Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus on The Witcher – noituri -sarjan tänä syksynä suomeksi julkaistu ensimmäinen osa. Sarjan nimeen on jätetty englanninkielinen osa käsittääkseni markkinointisyistä, sillä sarjan pohjalta on luotu tunnettu The Witcher -tietokonepeli, jonka varmaankin toivotaan osaltaan houkuttelevan kirjalle lukijoita (ostajia), kai. Minä en ole peli-ihmisiä, ja kuulin pelistä vasta sen jälkeen kun tieto käännösaikeesta ilmoitettiin. Minulle kirjailijan nimi tuli tutuksi Sapkowskin voittaessa David Gemmell Legend-palkinnon sarjan englanninkielisellä kakkososalla vuonna 2009. Luettuani Viimeisen toivomuksen kuulin, että sarjasta olisi tehty tv-sarjakin 2000-luvun alkupuolella. Ei aavistustakaan onko sarjaa nähty Suomen tv:ssä. Alkuperäiskielinen teos on julkaistu 1993.

Kirja koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää välitekstit nimellä Järjen ääni. Kirja myös alkaa ja päättyy Järjen ääniin. Näissä osioissa valotetaan päähenkilön noituri Geraltin taustaa ja motiiveja, kun erilliset tarinat keskittyvät enemmän seikkailuihin, ja ilman niitä kirja olisi lähinnä kokoelma novelleja. Tällaisenaankin kirjan rakenne on löyhä, mutta minua se ei ainakaan haitannut lainkaan. Ensimmäisessä tarinassa, Noiturissa, Geralt palkataan hankkiutumaan eroon tappavasta stryksistä. Ongelmana vain on, että kyseessä on kirottu kuninkaan tytär, eikä kuningas halua tämän kuolevan. Noituri on hyvä johdanto Geraltin maailmaan ja mytologioihin. Vaikkakaan itse noiturin ammatin saloja ei paljasteta, niin tarinassa saadaan kuva Geraltin erityisominaisuuksista. Toinen tarina, Totuuden siemen vie Geraltin kartanoon, jonka isäntä on hirviö. Hirviöllä seuranaan on kaunotar, mutta kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Pienemmässä pahassa Geralt tapaa vanhan velhotuttavansa (noiturit ja velhot eivät ole ylimpiä ystävyksiä), joka on paossa häntä jahtaavaa kirottua tyttölasta. Kysymys hinnasta johdattaa Geraltin salapuvussa juhliin, jossa päätetään prinsessan kohtalosta. Vastassa on runsaasti yllätyksiä. Kahdessa viimeisessä tarinassa Geraltilla on seuranaan runoilijatrubaduuri Valvatti. Maailman ääressä he saapuvat ihmisten kylään, josta haltiat on ajettu pois aikaa sitten. Kylää häiriköi pahulainen, josta pitäisi päästä eroon, mutta kylän Viisaus ei sitä oikein kannata. Viimeisessä toivomuksessa Valvatti vapauttaa hengen ja loukkaantuu. Geralt joutuu turvautumaan voimakkaan Yennefer-velhon apuun ja toiveitakin ehditään hengelle esittämään, yllättäviäkin.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että tarinat ovat saaneet vaikutteita puolalaisesta maagisen realismin perinteestä, mutta koskapa en valitettavasti puolalaisia perinteitä juurikaan tunne, niin huomasin enemmänkin mm. Grimmin saduista eli muokatuista saksalaisista kansantaruista saadut vaikutteet ja tehdyt parodioinnit. Tunnistin mm. Lumikin, Tuhkimon, Tittelintuuren, Tähkäpään, Kaunotar ja Hirviön ja pullonhengen, jotka olivat muuttaneet muotoaan osaksi Sapkowskin tarinoita. Viimeinen toivomus on täynnänsä hurttia huumoria, joka puri minuun. Toisaalta, kirjasta löytyy myös vakavahenkisempää pohdintaa pahan perimmäisestä olemuksesta. Onko hyvä aina oikeastaan hyvä ja mikä oikeuttaa hyvän julmuuden. Hirviöiden ja myyttisten otusten kirjo on suuri, ja vastaan tuli sellaisiakin otuksia, joista en ole aiemmin kuullut. Liekö ne sitten puolalaisia alkuperältään.

Geralt itsessään on sopivan harmaa hahmo, ja minusta on hienoa, että kirjailija uskaltaa tehdä päähenkilönsäkin välillä huumorin kohteeksi. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa Geraltin taustasta, pysähdystä kuvaamaan sitä millaisia vaikutuksia hänen noituriksi tulemisellaan on hänen persoonaansa. Osin vilautettiin rankkojakin kokemuksia, mutta ne jäivät vilahduksiksi. Ehkäpä myöhemmissä osissa päästään tarkempaan tarkasteluun. Kirjan kääntämistä on tukenut Instytut Książki - ©Poland –käännösohjelma, joten käännös on tehty suoraan puolankielisestä versiosta. En osaa puolaa, enkä ole nähnyt englanninkielistä versiotakaan, mutta oletan, että käännös on hyvä. Ainakin minulle välittyi nasevan sanailun huumori. Jos hieman synkemmät satutarinat, aikuistyylin huumori kuksauttamisineen ja novellimainen tyyli kelpaa, niin Viimeinen toivomus on juuri sopiva kirja luettavaksi. Toivottavasti myös seuraava osa suomennetaan.