A Dance with Dragons on täällä!

Tämä kirjoitus ei sisällä juonipaljastuksia George R.R. Martinin A Dance with Dragonsista. Luonnollisestikaan. Mutta et varmaan uskonutkaan minun aikovan spoilata.

Saksan Amazon pisti vahingossa A Dance with Dragonsin hetkeksi myyntiin maanantaina, pari viikkoa ennen virallista julkistamispäivää. Olin niiden onnekkaiden joukossa, jotka ehtivät tilata kirjan silloin, ja joiden tilaus lähti vielä liikkeelle. Niinpä minulla on nyt käsissäni uunituore kirja. Kuusi vuotta kestänyt odotus on ohi!

A Dance with Dragons on melkoinen möhkäle. Kansipaperin kohopainatus on upea! En ole vielä avannut kirjaa, en edes karttoja katsonut. Mutta kohta aion hautautua Tulen ja jään laulu -maailman yli tuhannen sivun syvyyksiin seuraavaksi pariksi viikoksi. Luen kirjaa hitaasti ja hartaasti. Varmuuden vuoksi otin nenäliinapaketin viereen. Ja jos ette kuule minusta täällä blogissa mitään vähään aikaan, niin tiedätte mistä se johtuu.

Locus-palkinnon voittajat valittu

Locus-palkinnon voittajat on valittu USA:ssa. Mitään suuria yllätyksiä ei tullut, mutta yksi pieni pettymys. Hannu Rajaniemi ei pärjännyt Esikoiskirja-kategoriassa, mutta ehkä noita palkintoja hänen sarjalleen ehtii vielä kertyä. Tietenkin olisin toivonut myös Gaorge R.R. Martinin The Mystery Knightille menestystä pienoisromaaneissa, mutta hänellä oli kovia kanssakilpailijoita. Ja sitten ne voittajat ja niiden perään kommentteja:

Science fiction -romaani

Blackout/All Clear, Connie Willis (Spectra) (arvostelu/arvostelu)
Connie Willis jatkaa voitonkulkua. Ensin tuli Nebula-voitto ja nyt Locus. Ei kahta ilman kolmatta? (Hugo). Erittäin suositeltavaa lukemista. Willis on yksi uusimmista suosikkikirjailijoistani.

Fantasia-romaani

Kraken, China Miéville (Macmillan UK; Del Rey)
Kraken kummittelee kirjahyllyssäni - lukematta. Jostain syystä olen kehittänyt kirjaa kohtaan korkean kynnyksen, eikä työtoverini lausunnot kirjasta ole yhtään madaltanut sitä.

Esikoiskirja

The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin (Orbit UK; Orbit US) (arvostelu)
Vaikka Jemisinin kirja ei omaksi suosikikseni ole noussutkaan, siinä on ansionsa. Nebula meni ohi suun, mutta Hugoon on vielä, ainakin teoriassa, mahdollisuus. Mielummin olisin suonut Locus-voiton esim. Rajaniemelle.

Nuorille suunnattu kirja (YA)

Ship Breaker, Paolo Bacigalupi (Little, Brown) (arvostelu)
Ship Breaker oli viime vuoden yksi suosikkini YA-kirjoista ja olen iloinen, että se sai tunnustusta.

Pienoisromaani (novella)

The Lifecycle of Software Objects, Ted Chiang (Subterranean) (arvostelu)
Chiangin pienoisromaani on erinomainen ja ajatuksia herättävä. Ei mennyt kovin montaa päivää sen lukemisen jälkeen, kun näin tv:ssä dokumentin, jossa käsiteltiin yhtä tarinan osa-aluetta ja kysyttiin samoja kysymyksiä kuin The Lifecycle of Software Objectsissakin. Ei ehkä ihan vielä ajankohtainen, mutta tulevaisuutta ennakoiva.

Pitkä novelli (novelette)

“The Truth Is a Cave in the Black Mountains”, Neil Gaiman (Stories)

Novelli (short story)

“The Thing About Cassandra”, Neil Gaiman (Songs of Love and Death)
Gaiman nappai kaksi voittoa lyhyissä tarinoissa. Kumpaakaan en ole lukenut vaikka mahdollisuus olisi ollut. Pitäisi kahlata näitä antologioita läpi kokonaan, ei pelkästään muutamia tiettyjä novelleja.

Lehti

Asimov's
Olen lehden tilaaja :)

Kustannusyhtiö

Tor

Antologia

Warriors, George R.R. Martin & Gardner Dozois, eds. (Tor)
Luin antologiasta Martinin The Mystery Knightin. Kuten jo Gaimanin kohdalla sanoinkin, pitäisi varmaan lukea näitä koosteita kokonaankin joskus.

Kokoelma
Fritz Leiber: Selected Stories, Fritz Leiber (Night Shade)

Kustannustoimittaja

Ellen Datlow

Taiteilija
Shaun Tan

Ei-fiktiivinen kirja (oheiskirja)

Robert A. Heinlein: In Dialogue with His Century: Volume 1: 1907-1948: Learning Curve, William H. Patterson, Jr., (Tor)
Hugo-ehdokas, josta olen lukenut Hugo-paketissa olevan näytteen. Vaikutti mielenkiintoiselta ja sujuvasti kirjoitetulta tekstiltä. Olisin voinut lukea enemmänkin.

Taidekirja

Spectrum 17, Cathy & Arnie Fenner, eds. (Underwood)

***

Locus-ehdokkaiden nimeämispostaus blogissani toukokuulta löytyy täältä.

Iain M. Banks: Muista Flebasta

Olen yrittänyt tänä vuonna tutustua pikkuhiljaa genren merkittäviin teoksiin, jotka ovat minulta vielä lukematta. Sillä perustein lukulistalle ponnahti Iain M. Banksin alunperin vuonna 1987 englanniksi julkaistu Muista Flebasta (Consider Phlebas), jonka löysin kirjaston hyllystä erinomaisesti palvelleen näköisenä. Muista Flabasta on Kulttuuri-sarjan avauskirja, joka on saanut nimensä T.S Eliottin runosta:

Phlebas the Phoenician, a fortnight dead,
Forgot the cry of gulls, and the deep sea swell
And the profit and loss.
A current under sea
Picked his bones in whispers. As he rose and fell
He passed the stages of his age and youth
Entering the whirlpool.
Gentile or Jew
O you who turn the wheel and look to windward,
Consider Phlebas, who was once handsome and tall as you.
-T.S. Eliot: The Waste Land (Autio maa) 

Muista Flebastan tarina sijoittuu Kulttuurin ja idiriläisten sodan ajalle. Kulttuuri on laajalle levittäytynyt humanoidien sivilisaatio, joka luottaa teknologiaan ja koneisiin. Sen yhteiskuntajärjestyksen huipulla ovat tekoälyt, Mielet, joiden tietokapasiteetti ylittää ihmiskapasiteetin ja jotka käytännössä johtavat Kulttuuria. Kulttuurin bio-elämänmuodot elävät pitkään ja olivat mukavuudenhaluisia. Heidän keskuudessaan on erilaisia statuksia ja he ovat jakautuneet erilaisiin alayhteisöihin. Kulttuurin järjestelmää kuvataan sosialistisena. Mielet omaavat kliinisen halun puhdistaa linnunrata, saada se toimimaan tehokkaasti, ilman tuhlausta, epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Kulttuuri ei yleensä sodi, paitsi puolustustarkoituksessa. Idiriläiset puolestaan ovat ääriuskonnollisia alieneita. Estääkseen heidän aatteensa leviämisen Kulttuuri on sotinut idiriläisia vastaan vuosikausia, tuloksettomasti. Bora Horza Gobuchol on idiriläisten puolella taisteleva muuttuja, lähes sukupuuttoon kuolleen humanoidilajin edustaja, joka lähtee etsimään yhtä taistelussa kuolleelle planeetalle kadonnutta Mieltä. Horzan etsintämatkaan sisältyy useita vaarallisia vaiheita, kuten tulitaistelu kristallitemppelissä, lihava kannibaali ja mieleen vaikuttava vauriopeli, ennen kuin hän vihdoin pääsee kielletylle planeetalle, jossa hänen oman lajinsa edustajia yhä asustaa.

Muista Flebastaan mahtuu tarinan aineksia vaikka muille jakaa, ja todennäköisesti vaikutteita on otettukin. Myös Banks tuntuu saaneen vaikutteita sieltä täältä, ei pelkästään kirjan nimeen. Kirjassa on muodonmuuttajia, avaruusolioita, avaruusaluksia ja teknologiaa, robotteja, omalaatuisia kulttuureja ja uskontoja, pelottavan vaaralliselta kuulostava peli, uskomattomia planeettoja ja maisemia. Tarina ei pääse pitkästyttämään hetkeksikään, sen verran nopeasti tapahtumat siirtyvät hetkestä toiseen, paikasta toiseen. Alkupuolella kirjaa kohtaukset tuntuvat hieman loppuosaa enemmän episodimaisilta ja irrallisilta. Esimerkiksi kannibaalin kohtaaminen ei tunnu liittyvän kirjan muihin tapahtumiin lainkaan, mutta kuvaa kyllä kuinka monenmuotoista elämää Banksin luomasta maailmasta löytyy. Yhdessä tarinan kohdassa saattoi kuvitella olevansa Titanic-laivan kyydissä, vaikka valtamerialuksella ei mitään tekemistä kirjan kanssa olekaan. Maailmankuvaus ei ole ainoa erinomaisesti hoidettu puoli Muista Flebastassa, vaan myös avaruusalukset ja niiden toiminnallisuus onnistuu kiehtomaan, olematta liian kliinisesti tekninen.

Vaikka tarina etenee Horzan seurassa ja näkökulmassa hyvää vauhtia, se sisältää silti myös seesteisempiä pohdinnallisia kohtia. Kulttuurin itsekriittiset ja jopa itseinhoiset välitutkiskelut luovat kuvaa sivilisaatiosta, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Vaikka väliluvut selvästikin ovat taustaa, ne tuntuvat kirjan muihin tapahtumiin nähden merkittäviltä. En voi olla ajattelematta, että Muista Flebasta -kirjaa voi arvioida lopullisesti vasta kun on lukenut myös myöhemmät osat. Muista Flebasta on kuitenkin itsenäinen kirja ja sen tapahtumat saavat tyydyttävän päätepisteen. Kirjan lopussa on laajempi katsaus Kulttuurin ja Idirinin sotaan. Muista Flebasta ei ehkä ole täydellinen kirja, mutta se on joka tapauksessa mielikuvituksen loistavaa kirjoa, vauhdikkaita tapahtumia ja avaruusoopperan raikuvia sointuja. Kirja on sopivan raadollinen ja uskottava, ainoastaan tunnepitoisemmat herkät kohtaukset eivät tunnu toimivan riittävällä tasolla. Pidän erityisesti siitä, että Banks ei säästele hahmojaan. Aion ehdottomasti lukea Banksin muitakin teoksia, varsinkin kun sain vihjailuja siitä, että Kulttuuri-kirjat tästä vielä paranevat.

Lynne M. Thomas & Tara O'Shea (toim.): Chicks Dig Time Lords

Viimeisin viikko on ollut blogissani kovin elokuva ja tv -painotteinen, joten jatkan vielä yhden kerran samalla linjalla, kirjalla tv-hahmosta. Lynne M. Thomasin ja Tara O'Shean toimittama Chicks Dig Time Lords on Hugo-ehdokkaana Oheiskirjallisuus-kategoriassa. Kirja koostuu useiden enemmän ja vähemmän tunnettujen henkilöiden esseistä liittyen Doctor Who -sarjaan. Doctor Who on ollut tv-sarjana viimeisen viiden vuoden aikana itsekin Hugo-ehdokkuuksissa kohtalaisen hallitseva. Minä hurahdin sarjaan vasta "uudella kaudella" eli 2005, jolloin Christopher Ecclestonista tuli yhdeksäs Tohtori. Kymmenennen Tohtorin, David Tennantin aikaiset jaksot olivat kuitenkin niitä, jotka saivat minut lopullisesti koukkuun. Vanhemmista Tohtoreista olen nähnyt Jon Pertween (3.) ja Tom Bakerin (4.) jaksoja 1970-luvulta.

• Elizabeth Bear: We'll Make Great Pets
• Carole E. Barrowman: Time is Relative
• Jackie Jenkins: Being Jackie Jenkins: Memoirs from a Parallel Universe
• Deborah Stanish: My Fandom Regenerates
• Helen Kang: Adventures in Ocean-Crossing, Margin-Skating and Feminist-Engagement with Doctor Who
• Lloyd Rose: What's a Girl to Do?
• India Fisher: An Interview with India Fisher
• Johanna Mead: Costuming: More Productive Than Drugs, But Just as Expensive
• Francesca Coppa: Girl Genius: Nyssa of Traken
• Sophie Aldred: An Interview with Sophie Aldred
• Jennifer Adams Kelley: Rutle-ing the Doctor: My Long Life in Doctor Who Fandom
• Lynne M. Thomas: Marrying Into the TARDIS Tribe
• Tammy Garrison & Katy Shuttleworth: Torchwood Babiez in "Behind the Scenes"
• Lisa Bowerman: The Digging Chick
• Tara O'Shea: The Tea Lady
• Jody Lynn Nye: Hopelessly Devoted to Who
• Amy Fritsch: Two Generations of Fangirls in America
• Seanan McGuire: Mathematical Excellence: A Documentary
• Kathryn Sullivan: The Fanzine Factor
• Laura Doddington: An Interview with Laura Doddington
• Liz Myles: Renaissance of the Fandom
• Kate Orman: If I Can't Squee, I don't Want to be Part of Your Revolution: Crone-ology of an Ageing Fangirl
• Shoshana Magnet & Robert Smith?: Two Steps Forward, One Step Back: Have We Really Come That Far?
• Mary Robinette Kowal: Traveling with the Doctor
• K. Tempest Bradford: Martha Jones: Fangirl Blues
• Christa Dickson: In Defense of Smut
• Catherynne M. Valente: Regeneration X

Chicks Dig Time Lords on epätasainen kooste erilaisia näkökulmia liittyen pääasiassa Doctor Who -sarjan fandomiin. Mukana on katsauksia sarjaankin, sillä kirjoittajina ovat mukana mm. Lloyd Rose ja Kate Orman, jotka ovat kirjoittaneet Doctor Who -kirjoja, sekä India Fisher (Charley Pollard, Doctor Who audio dramas) ja Sophie Aldred (Ace, tv), jotka ovat näytelleet Tohtorin kumppania. Mielenkiintoisimpia kokoelman kirjoituksista ovat ne tarinat, joissa kirjoittaja kertoo miten ja missä hän sarjaan tutustui ja miten lähiympäristö siihen reagoi. Doctor Who -fandom oli alunperin mies(poika)painotteinen, ja monet kirjoittajista kuvaavatkin, miltä tuntui tulla naisena(tyttönä) mukaan joukkoon ja miten heihin on myöhemmin suhtauduttu. Valitettavasti mukana on muutamia fan fiction -kirjoittajia ja yleensäkin niin fandomin sisällä olevia henkilöitä, että painopiste tuntuu välillä menevän heidän omien tekemistensä mainostamiseksi. Vaikka tunnustaudun itsekin Doctor Who -faniksi, en ole superfani, enkä ole lainkaan varma, että haluaisin liittyä kirjassa mainittuun naishenkiseen "squee" -joukkoon (mikä ei tarkoita, ettenkö hyväksyisi sitä). Minua ei myöskään kiinnosta lainkaan luoda sarjan virallisen materiaalin ulkopuolelta kuvitelmia Tohtorin ja hänen kumppaniensa tekemisistä. Olen aina suhtautunut fan fictioniin jokseenkin negatiivisesti.

Chicks Dig Time Lords ei ole täysin amerikkalaisten kirjoittajien kirjoittama (eikä pelkästään naistenkaan), mutta hieman siinä haiskahtaa amerikkalainen ajatusmaailma. Doctor Whon brittiläisyyttä korostetaan paikoin sen verran selkeästi, että olisin mielelläni halunnut lukea enemmän brittiläisten kirjoittajien mielipiteitä ja muisteloita sarjasta. Esimerkiksi amerikkalaisen Carole E. Barrowmanin jutussa luonnollisesti korostuu kirjoittajan veli, John Barrowman, joka näyttelee Doctor Whon spin off -sarjassa Torchwood. Vaikka myös Torchwood on yksi suosikkisarjoistani, koen Barrowmanin kirjoituksen jokseenkin turhakkeeksi tässä koosteessa. Jackie Jenkinsin osuuden merkitystä en ymmärrä lainkaan, täysin turha näin suomalaisen vähemmän omistautuneen fanin kannalta. Osassa kirjoituksista käsitellään myös sarjassa esiintyviä seksuaalisia jännitteitä ja tunnemaailmaa. Deborah Stanish mm. lähestyy kirjoituksessaan aihetta ja lisääntyneeseen naisfaniuteen liittyviä ennakkoluuloja:

The girls had a different toolbox and they had it packed before they entered the door. Words like “unresolved sexual tension” and “emotional arcs” went from being the noise in the background to topics posted on the forums of Outpost Gallifrey. It wasn’t that those topics never existed, it was that they had rarely been acknowledged – but now they reached tsunami proportions. With that tsunami came stereotypes: if you were a girl fan, you must be a shipper; if you were a girl fan, it must because you were a fan of Rose rather than the Doctor; if you were a girl fan, it was because you were looking for a soap wrapped up in SF paper. Sweeping generalizations on both sides created an environment of misconceptions.

Ajatus, että olisin naisena enemmän Rose-fani kuin Tohtori-fani tuntuu oudolta, mutta ilmeisesti sellaista luuloja on fandomissa joidenkin kohdalla osunut. Itse asiassa, enemmän kuin Tohtori-fani, olen oikeastaan konseptifani. Ajatus olennosta (mies tai nainen tai jotain muuta), joka kykenee matkustamaan aika-avaruudessa, on lumoavan kiehtova. Ja kun tämä olento käyttää ongelmaratkaisuun vieläpä enemmän aivojansa ja kokemustaan kuin fyysistä voimaa, niin sen parempi. Metsästän sarjasta myös brittihuumoria. Sarjan käsikirjoituksessa on tarkoituksella tiettyjä kohtia, joita voi tulkita seksuaalisiksi jännitteiksi, ja Tohtori tunnistaa itsessään tarpeen kumppaneihin, mutta silti Tohtori on yhden jos toisenkin kerran tehnyt ratkaisuja, jotka vain yksinäinen kulkija voi tehdä. Siinä vaiheessa kun Tohtoria lähdetään maallistamaan ja ihmistämään liikaa (What, like you're human? / Aww. That's discusting! / Oi! / Oi! / Stop it!), sarja menee mielestäni hakoteille. Toistaiseksi tasapainoilu on sujunut hyvin.

Koskapa kirjassa on mukana parikin Tohtorin kumppanien näyttelijää, käsitellään monissa osuuksissa juuri kumppaneita. Kumppaneiden analysointi on mielenkiintoista luettavaa, ja tajusin, että en ole itse oikeastaan lainkaan pohtinut heitä sen kummemmin. Pidän erityisesti Donna Noblesta (Catherine Tate), jolle on kirjoitettu monia loistavia vuorosanoja Tohtorin kanssa (Oi! Watch it, spaceman! / Oi! Watch it, earthgirl!). Kirjassa käsitelteltyjä Nyssaa ja Acea en ole nähnyt ja siksipä heidän osuuksistaan en ehkä saa irti kaikkea. Rose tuntuu kuitenkin puhuttaneen uuden Tohtorin (2005 -) aikaisista kumppaneista eniten, päätellen määrästä mitä häntä käsitellään esseissä.

Olen tarkoituksella keskittynyt niihin kohtiin kirjasta, jotka minua kiinnostaa itseäni. Joissain esseissä käsitellään enemmänkin mm. fandomin sisäistä dynamiikkaa, mutta täytyy tunnustaa, että sain siitä tarpeekseni Harry Potter -aikoina, joten jätän ne suosiolla vähemmälle huomiolle, varsinkin kun itse en ole Doctor Who -fandomin sisällä koskaan ollutkaan. Ehkäpä juuri sen takia Chicks Dig Time Lords on vain ajoittain mielenkiintoista luettavaa, mutta monilta osin tylsää ja merkityksetöntä. Toimittajat olisivat voineet mielestäni kiinnittää enemmän huomiota esseiden sisällön laatuun. Minun Doctor Who -suhtautumiseeni näillä kirjoituksilla ei ollut vaikutusta enkä saanut kirjasta mitään innoittavaakaan irti. Jatkan pikkuhiljaa sarjan vanhempien jaksojen metsästystä ja tutustun alkuaikojen Tohtoreiden seikkailuihin ajan kanssa (TARDISin kanssa kaikki olisi paljon helpompaa). Siitäkin huolimatta vaikka niissä lavasteena on selvästi käytetty mm. kuplamuovia.

Ajatuksia Game of Thrones tv-sarjasta - 1. kausi

Game of Thrones -tv-sarjan ensimmäinen kausi päättyi viime yönä Suomen aikaan USA:ssa. Kokosin hieman ajatuksiani sarjasta. Suomessa jaksoja on nähty seitsemän Canal+:lla, kahdeksas ja itsensä kirjailija George R.R. Martin käsikirjoittama jakso esitetään tänä keskiviikkona. Olen seurannut sarjaa molemmissa tahdeissa, joten jokainen jakso viimeistä lukuunottamatta on tullut nähtyä useaan kertaan. Seuraava teksti spoilaa niin itse kirjasarjaa kuin tv-sarjaakin. Lukeminen omalla vastuulla.

Tarkoitukseni oli katsoa tv-sarjaa alusta alkaen käsikirjoittajien erillisenä tulkintana kirjasta, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Tehtävä kuitenkin helpottui mitä pidemmälle sarja eteni ja mitä useamman kerran jaksot katsoi. Omien näkemyksien ohelle oppi hyväksymään tv-draaman asettamat rajoitukset ja keinot.


SPOILEREITA! VAROITUS: SPOILEREITA!


Ensimmäisen jakson (Winter is Coming) jälkeen minulla oli sopeutumista kun kirjan hahmot saivat kasvot ja eleet, jotka eivät vastanneet omia mielikuviani. Pidän käsikirjoituksesta, vaikka ensimmäisen jakson ongelmaksi muodostuukin ahtaus, uusien hahmojen esittely lyhyessä ajassa nopeasti ja silti mieleenpainuvasti. Kirjaan nähden uusia kohtauksia on kymmenkunta ja kaikki ovat onnistuneita. Erityisesti pidän jaksossa Tyrion Lannisterin esittelystä. Peter Dinklagen osuus on alusta alkaen täydellinen. Toinen kiehtova hahmo on Benjen Stark, enkä voi olla mainitsematta myös Arya Starkia. Maisie Williams on roolituksen täysosuma. Maisiella on ilmeikkäät kasvot, jotka kuvastavat kameran edessä erinomaisesti Aryan mielenliikkeitä.

Toinen jakso (The Kingsroad) herätti ensimmäiset nyppimiskohtaukset. Cersein ja Catelyn keskustelu Cersein kuolleesta lapsesta oli minulle se kohtaus, jota en voi vieläkään oikein hyväksyä, vaikka Lena Headey loistaa näyttelijänä. Ehkä sillä on haluttu pehmentää Cersein kuvaa, jotta kontrasti hänen myöhempiin tekoihinsa korostuu, mutta silti... kirjassa Cersein lapsen menetys on harkittu teko. Catelynin salapoliisietsiväkohtaus on toinen turha pätkä, eikä edes kovin hyvin toteutettu. Yleensäkin syy Catelynin matkaan Kuninkaansatamaan ja matkan toteutus on jokseenkin kömpelöä hyppimistä, mutta lyhyessä ajassa muunlainen toteutus olisi ilmeisesti ollut vaikeaa. Sansan, ser Ilyn Paynen ja Sandor Cleganen kohtaaminen ei myöskään tunnu aidolta, mutta jakson pelastaa ehdottomasti loppu, jossa Starkien näyttelijät pistävät parastaan. Lady-parka. Näyttelijätyöskentelystä ei tässäkään jaksossa voi valittaa. Kaikki hoitavat roolinsa hyvin.

Kolmas jakso (Lord Snow) on omistettu Margaret Johnille, helmikuussa kuolleelle Vanhan Nanin näyttelijälle, jonka vuorosanat ovat jääneet kaikumaan päässä:

"Oh, my sweet summer child, what do you know about the fear? Fear is for the winter, when the snows fall a hundred feet deep. Fear is for the long night, when the sun hides for years, and little children are born and live and die all in darkness. That is the time for fear, my little lord, when the white walkers moves throught the woods."

Kolmas jakso on tasaisen hyvä, mutta erityisesti siitä pomppaa esille Aryan ja Syrio Forelin tanssiharjoitukset. Syrio Forel on ulkoisesti kaikkea muuta kuin kirjan mukaan toteutettu hahmo, mutta se ei haittaa hetkeäkään. Miltos Yerolemou on loistava. Karismaattinen. Just so. Olen myyty niinkin lyhyestä hetkestä, mitä kohtaus kestää. Vaikka kaksi ensimmäistä jaksoa päättyy selkeästi kolmatta dramaattisemmin, niin jakson loppu tuo ensimmäisen kerran kylmät väreet selkäpiihin. En voi olla ajattelematta mitä kaikkia tapahtumia on edessä. Cersein ja Jaimen välinen kohtaus, jossa Cersei on mutrullaan Branin pudottamisesta, on jokseenkin epäselvä. Cersei-kuvaa on jälleen muutettu, mutta kaipa kohtaus yrittää avata kaksosten suhdetta toisiinsa. Ei toimi minulle. Sen sijaan Catelynin ja Eddardin hyvästelykohtaus toimii erinomaisesti. Näyttelijät ovat saaneet kohtaukseen tarpeeksi tunnetta ja Sean Bean on upea näyttelijä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tyrion tarjoaa parhaimmat huumoripläjäykset keskustelussa Yorenin ja Benjenin kanssa. Tilannekomiikka sujuu Dinklagelta vaivattomasti.

Ensimmäisellä katselukerralla neljäs jakso (Cripples, Bastards, and Broken Things) ei sykähdyttänyt. Hienoinen fiiliksen lasku johtuu siitä, että John Bradley onnistuu Samwellin roolissa hyvin (niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin). Hän oli enemmän kuin pelkuri. Minullakin tuli tarve kehottaa kaveria ottamaan itseään niskasta kiinni. Erityisiä valopilkahduksia ovat Hodorin sanaisen arkun avautuminen ja Aave. Vihdoinkin nähdään edes lyhyen ajan Jonin hurjasutta. Sen sijaan Sandor/Sansa -kuvio vesitettiin, kun Littlefinger vei Sandorilta sanat suusta. Sandoria on painettu hahmona alaspäin, kesytetty. Pidän nelosjaksoa kauden heikoimpana jaksona, sillä siihen lisätyt uudet kohtaukset eivät nekään ole parasta käsikirjoitusta, vaan tuntuvat hieman enemmän informaatiolta kuin draamalta. Esimerkkinä Tyrionin ja Theonin keskustelu, jossa valotetaan Greyjoyn asemaa Starkeihin nähden ja Viserysin ja Doreahin keskustelu, jossa keskustellaan lohikäärmeistä. Näyttelijäsuoritukset ovat toki edelleen hyviä.

Viides jakso (The Wolf and the Lion) oli sitten se, jonka aikana unohdin kirjan. Käsikirjoitus rullasi erinomaisesti ja ehkäpä Daenerysin ja Jonin osuuksien poisjättö tästä jaksosta teki kerronnalle terää. Jakson tapahtumia kirjaan nähden on muutettu yllin kyllin, mutta mikään muutoksista ei häirinnyt. Uudet keskustelukohtaukset Varysin ja Littlefingerin sekä Cersein ja Robertin välillä ovat mainiota verbaalitulitusta. Mark Addy ja Lena Headey saavat tunnelman nappiinsa, siinä on kipua ja käsittelemättömiä tunteita, vaikka yhä edelleen minua hieman ärsyttää muutokset Cersein hahmossa. Renlyn ja Lorasin välinen kohtaus on toteutettu niin, ettei kirjatkaan lukeneille jää epäselväksi hahmojen suhde toisiinsa. Jälkeen päin huomasin monien arvostelevan kohtausta, sillä Martinin kirjassa suhde ei tule niin kiistattomasti esille. Enemmän minua häiritsi se, että Loras tuntuu vahvemmalta ja huolettomammalta kuin Renly. Jotenkin se ei sovi käsitykseeni Renlystä, eikä myöskään Loraksesta. Arrynin Kotkanpesä on hienosti toteutettu, ja Lysa kuin Robinkin (kirjassa Robert) ovat juuri niin vastenmielisiä kuin kuvittelinkin. Vaikka tiesinkin ennalta miten jakso päättyy, niin lopun Nedin ja Jaimen yhteenotto pääsi silti shokeeraamaan. Damn.

Kuudennessa jaksossa (A Golden Crown) on runsaasti muutettuja kohtauksia. Silti se on melkeinpä paras siihen astisista. Ja se johtuu - VIHDOIN - Daenerysista. Daenerys, joka on ehdoton suosikkihahmoni kirjassa, on ollut kutakuinkin merkityksetön tv-sarjassa. Ei ole herättänyt tunteitani puolesta eikä vastaan. Mutta tässä jaksossa Emilia Clarke on täydellinen Dany. Tyrion pääsi jälleen naurattamaan. Hänen synnintunnustuksensa ovat loistavia, ihan näkee kuinka tuskallista niitä on tunnustaa. Vuohenpaska sedän kengässä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä Lysa halusi kuulla. Sophie Turner on suoriutunut erinomaisesti koko sarjan ajan Sansana ja etenkin Ladyn menetyksen yhteydessä, mutta tässä jaksossa hän pääsi totisesti ärsyttämään. Ja silti... hän on ihan normaali teini, joskin tv-sarjassa ehkä liian moderni tiuskaisuineen. Rosin, pohjoisen ainoan työtä tekevän naisen roolin olemassaoloa ja laajentamista on hieman vaikea ymmärtää, mutta saadaan sillä sarjaan ainakin paljasta pintaa ja seksiä. Ja nyt Ros siirtyy etelään. Voi harmi niiden pohjoisen miesten kannalta, jotka eivät osallistu jatkossa sotaan. Ja vaikka tiedämme, että kulta ei ihan soppapadassa nuotiolla sula, niin emme anna sen häiritä. Jakson päätös on karmea ja onnistunut. Daenerysin ohella jakson varasti jälleen Syrio Forel. Mitä kaikkia pohdintoja hänen lausahduksensa: There is only one god, and his name is Death. And there is only one thing we say to Death... 'Not today' herättääkään. Teoria Jaqen H'gharista nostaa päätään. Ainoa mikä ihmetyttää (ja paljon) on Nedin Tower of Joy -unen puuttuminen ja Lyannan verivuode. Eikö sillä ole oikeasti merkitystä, vai aiotaanko siihen paneutua enemmän 2. kaudella? Robertin metsästysretken puitteet on toteutettu halvalla. Robertin ja Renlyn keskinäisessä sananvaihdossa on latinkia, mutta hyvänen aika… Robert on villisikaa tappamassa vain muutaman miehen voimin, joista kukaan ei ole varustautunut oikeasti metsästämään yhtään mitään.

Seitsemäs jakso (You Win or You Die) kuuluu jälleen niihin jaksoihin, jotka eivät loista kokonaisuutena, mutta sisältää silti erinomaisia yksittäisiä kohtauksia. Kirjan ulkopuolisista kohtauksista Tywin Lannisterin ja Jaimen keskustelu kohoaa esille, mutta ei pelkästään puheenvuorojensa ansiosta, vaan kuinka erinomaisesti Tywin nylkee puhuessaan samalla peuraa. Simon Lowe varastaa omalla pienellä roolillaan viininmyyjänä kohtauksen Essosissa. Littlefingerin kohtaus ilotalossa sen sijaan menee täysin yli. Hänen yksinpuhelussaan kahden huoran naidessa keskenään taustalla ei ole oikeastaan mitään mieltä. Kai hänen luonnettaan ja motiivejaan olisi voinut valistaa muullakin tavoin. No, tämä on kai sitä ylilyönti-HBO:ta.


George R.R. Martinin käsikirjoittama kahdeksas jakso (The Pointy End) nostaa jälleen jaksojen rimaa korkeammalle, sillä se on kokonaisuutena tasapainoinen ja onnistunut. Jakso pelaa ihmisten välisten kemioiden kautta; Arya/Syrio, Sansa/Cersei, Tyrion/Bronn, Bran/Robb, Joffrey/Cersei/Barristan. Alkujaksoissa vähemmän huomiota saanut Robb alkaa pikkuhiljaa nousta esille ja hän eläytyy mini-Eddardin kenkiin erinomaisesti. Robb on velvollisuudentuntoinen ja hänellä on Talvivaaran lordin vastuu. Richard Madden on vieläpä syötävän söpö. Ser Barristanin karkotus on kirjassa toteutettu paremmin, mutta oletan, että asia tulee ymmärretyksi myös tv-sarjassa. Suurmestari Pycelle on muodostumassa yhdeksi ensimmäisen kauden inhokiksi. Syrio Forel varastaa jälleen shown ja kohtaus on toteutettu kirjalle uskollisesti. Ehkä me näemme vielä Miltosia…

Yhdeksäs jakso (Baelor) on synkin kauden jaksoista. Käsikirjoitus sisältää minulle yhden Valtaistuinpeli-kirjan tärkeimmistä ja koskettavimmista tapahtumista, eli Jonin ja mestari Aemonin keskustelun, jossa selviää Aemonin tausta. En ole kertaakaan lukenut kohtausta kuivin silmin. Tv-sarjassa kohtaus on toteutettu hyvin (joskin hieman muutettuna), mutta… se ei herättänyt liikutusta kirjan lailla. Sen sijaan Eddardin tuomio ja sen käytäntöönpano, joka puolestaan kirjassa aiheutti vain WTF?!-hetken, sai herkistymään senkin edestä. Onnistunut kohtaus. On se erikoista, että vaikka tietää tasan tarkkaan mitä tulossa on, kuvallinen media saa kuitenkin jännittymään. Lordi Frey on jaksossa jokseenkin pettymys, sillä näen edessäni Harry Potterin Argus Voron ja olisin toivonut hahmoa meikattavan vanhemman näköiseksi. Lisäksi hahmon ärsyttävä nauru on unohdettu. Pientä nipotustahan tämä on yhdestä hahmosta, mikä ei suinkaan vaikuta siihen, että Kaksosten osuus oli muuten onnistunut. Jakson synkkyyttä lisää Drogon kuolemankielissä riipuilu ja Mirri Maz Duurin kalseat manaukset. Mutta saipa jakson aikana nauraakin. Tyrion ja Bronn ansaitsevat melkeinpä spin offin. Niin huvittava kaksikko heistä on saatu aikaiseksi. Näyttelijöiden kemiat osuvat loistavasti kohdilleen.

Pelätty kymmenes ja kauden viimeinen jakso (Fire and Blood) on tullut katsottua nyt kerran. Pelkäsin jaksoa sen vuoksi, että se on tärkein Daenerysin kannalta ja siinä voitaisiin mennä metsään isolla äänellä. Mutta ei menty. Jaksossa käydään läpi kaikki hahmot ja jätetään heidät sopivasti cliffhangereihin 2. kautta ajatellen. Arya tapasi kakkoskirjassa esiintyviä hahmoja ja erityisesti kiinnitin huomiota, että eräässä kärryssä istui kolme miestä, joista yksi oli huputettu siten, ettei hänen kasvojaan näkynyt. Jaqen? Rickon on kerran yhdessä aiemmassakin jaksossa jo päässyt lausumaan vuorosanoja, mutta nyt hänen hurjasutensakin sai vihdoin kamera-aikaa. Sansa löysi sisäisen voimansa ja Emilia Clarke jatkoi loistamista Daenerysina. Vaikka tukka ei lähtenytkään, loppukohtaus oli vaikuttava: "Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin yössä soi lohikäärmeiden laulu." ...vaikka olikin aamu. Minä pidän lohikäärmeistä.

Sarjan lavastuksessa ja vaatetuksessa minua ei ole häirinnyt oikeastaan mikään. Päinvastoin välillä olen jopa ihastellut kankaiden karkeaa tekstuuria ja neulontatekniikkaa. Musiikki tukee tapahtumia enemmän kuin hyvin. Suomessa esitettyjen jaksojen tekstityksessä minua häiritsee Koura-sanan puuttuminen. Sen sijasta käytetään uskottu-sanaa ja esim. kolmannessa jaksossa "King shits, Hand wipes" -vitsi kadotti teränsä. Buu. Pistin Canal+:lle palautetta heti ensimmäisen jakson jälkeen asiasta, mutta ilmeisesti kääntäjä(t) tykkää omasta versiosta enemmän kuin kirjassa käytetystä. Hieman suurempi harmi ensimmäisen kauden käsikirjoituksessa on hurjasusien pääasiallinen puuttuminen. Kirjassa saa kuvan, että sudet ovat paljon enemmän läsnä, mutta kuvaruudussa niitä ei juurikaan näy. Ennen sarjan alkua, saimme tietää, että takaumajakso Eddardin isän ja veljen kuolemasta kuningas Aerysin edessä olisi kuvattu, mutta sitä ei esitetty. Ei mitään muitakaan takaumia.

Innoissaan tässä nyt odotellaan uutisia Briennen, Davosin, Stannisin, Melisandren, Dolorous Edd Tollettin, ja monen monen muun roolittamisesta kakkoskaudelle. Toivottavasti näemme myös Jaqen H'gharin, kuten ykköskausi antaa ymmärtää.

Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 2

Aiemmin tällä viikolla kävin jo läpi ensimmäisessä kirjoituksessa science fictioniksi ja fantasiaksi luokiteltuja elokuvia tai tv-sarjoja, jotka ilmestyvät tai mahdollisesti ilmestyvät vuosien 2012 ja 2014 välisenä aikana. Olen käyttänyt lähteenä IMDbPro:ta. Jotain yksityiskohtia olen tarkistanut lisäksi googlaamalla, mutta siitä huolimatta, tässäkin tekstissä saattaa esiintyä jonkin verran vanhentunutta tai puutteellista tietoa.

Kaikki fantasiaa harrastavat ovat varmaankin jo tietoisia tulevista J.R.R. TOLKIENIN kirjan pohjalta tehtävistä Hobbit-elokuvista. Taru Sormusten Herrasta -leffojen jälkeen odotukset ovat korkealla, että Peter Jackson onnistuu myös The Hobbit: An Unexpected Journey ja The Hobbit: There and Back Again -elokuvien kanssa. Ensimmäinen leffa ilmestyy joulukuun 14. 2012 (jollakin on synttärit tuona päivänä, jee!) ja jälkimmäinen joulukuun 13. 2013. Olen Hobitti eli sinne ja takaisin -kirjan lukenut jo aikaa sitten, mutta uskoisin, että ennen ekaa leffaa tulee kerrattua kirja vielä uudestaan.

DANIEL H. WILSONIN nyt toukokuussa ilmestynyt Robopocalypse saattaa olla uunituore teos, mutta jo ennen ilmestymistä Steven Spielbergin huhuttiin ohjaavan kirjan pohjalta tehdyn elokuvan valkokankaalle vuonna 2013. Kuvaukset alkavat IMDbPro:n mukaan 2012 ensimmäisellä neljänneksellä. En löytänyt ihan varmaa varmistusta siitä, että Spielberg todellakin ohjaa elokuvan, mutta näillä tiedoilla mennään toistaiseksi. Joko joku on ehtinyt lukea kirjan?

EDGAR RICE BURROUGHSin Mars-kirjat, Barsoom-sarja on innoittanut Disneyn tuottamaan John Carter -elokuvan. Nimikkoroolissa nähdään Taylor Kitsch, joka minulle on tuntematon näyttelijä, mutta nimekkäämpiäkin näyttelijöitä elokuvassa ilmeisesti esiintyy. Ensi maaliskuussa ensi-iltansa saavasta elokuvasta on julkistettu jo juliste (1. yllä) ja traileri ilmestyy heinäkuun puolessa välissä. Mars-kirjoja tuntuu olevan suomennettunakin kohtalainen määrä, joten jos sen ensimmäisen osan saisi luettua...

Lukulistallani on ollut jo pitkään DAVID MITCHELLIN Pilvikartasto, ja nyt sitä pitäisi nostaa ylöspäin listassa, koskapa elokuva on tulossa ensi vuonna ja haluan ehdottomasti lukea kirjan ennen sitä. Cloud Atlaksen kuvaukset alkavat syyskuussa, Tom Tykwer ohjaajana. Pääosissa Tom Hanks, Hugo Weaving ja Halle Berry. Nimekästä kaartia, mikä tarkoittaa, että leffa voi epäonnistua surkeasti.

WILLIAM F. NOLANIN ja GEORGE CLAYTON JOHNSONIN vuonna 1967 julkaisema Logan's Run on innoittanut saman nimiseen elokuvaan, jonka kuvaukset alkavat myös syksyllä. Ryan Goslingia uumoillaan pääosaan. En ole ihan varma onko elokuva trilogian ensimmäisestä osasta vai kattaako kaikki kolme kirjaa.

IAN MCDONALD on myynyt elokuva- ja televisio-oikeudet The Dervish House -kirjaansa. Sehän ei tietenkään tarkoita, että elokuvaa koskaan ilmestyy, kuten surullisesti toteamme Scott Lynchin Gentleman Bastard -sarjankin yhteydessä (toivoa ei ole vielä menetetty, ja Scott itsekin on taas vaihteeksi aktivoitunut). Mutta The Dervish Housen haluaisin nähdä valkokankaalla. Pidin kirjasta paljon, ja koen, että siitä saisi toimivan käsikirjoituksenkin. Tuntemattomat, hyvät näyttelijät kehiin ja autenttista tunnelmaa, niin se on siinä!

Ihmemaa Ozia on kuvattu useaan kertaan elokuvaksi ja lisää versiointeja on tulossa. L. FRANK BAUMIN kirjaan pohjautuva Oz on esituotantovaiheessa ja näyttelijöiksi on IMDb:n mukaan haalittu (tai ainakin puheissa) Mila Kunis, James Franco ja Rachel Weisz. Jos kaikki menee kuin pitääkin, Oz tulee teattereihin vuonna 2013. JOSEPH DELANEYN The Wardstone Chronicles -nuorten kirjojen pohjalta on tekeillä The Seventh Son -elokuva. Näitä "oppipoika" -elokuvia on fantasiassa tuotettu sellaisia määriä, että pahaa tekee (etenkin viimeksi katsomani Nicholas Cagen tähdittämä surkeus), mutta jospa Jeff Bridgesin, Sam Claflinin Ben Barnesin ja Julianne Mooren kera saataisiin tällä kertaa aikaan hyvääkin jälkeä. Ja tässähän manataan eikä taiota... kai, pitänee vissiin vilkaista kirjoja. The Seventh Sonin näyttelijävalinnat on ilmeisesti vielä kesken, elokuva ilmestyy 2013.

Luin joitain vuosia sitten englanninkielisenä MELISSA MARRIN Wicked Lovelyn eli Ilki ihanan ja kohtalainen nuorille suunnattu kirjahan se oli, vaikkakin loppu lässähti. Wicked Lovely -sarjaa on ilmestynyt viisi osaa ja suomennettuna taitaa olla parin kirjan verran (keskeytetty sarja). Sarjan pohjalta suunnitellaan elokuvaa ja ohjaajaksi on tällä hetkellä mainittu Mary Harron. Esituotanto aloitettiin muutama viikko sitten, joten rahoitus on ilmeisesti kunnossa. Näyttelijävalintoja voi odotella alkavaksi kuukausien sisällä. Tämä on sellainen kirja, josta voi saada aikaiseksi todella yliromanttisen ja katsojaa aliarvioivan pläjäyksen, jota eivät keijutkaan pelasta. Toivottavasti näin ei käy. Onnea tuotantoon. CASSANDRA CLARE on kirjailija, jonka ensiaskelia Harry Potter -fan fictionin kirjoittajana (siis CC kirjoitti, en minä) seurasin yhden lisätyn i-kirjaimen kera (Claire) 2000-luvun alkupuolella. Laajalti plagioimisesta syytetystä potter-fanista on tullut kirjailija, joka tänä päivänä luo omia hahmojaan. Hänenkin kirjoistaan on joku tykännyt ja The Mortal Instruments (Varjojen kaupungit) -sarjan pohjalta on suunnitteilla myös elokuva, joka on esituotantovaiheessa. Pääosiin on kiinnitetty päivän kuumia nimiä, Jamie Campbell Bower ja Lily Collins. Minulla itselläni taitaa jäädä molemmat versiot lukematta/katsomatta, mutta uskoisin, että monia muita Claren kirjat ja tuleva elokuvakin kiinnostaa.

Pikaisesti arvioiden IMDbPro:n mukaan näyttäisi genren kirjailijat saavan optioita helpommin YA-kirjoihin. Usea täysin uusi/vielä julkaisematon kirja on optioitu. Saa nähdä etenevätkö ne koskaan elokuviksi asti, mutta ainakin kustannusyhtiöillä on millä mainostaa aloittelevia kirjailijoita. Paljon jäi ajanpuutteen vuoksi tulevia elokuvia mainitsematta ja varaankin tässä mahdollisuuden palata jonain päivänä vielä kolmannen kerran katsastamaan tulevaa.

Lois McMaster Bujold: Cryoburn

Lois McMaster Bujoldin Cryoburn on lukulistani viimeinen Romaani-kategorian Hugo-ehdokkaista. Olen lukenut Bujoldilta ainoastaan Kunnian sirpaleet aiemmin, enkä erityisemmin ihastunut siihen. Cryoburnin sisällöstä minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mutta tiedostin, että hyppään melkoisen ummikkona mukaan pitkään sarjaan, jossa hahmoilla on paljon taustaa. Olin valmistautunut siihen, että en välttämättä ymmärtäisi kaikkia nyansseja. Näin ehkä kävikin, mutta enhän minä sitä varsinaisesti lukiessani ajatellut, ennen kuin vasta ihan lopussa.

Miles Vorkosigan on vierailemassa Kibou-dainin planeetalla ja huomaa tulleensa kidnapatuksi. Huumattuna hän pääsee kuitenkin pakenemaan ja saa avukseen 12-vuotiaan Jinin, joka asustelee epämääräisissä oloissa. Kibou-dainilla ollaan erikoistuttu kryoniikkaan, jolla säilötään ihminen kemiallisesti ja jäädyttämällä tulevaisuutta varten, jolloin mahdollisesti löytyy parannus sairauteen tai jopa ikuisen nuoruuden resepti. Mutta kun kryoliiketoimintaan yhdistyy suuryrityksen salakähmintää, korruptiota ja väärinkäytöksiä sekä myös vastarintatoimintaa, onkin Miles joutunut keskelle vaaravyöhykettä.

Cryoburnia kerrotaan pääosin kolmen henkilön näkökulmasta; Milesin, hänen henkivartijansa/suojelupäällikkönsä Roicin ja nuoren Jinin. Bujold luo kirjassa tasapainoisen yhtälön sosiopoliittista toimintaa, ihmissuhteita ja henkilökuvausta. Kryoyritysten toiminta, kryoniikka ja kloonaus ovat kiinnostavia aiheita, joihin kirjailija keskittyy tarinan vaatimalla tasolla. Alku lupailee sopivaa annosta huumoriakin, mutta edetessään tarina vakavoituu menettäen samalla osan viehätystä. Bujoldin kirjoitustyylissä on jotain määrittämätöntä, mikä onnistuu työntämään minua pois tekstin parista, vaikka muuten se on helppoa luettavaa. Kun luin Kunnian sirpaleita, ajattelin että ongelma liittyisi suomennokseen, mutta sama toistui nyt englanninkielistä tekstiä lukiessa. Ajoittain kerronta tempaisi mukaansa ja sitten iski taas kyllästymisen tunne. Juoni on kohtalaisen yksinkertainen ja tarina pohjaakin paljon hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Pidin eniten kuitenkin tieteellisestä puolesta ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Cryoburnin hahmot eivät koskettaneet minua lainkaan. Miles on jokseenkin persoonaton ja taka-alalla, enkä löytänyt hänestä aitoutta. Hän tuntuu ajoittain enemmänkin ihannekuvalta (luonteeltaan, ei ulkonäöltään) kuin aidolta jässikältä. Jin ja hänen sisarensa eivät puolestaan tuntuneet oikeilta lapsilta. Koska minulla ei ole jatkumoa Milesin elämään ja taustaan, niin en osaa sanoa onko hänen hahmonsa aina vastaavanlainen, vai onko sitä Cryoburnissa jotenkin laimennettu. Lopussa huomasin selvästi, että lukemiseltani puuttuu pohjatietoja, sillä loppu on merkittävä ja Vorkosiganien parissa enemmän aikaa viettäneiden kannalta ehkä shokeeraavakin. Minulla se ei herättänyt tuntemuksia, vaikka ymmärsinkin mitä on tapahtunut. Cryoburn jää tilanteeseen, mihin olettaisin Bujoldin kirjoittavan jatkoa.

Cryoburn oli minulle vaikea kirja arvosteltavaksi. Tietenkin sitä toivoisi, että Hugo-ehdokkaaksi ei nimettäisi pitkien sarjojen 14. osia, varsinkaan jos ne eivät ole täysin itsenäisiä ja vaativat edes hieman maailman tuntemusta taustakseen. Samalla nimeäminen on kuitenkin ymmärrettävää, jos sarjan osa on todella erinomainen ja ansaitsee tulla huomioiduksi. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että Cryoburn olisi niin erinomainen osa Vorkosiganin saagassa, että se olisi ansainnut ehdokkuuden.

Jos olet Bujoldin suuri fani, tämä arvostelu kannattaa lukea sillä asenteella, että arvostelun kirjoittaja ei tunne sarjan maailmaa ja monet kirjassa esiintyvät hienoudet menivät auttamatta ohitse. Minulle Cryoburn ei kuitenkaan iskenyt, eikä houkuttele lukemaan Bujoldia yhtään kirjaa enempää.

Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 1

Vuosikymmenien varrella on tullut katsottua useita science fiction ja fantasiaelokuvia, jotka ovat ilmestyneet ensin kirjoina tai novelleina. Jotkut kirjoista on tullut luettua ihan tarkoituksella ennen elokuvaa tai tv-sarjaa, ja joskus kirja on päätynyt käsiini vasta jälkikäteen. Monesti on käynyt niin, ettei ole tullut luettua kirjaa ollenkaan, jos sen on nähnyt jo elokuvana. Mikä on sinänsä harmi, sillä mitä todennäköisimmin tekstiversio on kuvallista onnistuneempi. Siksipä yritän lukea genren tulevat merkittävimmät elokuvat ja tv-sarjat ensin kirjoina, ennen kuin näen ne kuvallisena mediana. Ja sehän ei tietenkään onnistu, ellei tiedä etukäteen, sopivalla varoitusajalla, mitä leffoja on tulossa. Tämä on ensimmäinen osa Kirjasta elokuvaksi -katsauksestani. Toinen osa tulee myöhemmin tällä viikolla.

Selasin IMDbPro:n tietokantaa etsiäkseni kaikki ne science fictioniksi ja fantasiaksi luokitellut tulevat elokuvat, jotka perustuvat kirjaan tai novelliin ja jotka ilmestyvät vuosien 2012 - 2014 aikana. Ja niitähän löytyi yllättävän paljon. Tosin aika moni osoittautui tarkemmissa tiedoissa ikuisuusprojekteiksi, eli kirjaan on hankittu optio, joka on vielä voimassa (tai ei ole tietoa sen raukeamisesta), mutta tuotantoa ei syystä tai toisesta ole käynnistetty. Useimmiten syynä on varmasti ollut rahoituksen puute. IMDbPro ei ole täysin luotettava tietolähde, joten tässä kirjoituksessa saattaa olla mukana vanhentunutta tietoakin. Olen tehnyt valintaa sen mukaan mikä minua itseäni on kiinnostanut, läheskään kaikkia haulla löytämiäni leffoja en aio tässä mainita. Googlaamalla jokainen löytää lisätietoa.

Ajatus tulevien elokuvien selvittelystä lähti liikkeelle kun Twitterissä kirjailija JOHN SCALZI ilmoitti helmikuussa, että hänen Old Man's War -sarjastaan on tulossa elokuva. En ole lukenut sarjaa, mutta kirjat ovat hankittuna, joten on aika nostaa niitä ylöspäin lukulistalla. OMW:n ohjaajaksi huhutaan Wolfgang Peterseniä ja se on IMDb:ssa merkitty ilmestyväksi 2013, mutta kirjailija itse sanoi Twitterissä, ettei luottaisi tuohon vuosilukuun. Varauksella kannattaa suhtautua jatkossa muihinkin ilmoitettuihin vuosilukuihin, ellei elokuva oikeasti ole jo varmistunut tai kuvausvaiheessa.

Toinen mielenkiintoinen uutinen saatiin vastikään, kun NEIL GAIMANIN American Gods eli Unohdetut jumalat –kirjasta ilmoitettiin tehtäväksi tv-sarja, vieläpä HBO:n tv-sarja. Sarjan kohdalla on puhuttu jo kuudesta tuotantokaudesta, jokaisessa 10-12 jaksoa. Mukana on Tom Hanksin perustama tuotantoyhtiö. Unohdetut jumalat olisi näillä näkymin nähtävissä 2013 alkaen HBO:lla, jos kaikki sujuu odotusten mukaisesti. Neil Gaiman kommentoi Twitterissä, että 6 tuotantokautta tv-sarjaa ei perustu pelkästään yhteen kirjaan. Hänen on kirjoitettava jatkoakin: 

"And for those asking, No, 6 years of American Gods on tv doesn't mean just the 1st book. It means I need to write the 2nd now, for a start." 

Enpä ole vielä lukenut kirjaa, joten se siirtyy lukulistalle. Unohdetut jumalat ei ole ainoa Neil Gaimanin optioitu kirja. IMDbProsta löytyy myös The Graveyard Book eli Hautausmaan poika, ohjaajana on Neil Jordan. Hautausmaan poika on kuitenkin ainakin toistaiseksi pistetty jäihin rahoitusongelmien vuoksi.

Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistuotos Good Omens (Hyviä enteitä) on myös optiotu tänä vuonna ja puikkoihin olisi astumassa Monty Python-mies Terry Jones. Seurattavaksi jää eteneekö tämä projekti.

TERRY PRATCHETT on herättänyt viime aikoina paljon puhetta muullakin kuin kirjallisella tuotannollaan. Mies sairastaa Alzheimerin tautia ja on kuulemma nyt tilannut itselleen eutanasiahakemuslomakkeen Sveitsistä. Hänen Kiekkomaailma-kirjoistaan on tehty jo usea minisarja (vai pitäisikö niitä sanoa kaksiosaisiksi tv-elokuviksi) ja lisää on tulossa. The Watch (Kaupunkivartiosto-hahmot) on vuorossa seuraavana. Näyttelijävalinnat ovat ilmeisesti alkamaisillaan. Lisäksi The Wee Free Men eli Vapaat pikkumiehet on optioitu ja käsikirjoitettu. Pikkumiehille on annettu julkaisuvuodeksi 2013, mutta se on epäluotettava tieto, sillä projektia ei ole päivitetty aikoihin. Pratchett itse onkin todennut Vapaiden pikkumiesten käsikirjoituksen olleen niin kauhea, ettei se todennäköisesti toteudu (ehkä kirjailijaa kuunnellaan tällä kertaa).

SUZANNE COLLINSIN Hunger Games eli Nälkäpeli-trilogian näyttelijävalinnat on tehty ja Katnissiksi valittu Jennifer Lawrence vakuutti minut taidoillaan ainakin Winter's Bone -elokuvassa, josta hän oli Oscar-ehdokkaanakin. Ensimmäinen Nälkäpeli-leffa ilmestyy maaliskuussa 2012. Toinen ja kolmaskin osa on suunnitteilla vuosille 2013 ja 2015. Pidin kirjoista, saa nähdä miten elokuva onnistuu. Epäilin jo kirjan arvostelussa, että siitä voi saada joko törkeän huonon leffan tai sitten todellisen helmen. Katsotaan mitä tulee. 

PHILIP K. DICKIN kirjojen ja novellien pohjalta (löyhästi) on tehty aiemminkin leffoja, joista moni on kestosuosikkejani: Blade Runner, Minority Report ja jopa iso-Arskan tähdittämä Total Recall. Uutuutena on ilmestynyt The Adjustment Bureau, jota en ole vielä nähnyt, enkä tosin novelliakaan ole vielä lukenut. Blade Runnerille on suunnitteilla esiosa, joka on kirjattu IMDbPro:hon maaliskuussa 2011. Jää nähtäväksi muuttuuko se suunnitelmasta tuotantoon. Dickiltä on optioitu myös Ubik ja Flow My Tears, the Policeman Said, mutta nämä ovat molemmat toistaiseksi hyllyllä. Nebulus -nimisen elokuvan yhteydessä hänet on liitetty krediitteihin. En tiedä mihin Dickin teokseen Nebuluksella viitataan, mutta projekti on tietokannan mukaan esituotantovaiheessa ja näyttelijöitäkin luetellaan. Elokuvan on tarkoitus ilmestyä 2012, kuten myös jo mainitun Total Recallin uusintaversio, pääosissa Colin Farrell ja Kate Beckinsale sekä muita tunnettuja näyttelijöitä. Kuvaukset ovat alkaneet toukokuussa. Jännittävää nähdä tuoko uusi versio jotain uutta edelliseen versioon nähden. En ehtinyt lukea We Can Remember It For You Wholesale -novellia ennen ykkösleffaa, mutta nyt on mahdollisuus petrata. Tosin, eipä sillä leffalla taida olla paljoakaan tekemistä Dickin tekstin kanssa.

Erityisesti minua kiinnostaa yllämainittujen lisäksi myös WILLIAM GIBSONIN Neuromancer eli Neurovelho, joka ei kirjana niinkään iskenyt, mutta voin kuvitella sen visuaalisesti loistavaksi onnistuessaan. Tietokannan mukaan Neurovelho on esituotantovaiheessa ja ohjaajaksi olisi valittu Vincenzo Natali. Natalin aiemmista ohjauksista olen pitänyt Cubesta ja Splicesta. Neurovelhon kuvaukset alkavat 2012 alussa, jos ihmeitä ei satu.

STANISLAW LEMIN Futurologinen kongressi -kirjaan perustuva The Congress on edennyt jo jälkituotantovaiheeseen. IMDb:n mukaan vuonna 2013 julkaistavassa elokuvassa ovat pääosassa Paul Giamatti ja Robin Wright. Molemmat loistavia näyttelijöitä. Ihmetyttää vain miksi jo kuvatun elokuvan julkaisuun menee vielä kaksi vuotta? Lemiin olen tutustunut tänä vuonna parin kirjan verran, Futurologinen kongressikin pitänee lukea. ANNE MCCAFFREYN Pernin lohikäärmeritarit (Dragonriders of Pern) näyttäisi olevan suunnitteilla myös elokuvaksi. Tietokanta listaa sen niin ikään vuodelle 2013 ja tuotanto käynnistyy 2012 alkupuolella. Kirjasarjan kääntäminen on jätetty ikävästi kesken Otavalla, mutta olisiko elokuvasta houkutinta jatkamiseen, jos elokuva varmasti toteutuu?

Olen pitkään harkinnut STEPHEN KINGIN The Dark Tower (Musta torni) -kirjojen lukemista ja kohta alkaa olla kiire jos vielä pitkään emmin. Sarjasta aiotaan tehdä kolme elokuvaa ja kaksi kautta tv-sarjaa täyttämään elokuvien välivaiheet. Ohjaajana suuri nimi, Ron Howard ja pääosassa Javier Bardem. Pläjäys käynnistyy ensimmäisellä elokuvalla toukokuussa 2013. Kingin The Standistä ja Firestarterista on myös molemmista kehitteillä jonkinlaisia produktioita. PÄIVITYS 19.7.2011: The Dark Tower on peruutettu. PÄIVITYS 25.10.2011 Eipäs ehkä sittenkään, kun HBO on astunut mukaan kuvioon.


MICHEL FABER on minulle täysin tuntematon kirjailija, mutta hänen kirjaansa perustuvaan Under the Skin -elokuvaan (Lihaa ja verta) on kiinnitetty niinkin nimekäs tähti kuin Scarlett Johansson. Ilmeisesti elokuva ei kuitenkaan ole ihan vielä kuvausvaiheessa, sillä se on laitettu ilmestyväksi 2014. WHITLEY STRIEBER on niin ikään outo (hänet on kuullemma ufotkin kaapanneet lapsuudessa), vaikka hänen The Coming Global Superstorm -teostaan käytettiinkin lähdemateriaalina jokseenkin epäonnistuneeseen katastrofileffaan The Day After Tomorrow. Strieberin 2012: The War for Souls on merkitty vuodelle 2014 ja The Grays 2012. Jälkimmäinen ei taida toteutua, ainakaan tuossa aikataulussa, sillä projektissa ei ole tapahtunut muutamaan vuoteen mitään.

Kirjasta elokuvaksi 2 -kirjoituksessa käyn läpi lisää mielenkiintoisia tulevia elokuvia, joista osan näemme varmasti ja osa on vielä suunnitteluasteella. Kirjasta elokuvaksi - tulevaa tuotantoa 2

Susan Cooper: Kultakaapu, siniviitta

Susan Cooperin viiden kirjan pituinen Pimeä nousee -sarja on yksi nuorten fantasiakirjallisuuden arvostetuimmista, josta pidin itsekin paljon. Kirjailijalta on suomennettu lisäksi myös nuorille suunnattu Kultakaapu, siniviitta (Seaward), joka on odottanut kirjahyllyssäni vuoroaan vuosikausia. Mietin miksi en ole ollut innostunut tarttumaan kirjaan jo aiemmin, enkä keksinyt muuta syytä kuin ulkoasun, joka ei houkuttele ainakaan aikuista lukijaa. Nyt kirjan vuoro kuitenkin tuli.

West ja Cally (Westerly ja Calliope) ovat kumpainenkin menettäneet vanhempansa. Todellisessa elämässä he asuvat kaukana toisistaan, mutta nyt he kohtaavat fantasiamaailmassa ja ajautuvat matkalle kohti merta. Matkan syy on heille itselleenkin epäselvä, he tietävät vain menevänsä länteen päin. Cally kaipailee samalla tietoa siitä mitä hänen vanhemmilleen tapahtui. Matkalla he kohtaavat useita koettelemuksia, joita heille asettaa lady Taranis Kivenhakkaajineen. On heillä kuitenkin auttamassa Lugan ja hänen väkensä.

Kultakaapu, siniviitta on paitsi fantasiamatkan kuvausta, myös kasvukertomus. Lukija voi nähdä kahden nuoren välisen kiintymyksen kehittymisen tarinan edetessä. Cooper on maailman kuvaajana erinomainen. Vaikka kyseessä onkin lyhyt teos, ehtii kulloisestakin tapahtumaympäristöstä saada varsin elävän käsityksen:

"Vähitellen puut alkoivat muuttua. Yhä useammin Cally näki pyökkien tanssivia lehtiä ja sileitä harmaita runkoja, joiden lomassa kasvoi tummia rhododendronrykelmiä. Pehmeän vihreässä valossa hän tunsi olonsa keventyneemmäksi vapauduttuaan pingottuneesta vaaran tietoisuudesta joka häntä oli kiristänyt köyden tavoin. Lähistöllä kipaisi säikähtynyt orava puuhun ja kökötti oksalla häntä toruskellen, ja hän tajusi että ilma hänen ympärillään ei enää ollut äänetön vaan tulvillaan lintujen ääniä."

Kirjailija hyödyntää kertomuksessa kelttiläistä tarinaperinnettä useiden eri käsitteiden kautta. En tiedä miten nuoret lukijat kirjan kokevat, mutta näin aikuiselle alkaa olla jo varhaisessa vaiheessa selvää, ketä Westillä ja Callylla on vastassaan ja mitä se tarkoittaa. Samoin nuoren tytön ja pojan orastavien tunteiden laatu, jonka kirjailija kuvaa hienovaraisesti, on aikuiselle lukijalle selkeää. Ehkä tämä kirja olisi pitänyt lukea lapsena (paitsi, ettei se ollut ilmestynyt ennen kuin olin jo aikuinen), jotta siitä olisi saanut irti kaiken sen outouden ja uutuudenviehätyksen, minkä Cooper tarjoaa. Vaikka kirja on hyvinkin myös aikuisen luettavissa, on se kuitenkin kohtalaisen yllätyksetön ja naiivi. Myös sukupuolijaottelu paistaa hieman läpi tekstissä vanhanaikaisena. Kultakaapu, siniviitta on kauniisti kuvattu fantasiamatka, mutta myös rakkauskertomus, ihmiseen ja elämään.

Campbell Memorial ja Sturgeon Memorial -ehdokkaat 2011

John W. Campbell Memorial Award -finalistit vuoden parhaalle science fiction -kirjapalkinnolle on julkistettu:

• Jon Armstrong: Yarn
• Greg Bear: Hull Zero Three
• William Gibson: Zero History
• Tom McCarthy: C
• Ian McDonald: The Dervish House
• Adam Roberts: New Model Army
• Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief
• Gavin Smith: Veteran
• Sheri S. Tepper: The Waters Rising
• Jean-Christophe Valtat: Aurorarama
• E. O. Wilson: Anthill
• Connie Willis: Blackout / All Clear
• Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe

Listalla on jo muilta genren palkinto(ehdokas)listoilta tuttuja kirjoja, kuin myös uusia nimiäkin, ja vähemmistö niistä on tullut jopa luettua. Muutamat ovat vielä lukulistalla. Ilahduttavaa on nähdä erityisesti Hannu Rajaniemi ehdokkaana.

Theodore Sturgeon Memorial -palkinto jaetaan parhaalle lyhyt muotoiselle science fiction kirjoitukselle ja ehdokaslista on sekin osin tuttu, nyt kun romaania lyhyemmät Hugo-ehdokkaat on tullut luettua kaikkinensa:

• Eleanor Arnason: "Mammoths of the Great Plains" (chapbook)
• Damien Broderick: "Under the Moons of Venus" Subterranean (Spring)
• Elizabeth Hand: "The Maiden Flight of McAuley's Bellerophon" Stories: All-New Tales
• Geoffrey A. Landis: "The Sultan of the Clouds" Asimov's, September
• Yoon Ha Lee: "Flower, Mercy, Needle, Chain" Lightspeed, September
• Paul Park: "Ghosts Doing the Orange Dance" F&SF, January / February
• Robert Reed: "Dead Man's Run" F&SF, November / December
• Alastair Reynolds: "Troika" Godlike Machines
• Steve Rasnic Tem: "A Letter from the Emperor" Asimov's, January
• Lavie Tidhar: "The Night Train" Strange Horizons, 14 June
• Peter Watts: "The Things" Clarkesworld, January

Molemmat palkinnot valitsee asiantuntijaraati ja voittajat julkistetaan 8.7.2011.

Stanislaw Lem: Konekansan satuja ja tarinoita

Konekansan satuja ja tarinoita jatkaa Stanislaw Lemin Kyberiasin jalanjäljillä tarjoillen joukon satiirisia tarinanpätkiä. Kokoelmassa on kaikki alunperin vuonna 1964 ilmestyneen Bajki robotówin tarinat sekä neljä novellia alkuperäisestä Cyberiadasta. Näistä neljästä kolme on aiemmin ilmestynyt Kyberiasissa, mutta on tähän suomennettu uudestaan.

• Kolme elektritaria
• Uraanikorvalaput
• Kuinka Erg Itseinduktiivinen kukisti limaskan
• Kuningas Biskalarin aarteet
• Kaksi kammotusta
• Valkoinen kuolema
• Kuinka Mikrox ja Gigant panivat maailmankaikkeuden laajenemaan
• Tarina tietokoneesta, joka taisteli lohikäärmettä vastaan
• Kuningas Hydropsin neuvonantajat
• Automatiaksen ystävä
• Kuningas Globares ja viisaat
• Satu kuningas Murdaksesta
• Kokoelmasta MEKAMERONE eli: Tarinoita Lemmentuskista & Pakahduksista & Sydämen hupsutuksista: Prinssi Ferrensin ja Prinsessa Kristallan tarina
• Kuinka maailma pelastui
• Trurlin kone
• Kelpo löylytys

Lem hyödyntää perinteisten kansansatujen tunnetta ja tyyliä myös tämän kokoelman tarinoissa. Tekstit ovat täynnänsä nokkelia oivalluksia, ihmisten arkielämän toimintojen muunnoksia konekansalle sopivaksi, ja useimmat oivalluksista saa suupielet nykimään. Tällä kertaa myös ihmiset ovat enemmän esillä, me limaskat, tahmoidit, rähmäsilmäöklöidit, jotka uhkaamme konekansaa. Samalla kun konekansa ja ihmiskunta pistetään vastakkain, tehdään huomioita konekansan keskinäisistä suhteista ja luonteenvioista, jotka tuntuvat kumman tutuilta (olemmehan me luoneet heidät).

Kyberiasiin verrattuna Konekansan sadut ja tarinat tuntuvat olevan askeleen enemmän opettavaisempia kuin humoristisia. Ehkäpä Trurlin ja Klapausiuksen pääasiallinen puuttuminen vaikuttaa asiaan. Kuinka maailma pelastui -tarinan uudelleenkäännös on ymmärrettävissä, se kun poikkeaa ensimmäisestä suomennoksesta merkittävästi (ks. Kyberiaksen arvostelu), ja samalla kai siinä sitten kaksi viimeistäkin on mennyt uusiksi. Suosikeikseni nousivat Valkoinen kuolema ja Automatiaksen ystävä. Valkoinen kuolema muistuttaa perinteistä sf-tarinaa uhkaavuudessaan ja Automatiaksen ystävän ystävä on hykertävän ärsyttävä. Kirja sisältää siellä täällä tarinoihin liittyvää onnistunutta kuvitusta.

Konekansan sadut ja tarinat eivät ehkä ihan Kyberiasin tasolle nouse kokoelmana, mutta on silti suositeltavaa luettavaa perinteisten satujen ja satiiristen science fiction tarinoiden yhdistelmänä.

Mira Grant: Feed

En juurikaan lue vampyyri- ja zombiekirjallisuutta, mutta kun Mira Grantin Feed pääsi Hugo-ehdokkaaksi, niin pitihän se sitten ottaa luvun alle, jotta voi äänestää asianmukaisesti. Sivukirjastosta sain tietää, että Mira Grant on itse asiassa Seanan McGuiren toinen kirjailijanimi, tosin kumpaiseltakaan en ole aiemmin lukenut yhtikäs mitään. Feed on Newsflesh-trilogian ensimmäinen osa.

Zombiet ilmestyivät maailmaan vuonna 2014 kahden parantavan viruskannan tuntemattoman yhteisvaikutuksen seurauksena ilman mitään ennakkovaroitusta. Ensin seurasi kaaos, jonka jälkeen ihmiset oppivat suojautumaan ja taistelemaan infektion saaneita vastaan. Suuria alueita ja kaupunginosia on kuitenkin jäänyt zombien haltuun ja niistä on tullut kiellettyjä alueita, joihin pääsee vain erityisluvilla. Turvatoimet ja verikokeet ovat arkipäivää. Adoptiosisarukset Georgie ja Shaun Mason syntyivät zombien tulon jälkeiseen maailmaan. He kasvoivat sukupolveksi, jolle on luontaista elää suojamuurien takana jatkuvan uhkan alla. Kun epidemia puhkesi, hallitus ja media eivät kyenneet auttamaan ihmisiä ja suhtautuivat uuteen vaaraan jopa väheksyvästi. Syntyi nettimedia, ihmiset bloggasivat uutisia ja tiedottivat toisilleen miten toimia. Blogimediasta tuli luotettavampi lähde ja apu kuin perinteisestä mediasta. Georgie ja Shaun toimittavat omaa blogiyhteisöä yhdessä tekniikan ihmelapsen ja runoilijasielun Buffyn kanssa. Kun senaattori Peter Ryman päättää pyrkiä puolueensa presidenttiehdokkaaksi, hän kutsuu Geogien, Shaun ja Buffyn blogimedian edustajina seuraamaan kampanjaansa. Kaikki ei suju kuitenkaan ongelmitta. Rymanin kampaajaa ryhdytään sabotoimaan ja vaara uhkaa muualtakin kuin zombien taholta.

Mielipiteeni kirjasta jakautui kahtia. Ajattelin kirjaa ensinnäkin Hugo-ehdokkaana, joten tulin väistämättä verranneeksi sitä muihin ehdokkaisiin. Toisaalta ajattelin sitä erillisenä lukukokemuksena, jolloin vertailuryhmäksi yllättäen muodostui nuorille suunnatut kirjat (koskaan ei tiedä mitä mielleyhtymiä kirjoista syntyykään). Feediä ei ole erityisemmin mainostettu tai luokiteltu YA-kirjaksi, mutta heti alusta alkaen siinä on nuorille suunnatun kirjan sävy tavassa miten hahmot esitetään ja miten he puhuvat. Feedistä tulee mieleen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia. Molemmissa on samaa henkeä; nuoret ovat omillaan ja heidän täytyy selvitä maailmassa missä vanhemmat ovat joko passiivisia, epäkelpoja tai uhkaavia. Heidän on keksittävä keinot ja luotava uudet säännöt.

Feed vetoaa vahvasti tunteisiin. Grant on selvästi pyrkinyt luomaan hahmoja, joihin on helppo kiintyä, jotka eivät ole liian ristiriitaisia. Tarinan varsinaiselle kertojahahmolle Georgielle Grant on antanut lisäksi fyysisen erityispiirteen, joka on myötätuntoa herättävä vamma, mutta jota hän voi käyttää paikoin myös henkisenä aseena. Loppuratkaisussaan Grant on rohkea, siitä hänelle erityisesti pisteitä. Hän ei kuitenkaan onnistu kokonaisuudessa ihan pääsemään samalle tasolle kuin Suzanne Collins, joka mielestäni hallitsee kirjoissaan tunnemaailman ja toiminnan käytön paremmin. Grant onnistuu luomaan kuitenkin jännitystä ja herättämään myös pelkoa. Kirja sisältää onnistuneesti yksityiskohtaisia kuvauksia viruksen syntyvaiheista ja reaktioista sekä testauksesta. Löytyypä kirjasta yksi humoristinen yksityiskohtakin: vuoden 2018 kampanjassa Goren vastassa oli henkilö sukunimeltään Cruise, joka jostain syystä herättää mielleyhtymiä erääseen oikeaan demokraattiaktiivinäyttelijään. Amerikassa kun ei ole omituista se, että presidenttinä tai senaattorinakaan on näyttelijä.

Onko Feed sitten Hugo-ehdokkuuden arvoinen? Nyt tulee ne huonot puolet. Feed on hyvin amerikkalainen kirja ja sisältää myös hyvin amerikkalaista tapaa ajatella ja asennoitua. Ote senaattorin vaalikampanjaan on pehmowestwingiä mustavalkoisilla hahmoilla. Poliittiset hahmot ovat joko uskomattoman karismaattisia idyllipoliitikkoja rakastavine perheineen tai ääriaatteellisia pahiksia, ja onpa joku nainenkin päässyt pitkälle rintavarustuksineen ja vähine vaatteineen. Poliittiset osiot ovat suorastaan tuskaista lukea. Täytyy vain toivoa, että kun sarja etenee, poliittiset hahmot (jos niitä vielä esiintyy) saisivat edes vähän viiltoja sileisiin pintoihinsa. Jos poliitikot eivät ole onnistuneita, niin eivät muutkaan hahmot oikein vakuuta. Tämä korostuu erityisesti blogikirjoitusotteissa, jotka menevät paikoin imelyyden puolelle muistopuheillaan. Toisaalta uutisointi on olevinaan kuitenkin kovinkin objektiivista, mutta eihän se sitä oikeasti ole. Hienotunteisuuden nimissä vapaa blogimediakin tuntuu sensuroivalta, mutta toisaalta elää kävijälukujen ja sensaatiolähetysten kautta. Ainoa hetki jolloin Grant vaivautuu kritisoimaan luomaansa mediaa, on kun sensaatiosta yrittää hyötyä päähenkilöiden vanhemmat. Feed ei ole pelkkää zombierouskuttelua, vaan pyrkii kuvaamaan myös amerikkalaista poliittista järjestelmää ja ihmissuhteita. Kaikista heikkouksistaan huolimatta kirja on viihdyttävää luettavaa. Kyllä siitä jotain kiksejä on mahdollista saada pinnallisuudesta ja kritiikittömyydestä huolimatta. Minulle ei valitettavasti kuitenkaan syntynyt mitään tarvetta tarttua sarjan kakkoskirjaan, joka on jo ilmestynyt. Täytyy kyllä huomauttaa, että koska luen tosiaan aika vähän zombiekirjallisuutta, niin Feed saattaa olla siinä kategoriassa itse asiassa hyvinkin onnistunut kirja.

Margaret Atwood: Penelopeia

Margaret Atwoodin Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti (2005) on tilaustyö Canongate Myth -sarjaan, jonka alla on julkaistu useita myyttejä uusintaversioina. Atwood kokeili alunperin kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta päätti antaa sitten äänen Penelopelle ja tämän 12 hirtetylle palvelijalle. Hänen päämääränään on pohtia miksi palvelijattaret hirtettiin ja mikä Penelopen todellinen rooli tapahtumassa oli.

Odysseuksen tarina on varmasti kaikille tuttu. Palvelusneitojen osuus alkuperäisessä tekstissä on varsin pieni. Odysseus surmasi heidät poikansa kanssa Penelopen kilpakosijoiden ohessa syyllisenä vehkeilystä vihollisten kanssa. Atwood kuitenkin perustaa oman kirjoituksensa myös muihin lähteisiin kuin Homeroksen tekstiin. Hän tuo esille ja kyseenalaistaa mitä todella tapahtui, niin Odysseuksen matkoilla kuin Ithakan kotisaarella, jossa Penelope myytin mukaan odotteli miestään palaavaksi kaksikymmentä vuotta selibaatissa uskollisena. Atwood paneutuu myös Penelopen varhaisvaiheisiin, isä- ja äitisuhteisiin, sekä suhtautumiseen serkkuunsa, kauniiseen Helenaan. Tarina on kirjoitettu kreikkalaista näytelmää jäljitellen ja sitä kerrotaan Manalan liljakedoilta. Penelopen osuudet ovat suoraa proosaa, mutta palvelijat pääsevät luikauttamaan oman näkemyksensä kuorolauluina ja näytelminä.

Vain uni meille levon suo,
vain silloin rauhan saan;
ei komenneta keittiöön
tai sontaa siivoomaan
...
Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan -
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Jo heti alussa tulee tunne, että Penelope kertojana ei ole kaikkein luotettavin. Atwood vihjailee, mutta ei tulkitse uudelleen mytologiaa. Hän asettaa kuitenkin useaan otteeseen Odysseuksen ja Penelopen samalle tasolle, vertaisikseen. Kun tarinassa pohditaan huhuja Odysseuksen matkoista, se herättää myös miettimään, mitä muualla kuullaan Penelopesta.

"Hän [Odysseus] oli pannut miehensä tunkemaan vahaa korviinsa, sanoivat jotkut, kun oli purjehdittu ohi viekoittelevien Seireenien - ne olivat puoliksi lintuja, puoliksi naisia - jotka houkuttelivat miehiä saarelleen ja sitten söivät heidät, mutta itsensä Odysseus oli käskenyt köyttää mastoon, jotta saattaisi kuunnella Seireenien vastustamatonta laulua hyppäämättä yli laidan. Ei, sanoivat toiset, kyseessä oli korkeatasoinen sisilialainen ilotalo - siellä kurtisaanit olivat kuuluisia musikaalisesta lahjakkuudestaan ja näyttävistä höyhenkoristeisista asuistaan."

Atwood käyttää rohkeasti aikaa tarinassa, sillä hän pistää hahmot vierailemaan myös nykyajassa, jossa varsinkin pintaliitoinen ja muotitietoinen Troijan Helena on elementissään. Siinä missä Atwood haluaa pudottaa Helenan myyttiseltä palvotulta jalustaltaan, hän haluaa myös vapauttaa Penelopen madonnamaisesta puoliso/äiti -uhrin taakasta. Tähän viittaa erityisesti kohtaus Odysseuksen paluun jälkeen, jolloin Penelope rinnastaa itsensä mieheensä.

Penelopeia on erinomainen esimerkki Atwoodin paikoin jopa pirulliseksi yltävästä huumorintajusta. Kirjan erityisiä hetkiä ovat palvelijattarien rehevät osuudet, joissa pilkataan niin emäntää kuin isäntääkin. Niiden kautta kyseenalaistetaan Penelopen kertojaosuutta, mutta myös muinaisten sankarimyyttien maskuliinisuutta ja väkivaltaisuutta. Atwood saa mytologiset hahmot tuntumaan oikeilta ihmisiltä; hänen Penelopensa ja Odysseuksensa, samoin kuin Helenansa, löytää hyvinkin todellisesta maailmasta. Saavatko palvelijat sitten oikeutta? Oliko heidän hirttämisensä perusteltua? Se selviää lukemalla kirjan.

Penelopeia on hyvin erilainen näkökulmakirjoitus kuin esimerkiksi Ursula Le Guinin Lavinia (arvostelu), joka antaa toiselle Troijan sodan suuren sankarin puolisolle äänen. Siinä missä Lavinia on uskottava kertoja ja Le Guin pyrkii tekemään vaihtoehtoisen tulkinnan, Atwood vain tuo esille seikkoja ilkikuriseen tyyliin ja jättää tulkinnat lukijalle itselleen. Molempien kirjailijoiden kirjassa esiintyy kuitenkin vahvaa kuvausta siitä mikä naisen asema näissä myyteissä on ja ne onnistuvat herättämään lukijan pohtimaan.

Penelopeia: Penelopen ja Odysseuksen myytti on innostavaa ja ajoittain hauskaakin luettavaa, joka pääsee myös yllättämään. Erittäin suositeltava kirja, joka valitettavasti ainakin toistaiseksi on loppuunmyyty, mutta eiköhän kirjastoista löydy.

Hugo-ehdokkaat 2011: pitkät novellit

Pitkien novellien kategoriassa Hugo-palkinnosta kilpailee viisi ehdokasta:

Sean McMullen: Eight Miles

Harold Parkes on epäonninen tiedemies ja keksijä, joka joutuu rahoittamaan elämistään lennättämällä eksoottisia kokemuksia kaipaavia rikkaita kuumailmapallolla. Lordi Gainsley osoittautuu epätavalliseksi asiakkaaksi. Hän tuo mukanaan Angelican, ihmisketun, ja on valmis maksamaan suuriakin summia, jotta Parkes veisi heidät 8 mailin korkeuteen. Hän nimittäin uskoo, että apaattinen Angelica muuttuu korkeuksissa aktiiviseksi. Vuoteen 1840 sijoittuvassa steampunk-tarinassa kuvaillaan ajoittain yksityiskohtaisestikin kuumailmapalloilun ja sen aikaisten uusien keksintöjen ja ideoiden saloja. Ripaus alien-science fictionia vie tarinan uusiin sfääreihin ja valitettavasti saa aikaiseksi niin suuren eron alkuosan ja loppuosan tasossa, että kokonaisuus tuntuu hieman epätasapainoiselta. Eight Miles on sen verran sujuvasti kirjoitettu, että novellia on miellyttävä lukea, varsinkin alku kutkutti uteliaisuutta hyvinkin. Siinä ei kuitenkaan ole ainesta Hugo-voittajaksi minun mielestä. Eight Milesin voi lukea ilmaiseksi Sean McMullenin kotisivulta. McMullen on Hugo-ehdokkaana ensimmäistä kertaa.

Allen M. Steele: The Emperor of Mars

The Emperor of Mars on tarina Jeff Halbertista, sekatyöläisestä joka pestautuu parempien ansioiden toivossa Marsiin töihin. Pestin alussa hän saa kuulla ikäviä uutisia kotiplaneetalta, mutta ei pääse palaamaan kotiin vielä kuukausiin. Selvitäkseen henkisesti raskaiden uutisten yli Jeff keskittyy NASAn Phoenix-luotaimesta löydettyyn vanhaan dvd-levyyn, jonka mukana ihmiskunta aikoinaan lähetti planeetalle kaikenlaista taiteeseen ja kirjallisuuteen liittyvää Mars-materiaalia. Jeff uppoutuu materiaaliin vähän liiankin kanssa. Vaikka tapahtumaympäristö on toisella planeetalla ja tulevaisuudessa, The Emperor of Mars on ennen kaikkea henkinen selviytymistarina. Se voisi tapahtua ihan Maan oloissakin. Steele ujuttaa novelliinsa joukon tunnettuja kirjailijoita ja heidän Mars-tarinoitaan, kuten Edgar Rice Burroughsin, Roger Zelaznyn ja Arthur C. Clarken, mutta niiden mainitseminen ei pelasta tätä novellia. The Emperor of Mars on ihan kiva välipalajuttu, mutta mitään mullistavaa siinä ei ole. Juoni on vähän kökkö ja loppukaan ei ole mitenkään omaperäinen. Ei minun Hugo-listani kärkisijoille. Allen M. Steele on kahdeksatta kertaa Hugo-ehdokkaana ja pari voittoakin on heltinyt. The Emperor of Marsin voi lukea ilmaiseksi Steelen kotisivulta.

Aliette de Bodard: The Jaguar House, in Shadow

The Jaguar House, in Shadow on Meksikoon sijoittuva vaihtoehtohistoriatarina, jossa uusi hallitsija on tuhonnut vanhojen sukujen ritarikunnat niiden vastustaessa hänen valtaannousua. Jaguar House on kuitenkin säilynyt, mutta ei ehyenä. Entiset ystävykset Onalli ja Xochitl ovat vastarintalaisia, kun taas Tecipiani on päättänyt tehdä yhteistyötä valtaapitävien kanssa ja näin pelastanut suvun yleensäkin tuholta. Tarina alkaa nykyhetkestä, mutta se avautuu menneisyyden muistojen kautta. The Jaguar House, in Shadow -novelliin oli vaikea päästä sisälle, enkä saanut selvää mikä tarinan varsinainen pointti on. Tarina on sekoitus modernia teknologiaa ja vanhoja uskomuksia, uhrautumista sen puolesta minkä uskoo oikeaksi. Lukiessa tuli tunne, että oli hypännyt kertomukseen mukaan keskenkaiken ja jotain olennaista oli jo mennyt ohi. Energia ei kuitenkaan riittänyt uudelleenlukemiseen, eikä novelli muutenkaan sytyttänyt minua niin paljoa, että olisin edes halunnut. Kirjailijalle pisteitä asteekkien kulttuurin ja ajatusmaailman hyödyntämisestä. Bodard on Hugo-ehdokkaana ensimmäistä kertaa. The Jaguar House, in Shadow'n voi lukea Aliette de Bodardin kotisivulta.

James Patrick Kelly: Plus or Minus

Mariska on 15-vuotias kloonityttö pitkällä avaruusmatkapestillä 2100-luvun jälkipuoliskolla. Hän pestautui parhaat päivänsä nähneelle Shining Legendille, koska halusi päästä eroon äidistään, jonka kanssa hän ei tule toimeen. Ongelmia on myös aluksella, jossa erityisesti esimies Beep aiheuttaa harmia, eikä muutkaan tunnu arvostavan häntä. Mariska on turhautunut, mutta ei muutakaan voi kuin tehdä työnsä ja odottaa matkan päättymistä, jotta pääsee takaisin kotiinsa Kuuhun. Kun aluksella sattuu onnettomuus ja alkaa kamppailu eloonjäämisestä, todelliset luonteet ja lahjat paljastuvat. Plus or Minus on tyyliltään nuorille suunnattu. Kertomus pyrkii vetoamaan tunteisiin ja pelkistää henkilöhahmoja. Tarina on kuitenkin kiinnostava, loppuratkaisuun liittyvästä harmittavasta virheestä huolimatta. Plus or Minus ei tarjoa paljoa haastetta lukijalle, mutta viihdyttävä se on. Kellyllä on tämän vuotisten pitkien novellien ehdokkaista eniten aiempia Hugo-ehdokkuuksia ja pari voittoakin. Plus or Minuksen voi lukea ilmaiseksi pdf:nä Asimov'sin sivulta.

Eric James Stone: That Leviathan, Whom Thou Hast Made

That Leviathan, Whom Thou Hast Made -novellissa ihminen on kohdannut maan ulkopuolista älyllistä elämää ja kuten Maassakin, myös avaruudessa on ihmiskunnalla tarve levittää ilosanomaa. Tällä kertaa asialla on Myöhempien aikojen pyhien liike eli mormonit. Naispuoleista treffikaveria kaipaileva mormonipappi Harry Stein Sol Central Stationilla törmää seurakuntaansa liittyneen avaruusolion moraaliseen ongelmaan ja haluaa että ongelma ymmärretään ja poistetaan avaruusolioiden keskuudesta, sillä nyt se tuntuu olevan hyväksyttävää. Harryn uskonnollisille näkemyksille vastapainona on solcetologi (suom?) tohtori Juanita Merced, joka tutkii kolme sukupuolta omaavia avaruusolioita, eikä halua Harryn sekoittavan kuvioita. Harry joutuu kohtaamaan alienien vanhimman, joka ilmoittaa olevansa itse jumala. Tarinan aihe on mielenkiintoinen, mutta mormoniuskon esilletuomistapa tökki. Yritin asettaa uskontokunnan sijalle toisen, koska arvelin että asenteeni saattaisi vaikuttaa tuntemuksiini. En siltikään pystynyt pitämään sisällöstä. Monissa science fiction tarinoissa on erilaisia uskontokuntia edustettuina, mutta en halua lukea tarinaa, jossa minulle tulee tunne, että minun pitäisi hyväksyä ohessa jokin uskonnollinen aate. Stonen kirjoitustyyli on sujuva ja kevytotteinen. Sen puolesta tarinaa on helppo lukea. Hahmot sen sijaan ovat yksinkertaistettuja ja mielikuvituksettomia. Eric James Stone on ensimmäistä kertaa Hugo-ehdokkaana. Tarina voitti vasta Nebula-palkinnon ja sen voi lukea ilmaiseksi Stonen kotisivulta.

***

Pitkien novellien kategoriassa ei ollut tänä vuonna yhtäkään sellaista kirjoitusta, joka olisi noussut ylitse muiden ja yleensäkään erityisemmin innostanut. Kaikki novellit ovat minulle kutakuinkin yhdentekeviä. Enpä ole varma haluanko Hugoa näistä yhdellekään.

Kovakantinen Kuninkaiden koitos

Kirjava julkisti vihdoin George R.R. Martinin Kuninkaiden koitoksen kovakantisen laitoksen kansikuvan ja se on hieno.

Petri Hiltusen alkuperäinenkin kuva on upea ja nyt sinisellä pohjalla se miellyttää silmääni erityisesti. Kansitaiteen idea lisätä väri kerrallaan kuhunkin osaan on ovela ja näyttää säilyneen myös näissä kovakantisissakin. Kuninkaiden koitoksen pehmeäkantinen on ollut jo jonkin aikaa loppuunmyyty, mutta onneksi uusi painos on piakkoin tulossa myyntiin. Pakkohankintahan tämä tietty on, sillä se sisältää Hiltusen taidetta sisäsivuillakin ja saattaapa jokunen kappale ilmestyä fanisivuston arvontaankin. Tulen ja jään laulu -sarjan kakkososalle (ja muillekin osille) on varmasti kysyntää lähivuosina, sillä Game of Thrones tv-sarjan kakkoskausi on tulossa ensi vuonna ja kirjojenkin suosio mitä todennäköisemmin kasvaa entisestään. Ainakin toivon niin.

Pehmeäkantisessa Kuninkaiden koitoksessa on sivuja 778 (+liitteet), kovakantiseen on tullut 6 sivua lisää. Hiltunen ilmoitti aiemmin tehneensä 17 piirrosta kirjaan, joten toivottavasti ne kaikki ovat mahtuneet mukaan. Olen iloinen, että Kirjava päätti lähteä Tulen ja jään laulu -sarjan kansitaiteessa omaperäiselle linjalle. Tusinafantsukansia on maailma ihan liian täynnä.

Ja muuten: 40 päivää A Dance with Dragonsiin!