Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala (A God in Ruins 2015) oli ehdottomasti tämän vuoden lukulistalla, sillä Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) ja Ihmiskrokettia (arvostelu) olivat rakenteeltaan ja kerronnaltaan vastustamattoman tyköönsä vetäviä. Hävityksen jumala on Elämä elämältä -teoksen rinnakkaisteos, ja se kertoo Ursulan pikkuveljen, Teddy Toddin, tarinan yhdessä mahdollisessa aikalinjassa. Kirjailija on valinnut linjan, joka ei ole sama kuin yksikään Ursulan kohtaloissa kuvatuissa.

Tarina kertoo eri aikakausissa vuorotellen Teddyn varhaisesta elämästä aina sen viimeisiin hetkiin, kuvaten Teddyn sodassa kokemat vaiheet, perheen ja sukupolvien kehittymisen vuosikymmenien vaihtumisen myötä. Teddyn lisäksi äänen saavat hänen vaimonsa Nancy ja tytär Viola, mutta tarinassa ovat mukana monet muutkin Elämä elämältä -kirjassa esitellyt paikat ja hahmot, myös Ursula.

Atkinson on mestari kuvaamaan arkista elämää. Hänen hahmonsa eivät koskaan ole täydellisiä, vaan omien vaikuttimien kautta, oman aikakautensa muovaamia ihmisiä omine haluineen ja näkemyksineen. Jotkut ovat toista ärsyttävämpiä, kun tarinan sisälle päästään heidän ajatustensa siivittämänä. Varsinkin Viola ja hänen asenteensa ahdisti välillä, mutta nimenomaan sen vuoksi, että olen tavannut muutaman ”violan” tosielämässä.

Hävityksen jumala sortui kohdallani siihen, minkä mainitsin Elämä elämältä -kirjan arviossa; tavallisuuteen. Tarinan arkisuus ja tavallisuus alkoi haukotuttaa, enkä kokenut samanlaista vetoa Teddyn elämän parissa kuin koin Ursulan ja Fairfaxien parissa aiemmissa lukemissani kirjailijan teoksissa. Toki Atkinson teki taas laadukasta työtä ja taustamateriaalia oli hyödynnetty kiitettävästä, mutta tällä kertaa esimerkiksi lainaukset kirjallisuudesta tuntuivat päälleliimatuilta, enkä osannut odottaa moista.

Tarinassa oli omanlaista imua ajoittain, mutta vasta loppu sykähdytti. Se toi mieleen miksi ihastuin Atkinsonin aiempiin teoksiin. Ja liikutti myös. Ei ihmiselämää voi käydä läpi ilman, että se vaikuttaisi lukijan sisimpään ennen pitkää. Ei silloin kun kertojalla on lahja, kuten Atkinsonilla on. Hävityksen jumala ei nouse Elämä elämältä tai Ihmiskrokettia -kirjojen tasolle, mutta olen iloinen että se tuli luettua. Genrelukijallehan tämä oli pitkälti mainstreamteos, mutta toki pienellä nyrjähdyksellä ajan virrassa.