perjantai 19. joulukuuta 2014

Neil Gaiman & P. Craig Russell: The Graveyard Book Graphic Novel, Volume 1 & 2


Luin Neil Gaimanin Hautausmaan pojan (The Graveyard Book, 2008) ensimmäisen kerran vuonna 2009 (arvostelu) ja tykkäsin kovasti. Kirja sekä viehätti ja pelotti. Moni muukin siitä on pitänyt ympäri maailman, sillä kirja on saanut mm. Hugo- ja Locus-palkinnot sekä brittiläisen Carnegie-mitalin ja amerikkalaisen Newbery-mitalin. Tänä vuonna tarina ilmestyi englanniksi myös sarjakuvamuodossa, usean eri piirtäjän kuvittamana, kahdessa osassa. Graphic novel, Volume 1 julkaistiin heinäkuun lopulla ja Volume 2 lokakuussa. Minulla on molemmista ekirjaversiot. Ensimmäinen puolisko sisältää luvut (suluissa kuvittaja):
1. How Nobody Came to the Graveyard (David Lafuente)
2. The New Friend (P. Craig Russell)
3. The Hounds of God (Tony Harris & Scott Hampton)
4. The Witch’s Headstone (Galen Showman)
5. Danse Macabre [kirjoitusasu] (Jill Thompson)
Interlude (Stephen B. Scott)
Ja toinen osa luvut:
6. Nobody Owen’s School Days (David Lafuente)
7. Every Man Jack ( Scott Hampton)
8. Leavings and Partings (Russell, Nowlan, Showman)
Tarina kertoo pojasta, jonka perhe murhataan salaperäisen Jackin toimesta, mutta taaperoikäinen poika itse pääsee karkuun hautausmaalle, jossa hänet ottaa suojelukseensa ryhmä aaveita. Nobody ”Bod” Owensiksi nimetty poika kasvaa aaveiden joukossa nuoreksi mieheksi, mentorinaan rajamailla kulkeva Silas ja opettajana Miss Lupescu. Eräänä päivänä hautausmaan anti ei enää riitä, vaan Bodin on astuttava ulkomaailmaan oppimaan elämästä lisää ja samalla kohdattava häntä yhä jahtaava Jack.
The Graveyard Book toimii myös sarjakuvamuodossa, vaikka pidin tarinasta selkeästi vielä enemmän proosana ja siihen liittyvinä kuvituksina. Sarjakuvassa tulee kuitenkin tarpeeksi hyvin esiin kirjan tunnelma ja ajoittain on todella hienoa katsoa piirtäjien kädenjälkeä. Osioilla on kuitenkin myös eroja, ja huomasin kuvittajan vaikuttavan siihen, miten pidin tarinan kyseisestä kohdasta. Ensimmäisessä albumissa Tony Harrisin piirrosjälki oli häiritsevää, etenkin kasvojen osalta. Tuntui aivan kuin olisi hypännyt P. Craig Russellin työstä johonkin aivan muunlaiseen kerrontaan. Russellin osuudet istuivat parhaiten minun kykyyni lukea hahmoja ja heidän kasvojen ilmeitä, jotka kuitenkin tunnepitoisessa(kin) tarinassa ovat tärkeitä yksityiskohtia. Jill Thompsonin kasvopiirroksetkaan eivät olleet mieleen, mutta muuten hänen ruuduissaan oli eloa. Alla ensimmäisessä kuvassa Harrisin Bod ja toisessa Showmanin. Sitä seuraavassa kuvassa Thompsonin tanssia.



Sarjakuvan loppu liikutti, kuten kirjoitetun tekstinkin ja aavemaailma oli yhtälailla innoittava ja kiehtova. Nyt jopa tunnistin viitteitä muihin kirjallisuuden teoksiin (Kipling, Le Fanu) ja legendoihin, sekä Gaimanin Hempstock-kierrätykseen.
The Graveyard Book kestää ajan kulutuksen, vaikka sarjakuva itsessään jää ehkä marginaaliin verrattuna Gaimanin muuhun sarjakuvatuotantoon. Gaiman kuitenkin vahvisti viime elokuussa, että kirjan pohjalta olisi tulossa myös Disney-elokuva, jonka ohjaajaksi on suostunut Ron Howard. Odotan kyllä näkeväni miten kirjan sovitus valkokankaalle onnistuu kohtalaisen toimivan sarjakuvasovituksenkin jälkeen.

2 kommenttia:

  1. Gaimania olisi kyllä kiintoisaa lukea (ja katsoa?) sarjakuvana. Luin joskus yli vuosi sitten The Graveyard Bookin, mutta en erityisemmin innostunut. Johtuu ehkä siitä, että kirja oli tarkoitettu ehkä himppasen nuoremmille ja minun on nykyään jotenkin hirveän vaikea olla suhteuttamatta lukukokemusta sen mukaan. Tällä tarkoitan siis sitä, että jos juoni etenee hieman liian suoraviivaisesti, on ennalta-arvattava tai jos hahmot ovat liian karikatyyrisiä tai jos on juoniaukkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ollut ongelmia tässä suhteuttaa itseäni kohderyhmän ikäluokkaan, mutta joskus se on vaikeaa. Ehkä selkeästi teineille suunnatuissa kirjoissa minulla on eniten vaikeuksia.

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...