Ajatuksia Game of Thrones tv-sarjasta - 1. kausi

Game of Thrones -tv-sarjan ensimmäinen kausi päättyi viime yönä Suomen aikaan USA:ssa. Kokosin hieman ajatuksiani sarjasta. Suomessa jaksoja on nähty seitsemän Canal+:lla, kahdeksas ja itsensä kirjailija George R.R. Martin käsikirjoittama jakso esitetään tänä keskiviikkona. Olen seurannut sarjaa molemmissa tahdeissa, joten jokainen jakso viimeistä lukuunottamatta on tullut nähtyä useaan kertaan. Seuraava teksti spoilaa niin itse kirjasarjaa kuin tv-sarjaakin. Lukeminen omalla vastuulla.

Tarkoitukseni oli katsoa tv-sarjaa alusta alkaen käsikirjoittajien erillisenä tulkintana kirjasta, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Tehtävä kuitenkin helpottui mitä pidemmälle sarja eteni ja mitä useamman kerran jaksot katsoi. Omien näkemyksien ohelle oppi hyväksymään tv-draaman asettamat rajoitukset ja keinot.


SPOILEREITA! VAROITUS: SPOILEREITA!


Ensimmäisen jakson (Winter is Coming) jälkeen minulla oli sopeutumista kun kirjan hahmot saivat kasvot ja eleet, jotka eivät vastanneet omia mielikuviani. Pidän käsikirjoituksesta, vaikka ensimmäisen jakson ongelmaksi muodostuukin ahtaus, uusien hahmojen esittely lyhyessä ajassa nopeasti ja silti mieleenpainuvasti. Kirjaan nähden uusia kohtauksia on kymmenkunta ja kaikki ovat onnistuneita. Erityisesti pidän jaksossa Tyrion Lannisterin esittelystä. Peter Dinklagen osuus on alusta alkaen täydellinen. Toinen kiehtova hahmo on Benjen Stark, enkä voi olla mainitsematta myös Arya Starkia. Maisie Williams on roolituksen täysosuma. Maisiella on ilmeikkäät kasvot, jotka kuvastavat kameran edessä erinomaisesti Aryan mielenliikkeitä.

Toinen jakso (The Kingsroad) herätti ensimmäiset nyppimiskohtaukset. Cersein ja Catelyn keskustelu Cersein kuolleesta lapsesta oli minulle se kohtaus, jota en voi vieläkään oikein hyväksyä, vaikka Lena Headey loistaa näyttelijänä. Ehkä sillä on haluttu pehmentää Cersein kuvaa, jotta kontrasti hänen myöhempiin tekoihinsa korostuu, mutta silti... kirjassa Cersein lapsen menetys on harkittu teko. Catelynin salapoliisietsiväkohtaus on toinen turha pätkä, eikä edes kovin hyvin toteutettu. Yleensäkin syy Catelynin matkaan Kuninkaansatamaan ja matkan toteutus on jokseenkin kömpelöä hyppimistä, mutta lyhyessä ajassa muunlainen toteutus olisi ilmeisesti ollut vaikeaa. Sansan, ser Ilyn Paynen ja Sandor Cleganen kohtaaminen ei myöskään tunnu aidolta, mutta jakson pelastaa ehdottomasti loppu, jossa Starkien näyttelijät pistävät parastaan. Lady-parka. Näyttelijätyöskentelystä ei tässäkään jaksossa voi valittaa. Kaikki hoitavat roolinsa hyvin.

Kolmas jakso (Lord Snow) on omistettu Margaret Johnille, helmikuussa kuolleelle Vanhan Nanin näyttelijälle, jonka vuorosanat ovat jääneet kaikumaan päässä:

"Oh, my sweet summer child, what do you know about the fear? Fear is for the winter, when the snows fall a hundred feet deep. Fear is for the long night, when the sun hides for years, and little children are born and live and die all in darkness. That is the time for fear, my little lord, when the white walkers moves throught the woods."

Kolmas jakso on tasaisen hyvä, mutta erityisesti siitä pomppaa esille Aryan ja Syrio Forelin tanssiharjoitukset. Syrio Forel on ulkoisesti kaikkea muuta kuin kirjan mukaan toteutettu hahmo, mutta se ei haittaa hetkeäkään. Miltos Yerolemou on loistava. Karismaattinen. Just so. Olen myyty niinkin lyhyestä hetkestä, mitä kohtaus kestää. Vaikka kaksi ensimmäistä jaksoa päättyy selkeästi kolmatta dramaattisemmin, niin jakson loppu tuo ensimmäisen kerran kylmät väreet selkäpiihin. En voi olla ajattelematta mitä kaikkia tapahtumia on edessä. Cersein ja Jaimen välinen kohtaus, jossa Cersei on mutrullaan Branin pudottamisesta, on jokseenkin epäselvä. Cersei-kuvaa on jälleen muutettu, mutta kaipa kohtaus yrittää avata kaksosten suhdetta toisiinsa. Ei toimi minulle. Sen sijaan Catelynin ja Eddardin hyvästelykohtaus toimii erinomaisesti. Näyttelijät ovat saaneet kohtaukseen tarpeeksi tunnetta ja Sean Bean on upea näyttelijä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tyrion tarjoaa parhaimmat huumoripläjäykset keskustelussa Yorenin ja Benjenin kanssa. Tilannekomiikka sujuu Dinklagelta vaivattomasti.

Ensimmäisellä katselukerralla neljäs jakso (Cripples, Bastards, and Broken Things) ei sykähdyttänyt. Hienoinen fiiliksen lasku johtuu siitä, että John Bradley onnistuu Samwellin roolissa hyvin (niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin). Hän oli enemmän kuin pelkuri. Minullakin tuli tarve kehottaa kaveria ottamaan itseään niskasta kiinni. Erityisiä valopilkahduksia ovat Hodorin sanaisen arkun avautuminen ja Aave. Vihdoinkin nähdään edes lyhyen ajan Jonin hurjasutta. Sen sijaan Sandor/Sansa -kuvio vesitettiin, kun Littlefinger vei Sandorilta sanat suusta. Sandoria on painettu hahmona alaspäin, kesytetty. Pidän nelosjaksoa kauden heikoimpana jaksona, sillä siihen lisätyt uudet kohtaukset eivät nekään ole parasta käsikirjoitusta, vaan tuntuvat hieman enemmän informaatiolta kuin draamalta. Esimerkkinä Tyrionin ja Theonin keskustelu, jossa valotetaan Greyjoyn asemaa Starkeihin nähden ja Viserysin ja Doreahin keskustelu, jossa keskustellaan lohikäärmeistä. Näyttelijäsuoritukset ovat toki edelleen hyviä.

Viides jakso (The Wolf and the Lion) oli sitten se, jonka aikana unohdin kirjan. Käsikirjoitus rullasi erinomaisesti ja ehkäpä Daenerysin ja Jonin osuuksien poisjättö tästä jaksosta teki kerronnalle terää. Jakson tapahtumia kirjaan nähden on muutettu yllin kyllin, mutta mikään muutoksista ei häirinnyt. Uudet keskustelukohtaukset Varysin ja Littlefingerin sekä Cersein ja Robertin välillä ovat mainiota verbaalitulitusta. Mark Addy ja Lena Headey saavat tunnelman nappiinsa, siinä on kipua ja käsittelemättömiä tunteita, vaikka yhä edelleen minua hieman ärsyttää muutokset Cersein hahmossa. Renlyn ja Lorasin välinen kohtaus on toteutettu niin, ettei kirjatkaan lukeneille jää epäselväksi hahmojen suhde toisiinsa. Jälkeen päin huomasin monien arvostelevan kohtausta, sillä Martinin kirjassa suhde ei tule niin kiistattomasti esille. Enemmän minua häiritsi se, että Loras tuntuu vahvemmalta ja huolettomammalta kuin Renly. Jotenkin se ei sovi käsitykseeni Renlystä, eikä myöskään Loraksesta. Arrynin Kotkanpesä on hienosti toteutettu, ja Lysa kuin Robinkin (kirjassa Robert) ovat juuri niin vastenmielisiä kuin kuvittelinkin. Vaikka tiesinkin ennalta miten jakso päättyy, niin lopun Nedin ja Jaimen yhteenotto pääsi silti shokeeraamaan. Damn.

Kuudennessa jaksossa (A Golden Crown) on runsaasti muutettuja kohtauksia. Silti se on melkeinpä paras siihen astisista. Ja se johtuu - VIHDOIN - Daenerysista. Daenerys, joka on ehdoton suosikkihahmoni kirjassa, on ollut kutakuinkin merkityksetön tv-sarjassa. Ei ole herättänyt tunteitani puolesta eikä vastaan. Mutta tässä jaksossa Emilia Clarke on täydellinen Dany. Tyrion pääsi jälleen naurattamaan. Hänen synnintunnustuksensa ovat loistavia, ihan näkee kuinka tuskallista niitä on tunnustaa. Vuohenpaska sedän kengässä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä Lysa halusi kuulla. Sophie Turner on suoriutunut erinomaisesti koko sarjan ajan Sansana ja etenkin Ladyn menetyksen yhteydessä, mutta tässä jaksossa hän pääsi totisesti ärsyttämään. Ja silti... hän on ihan normaali teini, joskin tv-sarjassa ehkä liian moderni tiuskaisuineen. Rosin, pohjoisen ainoan työtä tekevän naisen roolin olemassaoloa ja laajentamista on hieman vaikea ymmärtää, mutta saadaan sillä sarjaan ainakin paljasta pintaa ja seksiä. Ja nyt Ros siirtyy etelään. Voi harmi niiden pohjoisen miesten kannalta, jotka eivät osallistu jatkossa sotaan. Ja vaikka tiedämme, että kulta ei ihan soppapadassa nuotiolla sula, niin emme anna sen häiritä. Jakson päätös on karmea ja onnistunut. Daenerysin ohella jakson varasti jälleen Syrio Forel. Mitä kaikkia pohdintoja hänen lausahduksensa: There is only one god, and his name is Death. And there is only one thing we say to Death... 'Not today' herättääkään. Teoria Jaqen H'gharista nostaa päätään. Ainoa mikä ihmetyttää (ja paljon) on Nedin Tower of Joy -unen puuttuminen ja Lyannan verivuode. Eikö sillä ole oikeasti merkitystä, vai aiotaanko siihen paneutua enemmän 2. kaudella? Robertin metsästysretken puitteet on toteutettu halvalla. Robertin ja Renlyn keskinäisessä sananvaihdossa on latinkia, mutta hyvänen aika… Robert on villisikaa tappamassa vain muutaman miehen voimin, joista kukaan ei ole varustautunut oikeasti metsästämään yhtään mitään.

Seitsemäs jakso (You Win or You Die) kuuluu jälleen niihin jaksoihin, jotka eivät loista kokonaisuutena, mutta sisältää silti erinomaisia yksittäisiä kohtauksia. Kirjan ulkopuolisista kohtauksista Tywin Lannisterin ja Jaimen keskustelu kohoaa esille, mutta ei pelkästään puheenvuorojensa ansiosta, vaan kuinka erinomaisesti Tywin nylkee puhuessaan samalla peuraa. Simon Lowe varastaa omalla pienellä roolillaan viininmyyjänä kohtauksen Essosissa. Littlefingerin kohtaus ilotalossa sen sijaan menee täysin yli. Hänen yksinpuhelussaan kahden huoran naidessa keskenään taustalla ei ole oikeastaan mitään mieltä. Kai hänen luonnettaan ja motiivejaan olisi voinut valistaa muullakin tavoin. No, tämä on kai sitä ylilyönti-HBO:ta.


George R.R. Martinin käsikirjoittama kahdeksas jakso (The Pointy End) nostaa jälleen jaksojen rimaa korkeammalle, sillä se on kokonaisuutena tasapainoinen ja onnistunut. Jakso pelaa ihmisten välisten kemioiden kautta; Arya/Syrio, Sansa/Cersei, Tyrion/Bronn, Bran/Robb, Joffrey/Cersei/Barristan. Alkujaksoissa vähemmän huomiota saanut Robb alkaa pikkuhiljaa nousta esille ja hän eläytyy mini-Eddardin kenkiin erinomaisesti. Robb on velvollisuudentuntoinen ja hänellä on Talvivaaran lordin vastuu. Richard Madden on vieläpä syötävän söpö. Ser Barristanin karkotus on kirjassa toteutettu paremmin, mutta oletan, että asia tulee ymmärretyksi myös tv-sarjassa. Suurmestari Pycelle on muodostumassa yhdeksi ensimmäisen kauden inhokiksi. Syrio Forel varastaa jälleen shown ja kohtaus on toteutettu kirjalle uskollisesti. Ehkä me näemme vielä Miltosia…

Yhdeksäs jakso (Baelor) on synkin kauden jaksoista. Käsikirjoitus sisältää minulle yhden Valtaistuinpeli-kirjan tärkeimmistä ja koskettavimmista tapahtumista, eli Jonin ja mestari Aemonin keskustelun, jossa selviää Aemonin tausta. En ole kertaakaan lukenut kohtausta kuivin silmin. Tv-sarjassa kohtaus on toteutettu hyvin (joskin hieman muutettuna), mutta… se ei herättänyt liikutusta kirjan lailla. Sen sijaan Eddardin tuomio ja sen käytäntöönpano, joka puolestaan kirjassa aiheutti vain WTF?!-hetken, sai herkistymään senkin edestä. Onnistunut kohtaus. On se erikoista, että vaikka tietää tasan tarkkaan mitä tulossa on, kuvallinen media saa kuitenkin jännittymään. Lordi Frey on jaksossa jokseenkin pettymys, sillä näen edessäni Harry Potterin Argus Voron ja olisin toivonut hahmoa meikattavan vanhemman näköiseksi. Lisäksi hahmon ärsyttävä nauru on unohdettu. Pientä nipotustahan tämä on yhdestä hahmosta, mikä ei suinkaan vaikuta siihen, että Kaksosten osuus oli muuten onnistunut. Jakson synkkyyttä lisää Drogon kuolemankielissä riipuilu ja Mirri Maz Duurin kalseat manaukset. Mutta saipa jakson aikana nauraakin. Tyrion ja Bronn ansaitsevat melkeinpä spin offin. Niin huvittava kaksikko heistä on saatu aikaiseksi. Näyttelijöiden kemiat osuvat loistavasti kohdilleen.

Pelätty kymmenes ja kauden viimeinen jakso (Fire and Blood) on tullut katsottua nyt kerran. Pelkäsin jaksoa sen vuoksi, että se on tärkein Daenerysin kannalta ja siinä voitaisiin mennä metsään isolla äänellä. Mutta ei menty. Jaksossa käydään läpi kaikki hahmot ja jätetään heidät sopivasti cliffhangereihin 2. kautta ajatellen. Arya tapasi kakkoskirjassa esiintyviä hahmoja ja erityisesti kiinnitin huomiota, että eräässä kärryssä istui kolme miestä, joista yksi oli huputettu siten, ettei hänen kasvojaan näkynyt. Jaqen? Rickon on kerran yhdessä aiemmassakin jaksossa jo päässyt lausumaan vuorosanoja, mutta nyt hänen hurjasutensakin sai vihdoin kamera-aikaa. Sansa löysi sisäisen voimansa ja Emilia Clarke jatkoi loistamista Daenerysina. Vaikka tukka ei lähtenytkään, loppukohtaus oli vaikuttava: "Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin yössä soi lohikäärmeiden laulu." ...vaikka olikin aamu. Minä pidän lohikäärmeistä.

Sarjan lavastuksessa ja vaatetuksessa minua ei ole häirinnyt oikeastaan mikään. Päinvastoin välillä olen jopa ihastellut kankaiden karkeaa tekstuuria ja neulontatekniikkaa. Musiikki tukee tapahtumia enemmän kuin hyvin. Suomessa esitettyjen jaksojen tekstityksessä minua häiritsee Koura-sanan puuttuminen. Sen sijasta käytetään uskottu-sanaa ja esim. kolmannessa jaksossa "King shits, Hand wipes" -vitsi kadotti teränsä. Buu. Pistin Canal+:lle palautetta heti ensimmäisen jakson jälkeen asiasta, mutta ilmeisesti kääntäjä(t) tykkää omasta versiosta enemmän kuin kirjassa käytetystä. Hieman suurempi harmi ensimmäisen kauden käsikirjoituksessa on hurjasusien pääasiallinen puuttuminen. Kirjassa saa kuvan, että sudet ovat paljon enemmän läsnä, mutta kuvaruudussa niitä ei juurikaan näy. Ennen sarjan alkua, saimme tietää, että takaumajakso Eddardin isän ja veljen kuolemasta kuningas Aerysin edessä olisi kuvattu, mutta sitä ei esitetty. Ei mitään muitakaan takaumia.

Innoissaan tässä nyt odotellaan uutisia Briennen, Davosin, Stannisin, Melisandren, Dolorous Edd Tollettin, ja monen monen muun roolittamisesta kakkoskaudelle. Toivottavasti näemme myös Jaqen H'gharin, kuten ykköskausi antaa ymmärtää.