Lois McMaster Bujold: Cryoburn

Lois McMaster Bujoldin Cryoburn on lukulistani viimeinen Romaani-kategorian Hugo-ehdokkaista. Olen lukenut Bujoldilta ainoastaan Kunnian sirpaleet aiemmin, enkä erityisemmin ihastunut siihen. Cryoburnin sisällöstä minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mutta tiedostin, että hyppään melkoisen ummikkona mukaan pitkään sarjaan, jossa hahmoilla on paljon taustaa. Olin valmistautunut siihen, että en välttämättä ymmärtäisi kaikkia nyansseja. Näin ehkä kävikin, mutta enhän minä sitä varsinaisesti lukiessani ajatellut, ennen kuin vasta ihan lopussa.

Miles Vorkosigan on vierailemassa Kibou-dainin planeetalla ja huomaa tulleensa kidnapatuksi. Huumattuna hän pääsee kuitenkin pakenemaan ja saa avukseen 12-vuotiaan Jinin, joka asustelee epämääräisissä oloissa. Kibou-dainilla ollaan erikoistuttu kryoniikkaan, jolla säilötään ihminen kemiallisesti ja jäädyttämällä tulevaisuutta varten, jolloin mahdollisesti löytyy parannus sairauteen tai jopa ikuisen nuoruuden resepti. Mutta kun kryoliiketoimintaan yhdistyy suuryrityksen salakähmintää, korruptiota ja väärinkäytöksiä sekä myös vastarintatoimintaa, onkin Miles joutunut keskelle vaaravyöhykettä.

Cryoburnia kerrotaan pääosin kolmen henkilön näkökulmasta; Milesin, hänen henkivartijansa/suojelupäällikkönsä Roicin ja nuoren Jinin. Bujold luo kirjassa tasapainoisen yhtälön sosiopoliittista toimintaa, ihmissuhteita ja henkilökuvausta. Kryoyritysten toiminta, kryoniikka ja kloonaus ovat kiinnostavia aiheita, joihin kirjailija keskittyy tarinan vaatimalla tasolla. Alku lupailee sopivaa annosta huumoriakin, mutta edetessään tarina vakavoituu menettäen samalla osan viehätystä. Bujoldin kirjoitustyylissä on jotain määrittämätöntä, mikä onnistuu työntämään minua pois tekstin parista, vaikka muuten se on helppoa luettavaa. Kun luin Kunnian sirpaleita, ajattelin että ongelma liittyisi suomennokseen, mutta sama toistui nyt englanninkielistä tekstiä lukiessa. Ajoittain kerronta tempaisi mukaansa ja sitten iski taas kyllästymisen tunne. Juoni on kohtalaisen yksinkertainen ja tarina pohjaakin paljon hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Pidin eniten kuitenkin tieteellisestä puolesta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Cryoburnin hahmot eivät koskettaneet minua lainkaan. Miles on jokseenkin persoonaton ja taka-alalla, enkä löytänyt hänestä aitoutta. Hän tuntuu ajoittain enemmänkin ihannekuvalta (luonteeltaan, ei ulkonäöltään) kuin aidolta jässikältä. Jin ja hänen sisarensa eivät puolestaan tuntuneet oikeilta lapsilta. Koska minulla ei ole jatkumoa Milesin elämään ja taustaan, niin en osaa sanoa onko hänen hahmonsa aina vastaavanlainen, vai onko sitä Cryoburnissa jotenkin laimennettu. Lopussa huomasin selvästi, että lukemiseltani puuttuu pohjatietoja, sillä loppu on merkittävä ja Vorkosiganien parissa enemmän aikaa viettäneiden kannalta ehkä shokeeraavakin. Minulla se ei herättänyt tuntemuksia, vaikka ymmärsinkin mitä on tapahtunut. Cryoburn jää tilanteeseen, mihin olettaisin Bujoldin kirjoittavan jatkoa.

Cryoburn oli minulle vaikea kirja arvosteltavaksi. Tietenkin sitä toivoisi, että Hugo-ehdokkaaksi ei nimettäisi pitkien sarjojen 14. osia, varsinkaan jos ne eivät ole täysin itsenäisiä ja vaativat edes hieman maailman tuntemusta taustakseen. Samalla nimeäminen on kuitenkin ymmärrettävää, jos sarjan osa on todella erinomainen ja ansaitsee tulla huomioiduksi. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että Cryoburn olisi niin erinomainen osa Vorkosiganin saagassa, että se olisi ansainnut ehdokkuuden.

Jos olet Bujoldin suuri fani, tämä arvostelu kannattaa lukea sillä asenteella, että arvostelun kirjoittaja ei tunne sarjan maailmaa ja monet kirjassa esiintyvät hienoudet menivät auttamatta ohitse. Minulle Cryoburn ei kuitenkaan iskenyt, eikä houkuttele lukemaan Bujoldia yhtään kirjaa enempää.