Mira Grant: Feed

En juurikaan lue vampyyri- ja zombiekirjallisuutta, mutta kun Mira Grantin Feed pääsi Hugo-ehdokkaaksi, niin pitihän se sitten ottaa luvun alle, jotta voi äänestää asianmukaisesti. Sivukirjastosta sain tietää, että Mira Grant on itse asiassa Seanan McGuiren toinen kirjailijanimi, tosin kumpaiseltakaan en ole aiemmin lukenut yhtikäs mitään. Feed on Newsflesh-trilogian ensimmäinen osa.

Zombiet ilmestyivät maailmaan vuonna 2014 kahden parantavan viruskannan tuntemattoman yhteisvaikutuksen seurauksena ilman mitään ennakkovaroitusta. Ensin seurasi kaaos, jonka jälkeen ihmiset oppivat suojautumaan ja taistelemaan infektion saaneita vastaan. Suuria alueita ja kaupunginosia on kuitenkin jäänyt zombien haltuun ja niistä on tullut kiellettyjä alueita, joihin pääsee vain erityisluvilla. Turvatoimet ja verikokeet ovat arkipäivää. Adoptiosisarukset Georgie ja Shaun Mason syntyivät zombien tulon jälkeiseen maailmaan. He kasvoivat sukupolveksi, jolle on luontaista elää suojamuurien takana jatkuvan uhkan alla. Kun epidemia puhkesi, hallitus ja media eivät kyenneet auttamaan ihmisiä ja suhtautuivat uuteen vaaraan jopa väheksyvästi. Syntyi nettimedia, ihmiset bloggasivat uutisia ja tiedottivat toisilleen miten toimia. Blogimediasta tuli luotettavampi lähde ja apu kuin perinteisestä mediasta. Georgie ja Shaun toimittavat omaa blogiyhteisöä yhdessä tekniikan ihmelapsen ja runoilijasielun Buffyn kanssa. Kun senaattori Peter Ryman päättää pyrkiä puolueensa presidenttiehdokkaaksi, hän kutsuu Geogien, Shaun ja Buffyn blogimedian edustajina seuraamaan kampanjaansa. Kaikki ei suju kuitenkaan ongelmitta. Rymanin kampaajaa ryhdytään sabotoimaan ja vaara uhkaa muualtakin kuin zombien taholta.

Mielipiteeni kirjasta jakautui kahtia. Ajattelin kirjaa ensinnäkin Hugo-ehdokkaana, joten tulin väistämättä verranneeksi sitä muihin ehdokkaisiin. Toisaalta ajattelin sitä erillisenä lukukokemuksena, jolloin vertailuryhmäksi yllättäen muodostui nuorille suunnatut kirjat (koskaan ei tiedä mitä mielleyhtymiä kirjoista syntyykään). Feediä ei ole erityisemmin mainostettu tai luokiteltu YA-kirjaksi, mutta heti alusta alkaen siinä on nuorille suunnatun kirjan sävy tavassa miten hahmot esitetään ja miten he puhuvat. Feedistä tulee mieleen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia. Molemmissa on samaa henkeä; nuoret ovat omillaan ja heidän täytyy selvitä maailmassa missä vanhemmat ovat joko passiivisia, epäkelpoja tai uhkaavia. Heidän on keksittävä keinot ja luotava uudet säännöt.

Feed vetoaa vahvasti tunteisiin. Grant on selvästi pyrkinyt luomaan hahmoja, joihin on helppo kiintyä, jotka eivät ole liian ristiriitaisia. Tarinan varsinaiselle kertojahahmolle Georgielle Grant on antanut lisäksi fyysisen erityispiirteen, joka on myötätuntoa herättävä vamma, mutta jota hän voi käyttää paikoin myös henkisenä aseena. Loppuratkaisussaan Grant on rohkea, siitä hänelle erityisesti pisteitä. Hän ei kuitenkaan onnistu kokonaisuudessa ihan pääsemään samalle tasolle kuin Suzanne Collins, joka mielestäni hallitsee kirjoissaan tunnemaailman ja toiminnan käytön paremmin. Grant onnistuu luomaan kuitenkin jännitystä ja herättämään myös pelkoa. Kirja sisältää onnistuneesti yksityiskohtaisia kuvauksia viruksen syntyvaiheista ja reaktioista sekä testauksesta. Löytyypä kirjasta yksi humoristinen yksityiskohtakin: vuoden 2018 kampanjassa Goren vastassa oli henkilö sukunimeltään Cruise, joka jostain syystä herättää mielleyhtymiä erääseen oikeaan demokraattiaktiivinäyttelijään. Amerikassa kun ei ole omituista se, että presidenttinä tai senaattorinakaan on näyttelijä.

Onko Feed sitten Hugo-ehdokkuuden arvoinen? Nyt tulee ne huonot puolet. Feed on hyvin amerikkalainen kirja ja sisältää myös hyvin amerikkalaista tapaa ajatella ja asennoitua. Ote senaattorin vaalikampanjaan on pehmowestwingiä mustavalkoisilla hahmoilla. Poliittiset hahmot ovat joko uskomattoman karismaattisia idyllipoliitikkoja rakastavine perheineen tai ääriaatteellisia pahiksia, ja onpa joku nainenkin päässyt pitkälle rintavarustuksineen ja vähine vaatteineen. Poliittiset osiot ovat suorastaan tuskaista lukea. Täytyy vain toivoa, että kun sarja etenee, poliittiset hahmot (jos niitä vielä esiintyy) saisivat edes vähän viiltoja sileisiin pintoihinsa. Jos poliitikot eivät ole onnistuneita, niin eivät muutkaan hahmot oikein vakuuta. Tämä korostuu erityisesti blogikirjoitusotteissa, jotka menevät paikoin imelyyden puolelle muistopuheillaan. Toisaalta uutisointi on olevinaan kuitenkin kovinkin objektiivista, mutta eihän se sitä oikeasti ole. Hienotunteisuuden nimissä vapaa blogimediakin tuntuu sensuroivalta, mutta toisaalta elää kävijälukujen ja sensaatiolähetysten kautta. Ainoa hetki jolloin Grant vaivautuu kritisoimaan luomaansa mediaa, on kun sensaatiosta yrittää hyötyä päähenkilöiden vanhemmat. Feed ei ole pelkkää zombierouskuttelua, vaan pyrkii kuvaamaan myös amerikkalaista poliittista järjestelmää ja ihmissuhteita. Kaikista heikkouksistaan huolimatta kirja on viihdyttävää luettavaa. Kyllä siitä jotain kiksejä on mahdollista saada pinnallisuudesta ja kritiikittömyydestä huolimatta. Minulle ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt mitään tarvetta tarttua sarjan kakkoskirjaan, joka on jo ilmestynyt. Täytyy kyllä huomauttaa, että koska luen tosiaan aika vähän zombiekirjallisuutta, niin Feed saattaa olla siinä kategoriassa itse asiassa hyvinkin onnistunut kirja.