Jevgeni Zamjatin: Me

Kesällä luin Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa -antologian (arvostelu), jossa oli Jevgeni Zamjatinin kirjoittama novelli Mamai. Se oli kutakuinkin ainoa tarinoista, joka ei minulle auennut. Niinpä kirjailijan klassikkoteos, dystopiaromaanien äidiksi mainittu, Me, joka on ollut mm. Orwellin Vuonna 1984:n, Huxleyn Uljas uusi maailman, Ayn Randin, Ursula K. Le Guinin ja Kurt Vonnegutin inspiraation lähde, jännitti ottaa luettavaksi. Minulla on englanninkielinen ekirjaversio, mutta päädyin kuitenkin kirjastoreissulle lainaamaan vuonna 1959 tehdyn suomennoksen, johon tekijän nimi on translitteroitu Eugen Samjatiniksi (kirja löytyi hyllystä kuitenkin Z:n kohdalta). Me (Mы) valmistui 1921, mutta syntyvässä Neuvostoliitossa sen julkaiseminen estettiin aina 1980-luvulle saakka. Ensimmäinen julkaistu versio oli englanninkielinen We 1924. Zamjatin ei pystynyt kirjan jälkeen enää toimimaan kotimaassaan, joten hän lähti Ranskaan, jossa hän myös kuoli 30-luvun lopulla.

Me on kertomus D-503-nimisestä miehestä, joka elää tulevaisuuden Ainoassa valtiossa. Kyseessä on antiutopistinen valtio, jonka päämääränä on tasa-arvoistaminen, kollektiivisuus ja kaiken järkeistäminen sekä tunteiden ja vapaan tahdon karsiminen, varsinkin hallintoprosessista. Ihmiset ovat ”me”, eivät yksilöitä, vaan ryhmä, ja jokaisen elämä on tarkkailulle avointa läpinäkyvien seinien sisällä. Yksityisyyttä saa vain seksin aikana ja jokaiselle taataan mahdollisuus sukupuolielämään. Kurinalainen elämä ja säännöt, jotka kannustavat poikkeamien tunnustamiseen ja ilmiantamiseen, on D-503:lle se ainoa oikea tapa elää, kunnes hän tapaa I-330:n, naispuoleisen kapinajohtajan, ja ”sairastuu”. Me on pitkälti ironian ja kritiikin kyllästämä rakkaustarina.

Zamjatinin kirjoitustyyli vaatii totuttelemista, tai ehkä se oli venäläinen tapa ilmaista asioita voimakkaasti vertauskuvallisesti. Minulle tyyli oli paikoin liikaa, mutta tarina itsessään on vetoavan ahdistava, kuten dystopiat tuppaa monesti olemaan. Me on kuitenkin niitä varhaisimpia ja edelläkävijä. Ayn Rand on selvästikin ottanut omaan Anthemiinsa (arvostelu) me-käsitteen, yksilön ”egon” poistamisen sekä hahmot joiden nimet ovat numeroita. Tämän päivän valossa ei voi olla huomaamatta historiallista maailmaa, joka on tuonut vaikutteensa kirjoitusajan tulevaisuuden kuvitelmaan. Kirjailija itse katsoi luonnollisestikin aikakauttaan eri perspektiivistä, mutta jälkeen päin huomaa, kuinka pirullisen tarkasti ja samalla yksilön kannalta myös valitettavan osuvasti.

Myös Katharine Burdekinin Swastika Nightissa (arvostelu) tuntuu olevan jotain vaikutteita Mestä, mutta Burdekinin maailma on hyvin avoimesti epätasa-arvoinen, yksisukupuolinen ja fyysisesti sekä psyykkisesti väkivaltainen, kun taas Zamjatin luottaa enemmän tasapäiseen psykologiseen aspektiin. Yksi valtava eroavuus Burdekinin kirjaan nähden on naiskuva, joka on lähes päinvastainen. Varsinkin I-330 on vahva ja älykäs, eteenpäin vievä voima, kun Burdekinin naiset ovat näkymättömiä. Oikeastaan Me tuntuu naisnäkökulmasta modernimmalta kuin monet 50-60-luvuilla kirjoitetut genreteokset, mistä tulee suuri plussa. Zamjatinin yhteiskunta on myös kehittynyt, se tuntuu tulevaisuuden kuvalta, kun taas Burdekin ei ole lähtenyt luomaan esimerkiksi mitään teknologiaa.

Tarinan maailmassa kaikki, niin taide kuin koulutuskin, on kytketty palvelemaan yhtä päämäärää, pönkittämään Ainoan valtion olemassa oloa. Kun tähän määrätietoisuuteen tulee särö, alkaa väkisinkin vapaan maailman ihmisellä kasvaa toivo. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea sen aiheuttamien tuntemuksien vuoksi. Hieman harmittaa, etten ole lukenut Huxleyn teosta, mutta ehkä on parempikin, että siihen tutustuu tämän varhaisemman teoksen jälkeen. Samoin kuin 1984 on uudelleenlukulistalla.