonaisuus. Ei poikasi ole kuollut -novellissaNarvaranin linnut on tarina väkivallan varjosta elämän ajan. Julkaistu aiemmin 2013. Talviyön tarinassa on pääosassa kiertävä tarinankertoja. Novelli sisältää kaksi tarinaa kunnes vastaan tulee kylä, jossa tarinaa ei haluta, mutta joka saa sen joka tapauksessa.
kaukaisessa kylässä omaiset eivät voi luopua kuolleista lähiomaisistaan, vaan vainajat palautetaan takaisin. Tästä on epämiellyttäviä seuraamuksia. Julkaistu aiemmin 2012.

Älä riko pintaa on vinksahtanut rakkauskertomus, jossa pääosassa on sisarukset, joiden suvun synkkä salaisuus on lammen pinnan alla. Novelli on julkaistu aiemmin vuonna 2010. Kulkijassa Amarad-laivan vanha kapteeni ohjaa laivan maagin ohjeiden mukaan viimeisellä matkalla. Julkaistu 2013. Tee minulle syksy on kahdesta eri maailmasta olevan Azin ja Neynan rakkaustarina, jossa toisella voimakas kaipuu kotiseutunsa syksyyn. Julkaistu ensimmäisen kerran 2011. Jos seinät voisivat tuntea -tarinassa kunnianhimoinen tyttö ottaa pestin kirjastohoitajaksi löytääkseen kaiken hallitsevaa taikuutta maagisessa kirjastossa. Rubiinilaivassa nuori mies on mukana rakentamassa kaunista laivaa ja seikkailemassa, mutta taustalla on jotain joka vie mennessään.

Kokoelman kaikki novellit ovat kauhusävytteisiä fantasiatarinoita, jotka ilmeisestikin sijoittuvat Mustien ruusujen maa -sarjan maailmaan. Vaikka maailma ei ole ennestään minulle tuttu, kertomusten sisään oli helppo astua. En ollut myöskään lukenut aiemmin julkaistuja novelleja ennestään, joten kaikki tarinat olivat uusia. En osannut odottaa etukäteen mitään kokoelman sisällöltä, kuten monesti uusien kirjailijoiden kohdalla, joten positiivinen lukukokemus oli mukava yllätys.

Pidin eniten Alatalon novellien tunnelmasta. Tunnelma on arkinen ja utuinen, joissain fantasiamaisuus on selkeämpää, jotkin tarinat ovat heijastumaa tai juonenkäänteiltään vain hieman maallisen ulkopuolella. Samoin jotkut kertomuksista ovat selkeästi kauhua, jotkut eivät niinkään. Niissä on vain epämiellyttävä pohjavire. Varsinkin I osan tarinoita lukiessa minulle tuli jälleen (kuten parin muunkin kotimaisen naiskirjailijan teosten yhteydessä) mieleen Ursula K. Le Guinin novellien tunnelma ja tyyli, joka ei ole niin selittävä, etteikö tarinaa pitäisi joutua pohtimaan. Verkkainen ja enteinen tyyli lisää tunnelmaa. Ensimmäisestä osasta varsinkin Unien puutarhat, joka avautui vasta lopussa, on mielestäni erityisen onnistunut. Myös Susiveli oli hieman perinteisempine elementteineen hyvin rakentuva tarina. Talviyön tarina oli kokonaisuutena sekin yksi suosikeistani.

Muutamat novellit eivät toimi ihan niin hyvin, vaikka pidin niiden lukemisesta. Esimerkiksi Narvaranin linnut oli erinomaisesti kuvailevaa tekstiä, mutta lopun juonikuvio ilmestyi jotenkin kankeasti eteen, että vaikka ratkaisu oli hyvä, niin sen toteutus ei toiminut minun päässäni. Samoin kävi Tee minulle syksyn kanssa. Olisin niin mielelläni pitänyt tarinasta enemmän. Ykkösosan viisi novellia oli minulle vahvempi lukukokemus kuin kakkososan. Joka tapauksessa hyvin suositeltava novellikokoelma, jonka kansikuvakin on varsin onnistunut.

Liitän kokoelman mukaan käynnissä olevaan Novellihaasteeseen, johon tämän myötä olen kerryttänyt 10 luettua novellia.

Andrzej Sapkowski: Järven neito

Järven neito (Pani Jeziora, 1999, suom. 2016) on viimeinen varsinainen osa The Witcher – Noituri -sarjaa. Olen kehunut jokaista teosta ja korviani myöten uponnut tarinaan, niin että seitsemättä teosta odotti sekä valtavalla innolla, että myös pelolla. Siksi kirjan aloittaminen ei ollut helppoa. Tarina imi kuitenkin jälleen mukaansa. Yritän olla spoilaamatta tapahtumia, mutta kerron lukureaktioistani, joista voi päätellä jotain tapahtumien kulusta.

Kiivaasti tavoitellun Cirin, noituri Geraltin sekä Yennefer-velhon polut ovat yhä erillään. Ciri pakoilee tavoittelijoitaan ja päätyy Pääskytornin portaalin kautta rinnakkaismaailmaan, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ilman ehtoja. Geralt on kumppaneineen jumittunut lumen keskelle hovielämää viettämään, vaikka veri vetääkin Cirin perään ja Yennefer on Vilgefortz-velhon vankina ja kidutettavana. Pohjoisen kuningaskunnat ja Nilfgaard käyvät veristä sotaa ja kukin taho etenee vääjäämättä kohti kohtaloaan.

Sapkowski jatkaa Järven neidossa yhä tyylillisesti ajalla, unilla ja enteillä leikittelyä ja lainaa mm. rinnan niin bardi Valvatin kuin Rudyard Kiplingin kirjoituksia. Lukijaa pidetään varpaillaan vaihtelulla ja viitteillä. Koin huumorin olevan alkupuolella kirjaa yhä mukana rentona, mutta loppua lähestyttäessä, olin itse niin jännittynyt, että vain pelkäsin mitä tuleman pitää. On raastavaa lukea kirjaa, jonka samalla vetää puoleensa ja kuristaa kurkkua.

Sapkowski saattaa välillä kuvailla hahmojaan kovinkin reteällä otteella, mutta silti niistä heijastuu sisin, joka luo siteen lukijaan. Esimerkiksi sodan keskellä hääräilevä puolituinen kenttäkirurgi ja hänen apunaan toimivat velho, papitar ja opiskelija olivat vain hetken läsnä rankoissa tilanteissa ja kuitenkin heidän tulevaisuutensa kuvaus kosketti yllättävän voimallisesti. Veristen kenttäsairaalakohtausten kuvaaminen oli sarkastista sapkowskimaiseen tapaan ja kirurgin amputoimispäätökset lopulta jopa hörähdyttivät, vaikka sodan turhuus ei tästäkään näkökulmasta jäänyt huomiotta.

"Poikaseni, minä amputoin nyt.”
”Eiii!” haavoittunut karjui ja riuhtoi päätään yrittäen päästä pakoon Marti Sodergrenin käsiltä. ”En tahdooo!”
”Jos en amputoi, sinä kuolet.”
”Ennemmin kuolen…” haavoittuneen puhe alkoi soljua entistä hitaammin parantajan taikakeinojen vaikutuksesta. ”Ennemmin kuin jään rammaksi… Antakaa minun kuolla… Minä pyydän… Antakaa minun kuolla!”
”En voi”, Rusty sanoi, kohotti veitsen ja katseli sen terää, yhä edelleen tahrattomana kiiltävää terästä.
”En voi antaa sinun kuolla. Asia sattuu olemaan niin, että olen lääkäri.”
Hän työnsi terän päättäväisesti sisään ja teki syvän viillon. Haavoittunut ulvoi. Kovin epäinhimillisen kuuloisesti ollakseen ihminen."

Kun sitten matkustaa joidenkin hahmojen kanssa tilanteesta toiseen usean kirjan ajan, heihin tutustuu paremmin ja heistä tulee läheisiä. Sapkowskin tyyliin heistä irtoaa niin hyviä kuin huonojakin piirteitä ja usein huumorin ja sivulauseen kautta. Otin nenäliinapaketin lähemmäs kirjan loppua kohden ja sille oli tarvetta. Järven neito on herkälle lukijalle ja sarjan fanille rankka teos. Se on kuitenkin myös sisältöään laajempi viittauksineen ja linkittymisineen arthuriaaniseen saagaan.

Järven neito on hieno lopetus sarjaan. Ei siihen voinut olla kuin tyytyväinen, vaikka lukeminen sattuikin. Noituri on yksi niistä sarjoista, jossa kaikki osat ovat laadullisesti korkeatasoisia ja olen todella iloinen, että sarja käännettiin suomeksi ja vieläpä loppuun saakka. Tänä kesänä on ilmestymässä lisäksi vielä yksi Noituri-kirja suomeksi, Sapkowskin vuonna 2013 julkaistu Sezon burz nimellä Myrskykausi. Sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen Viimeinen toivomus-novellikokoelman aikoihin. Olen kuullut tästä puolalaisilta lukijoilta jokseenkin kriittisiä kommentteja, joten en uskalla odottaa mitään, mutta eiköhän se kuulu hankittaviin ja luettaviin teoksiin joka tapauksessa.

Sarjan aiempien osien arviot:
Viimeinen toivomus
Kohtalon miekka
Haltiain verta
Halveksunnan aika
Tulikaste
Pääskytorni

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Saganin Ensimmäinen yhteys (Contact, 1985, suom. 1987) on niitä kirjoja, joita olen halunnut lukea jo pitkään. Näin sen pohjalta tehdyn elokuvan heti ilmestymisen aikaan vuonna 1997, joten sisällöstä oli jonkin verran odotuksia. Lähinnä kiinnosti miten paljon asioita on muutettu elokuvaa varten ja millainen tyyli suositulla tieteen kansantajuistajalla fiktiivisessä kirjoittamisessa oli. Erikoista kirjassa on, että se oli alunperin tarkoitettu käsikirjoitukseksi, mutta koska elokuvaprojekti ei edennyt, Sagan teki tarinan romaaniksi. Myöhemmin käsikirjoitus elvytettiin ja Robert Zemeckis ohjasi Hugo-palkinnon voittaneen elokuvan. Kirja voitti Locus-palkinnon 1986.

Ihmiskunnan arjen sekoittaa täysin yhtäkkinen viesti 26 valovuoden päästä Vegan tähdeltä. Eleanor "Ellie" Arroway, joka isänsä tuella jo lapsena oli kiinnostunut radiologisista harrasteista, erikoistuu Harvardin yliopistossa radioastronomiaan. Hän on älyllistä elämää maapallon ulkopuolta kartoittavan Argus-projektin johtajana ensimmäisten joukossa vastaanottamassa kaukaa tullutta viestiä. Maailman väestö vastaanottaa viestin ristiriitaisin tuntemuksin, se herättää pelkoa maailmanlopusta ja vihollishyökkäyksestä, mutta myös uskonnollista kiihkoa tai vastustusta sekä yltiömäistä fanitusta. Kun viestin sisältö selviää, se vaatii ihmiskuntaa reagoimaan siihen. Lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Ensimmäinen yhteys on ideana valtavan kiehtova, sillä älyllistä merkkiä muualta maailmankaikkeudesta on odotettu ja jopa pelätty. Fyysikko Stephen Hawking on viime vuosina voimallisesti tuonut julki pelkojaan, ettei Maa pärjäisi yhteydenotoissa kovinkaan hyvin, mutta silti, ei ihmismieli olisi sitä mitä on, jos meillä ei olisi halua nähdä, kuulla ja päästä yhä kauemmas. Kirjan sanoma on suhtautua kontaktiin muuna kuin uhkana, nähdä se mahdollisuutena, ei sodanjulistuksena vaan todellisena universumin kädenojennuksena ja ymmärryksen laajentamisena.

Olen iloinen, että Sagan on asettanut kirjan päähenkilöksi vahvan ja älykkään naisen kaikkine vikoineen. Kirjan tiedemaailmassa ja poliittisessa johdossa näkyy muitakin naisia, kuten presidenttinä. Hyvin, hyvin usein vuosikymmenien takaisissa science fiction -teoksissa tällainen asetelma huutaa poissaolollaan. Voisi sanoa, että teos on femistinen ja naisten asemaan liittyviä kohtauksia löytyy, joskaan ne eivät ole leimaavia.

Kirjassa oli monia erinomaisen kiinnostavia juttuja, eikä minulla ollut lainkaan vaikeuksia lukea sitä. Ei minkäänlaista takkuilua lukuflowssa. Silti jotkin asiat, varsinkin filosofiset keskustelut uskonnon ja tieteen konflikteista, jäivät häiritsemään minua, eikä lukukokemus kaikilta osin ollut tyydyttävä. Loppuratkaisussa oli omanlaista hienoutta ja voin sanoa olevani tyytyväinen siihen, että luin teoksen.

"The universe is a pretty big place. If it's just us, seems like an awful waste of space."

Elokuvassa Ellie Arrowayta esittää Jodie Foster ja kirjan presidentin tiedeasiantuntija Ken der Heer ja uskonnollinen johtaja Palmer Joss ovat vaihtaneet hieman paikkaa Elllien yksityiselämässä. Palmer Jossia elokuvassa esittää Matthew McConaughey. Kun katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa, oli päänäyttelijävalinnat mielestäni outoja (tai Fosterin vastanäyttelijävalinta oli outo), sillä Fosterin ja McConaugheyn välillä ei leimahdellut aidosti mitään kipinöitä, vaikka oletin tekijöiden sellaista haluavan. Kirjassa ihmissuhteet eivät olleet Ellien paras puoli lainkaan ja ymmärrän nyt kirjan luettuani, että elokuvan vaivautuneisuus on osittain ehkä jopa tarkoituksellista. En viitsinyt katsoa elokuvaa kirjan yhteydessä uudestaan, joten minulla ei ole siitä kaikkia muistikuvia, mutta joka tapauksessa presidenttinä siinä on Clinton – tosin ei se naispuoleinen vaan mies.