J.K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone

Hyllytontun höpinöitä -blogissa lanseerattiin vastikään Okklumeus-lukuhaaste, jossa luetaan Potterversumiin kuuluvia kirjoja. Minulle se tarkoittaa J.K. Rowlingin kirjoittamaa sarjaa ja sen muutamaa oheiskirjaa. Kun aloitin blogini vuonna 2008, kaksi ensimmäistä kirja-arviotani koskivat Harry Potteria. Ensimmäinen postaukseni oli Melissa Anellin kirjoittamasta Harry, A History (arvostelu) -kirjasta, jossa käydään läpi Potter-fandomin vaiheita. Olin itse aktiivivuosina mukana suomalaisessa fandomissa, Harry Potter -fanit sivuston uutispöllönä ja Vuotava noidankattila -foorumin aurorina. Toinen kirja-arvio oli sillä hetkellä juuri ilmestynyt Rowlingin The Tales of Beedle the Bard -oheiskirja (arvostelu).

Olen jo jonkin aikaa harkinnut lukevani Potterit uusiksi, joten haaste tuli sopivaan saumaan. Haaste on samalla kunnianosoitus edesmenneelle Alan Rickmanille, joka antoi maailmanlaajuiset kasvot professori Severus Snapelle eli suomalaisittain Kalkarokselle. Luen uusintakierroksen englanniksi, sillä vaikka astuin Potterversumiin 15 vuotta sitten suomennoksien kautta, halusin palata nyt alkuperäiseen Rowlingin tekstiin. Potter-fanina tämä on luonnollisestikin matka muistoihin. Luin neljä ensimmäistä kirjaa ennen kuin ensimmäinen elokuva ilmestyi, joten ehdin luoda hahmoista omat mielikuvani. Niinpä esim. Daniel Radcliffe ei ole koskaan syrjäyttänyt minun Harryani, eikä Alan Rickman minun Severusta ja Minerva McGonagall näyttää päässäni todella erilaiselta kuin iki-ihana Maggie Smith. Olen toki näyttelijöihin tyytyväinen, Rickmania seurasin jo ennen pottereita, mutta vielä iloisempi olen omista mielikuvistani. Vahvimmin elokuvat muokkasivat päässäni Ron Weasleya ja Vernon Dursleya, mutta Petunia ja Dudley-Dinky Duddydums ovat aina mielessäni kirjan mukaan kuvattuja blondeja, ei tummahiuksisia kuten elokuvissa.

Harry Potter and the Philosopher’s Stone (am. Sorcerer's Stone) julkaistiin vuonna 1997 ja suomennos Harry Potter ja viisasten kivi 1998. Tarina alkaa järkyttävän yön tapahtumista, jolloin Harry-vauva on jäänyt orvoksi ja hänet toimitetaan tätinsä ja tämän aviomiehen hoiviin. Kymmenen vuotta myöhemmin laiminlyöty pienikokoinen, serkkunsa Dudleyn kiusaama 11-vuotias saakin yllättäen kuulla olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan arvostettuun Hogwartsin noitien ja velhojen kouluun. Siitäpä elämä muuttuu täysin ja Harrylle valkenee myös salassa pidetty menneisyys vanhempiensa kohtalosta. Kaiken pahan takana oli voimakas velho Voldemort, jonka tilanteesta on vain arvailuja, ei varmaa tietoa. Siinä ohessa kun Harry oppii muodonmuutoksia, loitsuja, taikajuomien valmistusta ja taikuuden historiaa sekä pimeyden voimilta suojautumista (luonnollisestikaan unohtamatta huispausta), hän ystävystyy ikätoveriensa Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa ja heistä muotoutuu alkuhankaluuksien jälkeen varsin yhteentoimiva kolmikko. Vaan mitä olisi tarina ilman vaaratilanteita ja niitä tarjoaa salamyhkäiset tapahtumat, jotka johdattavat Harryn vastakkain entisen vihollisensa kanssa.

Sarjan ensimmäinen kirja on selkeästi kirjoitettu nuorille lukijoille, mutta siinä on myös taustalla julmia ja todella pelottavia pimeyden tapahtumia, mikä saa ihmiset välttelemään päävihollisen nimen lausumista. Se jos mikä kuvaa pelon määrää ja tasoa. On tapahtunut murhia, joista koskettavin on tietenkin Harryn vanhempien kuolemat. En pysty lukemaan kirjaa enää ajattelematta tulevia tapahtumia ja tuntematta syvää surua ja myötätuntoa Harrya kohtaan. Valitettavasti en muista miltä tuntui ensimmäistä kertaa lukiessa, kun kaikki oli vielä tuntematonta ja auki, mutta muistan, että luin neljä ilmestynyttä kirjaa putkeen, joten koukutuin jo Viisasten kiven kohdalla täysin.

Olen lukenut viimeistä kirjaa lukuunottamatta kaikki muut potterit vähintään kymmenen kertaa, kirjoittanut lukemattomia teorioita kussakin kirjassa esiintyvien vihjeiden perusteella (minulla oli oma teoriasivusto), analysoinut Rowlingin käyttämiä termejä ja Jaana Kaparin käännöksiä niistä. Philosopher's Stonessa ei ollut mitään uutta tai tapahtumia, joita en olisi muistanut, mutta silti koin kirjan yhä tuoreena. Rowling tarjoaa myös runsaasti huumoria, joka ei ehkä tässä ensimmäisessä kirjassa ole vielä niin hioutunutta kuin jälkimmäisissä, mutta tokihan esimerkiksi Ronin reaktio Hermionen tulenteon pohdiskeluun on nerokkaan huvittava kohtaus. Ja herättää tietenkin pohdiskelemaan miksi Hermione käyttäytyi kuten käyttäytyi.

Hogwarts – Tylypahka kaikkine ulottuvuuksineen ja salaperäisine sokkeloineen on paikka, joka hivelee mielikuvitusta, eikä tarvi olla lapsi, että sinne haluaisi matkustaa Tylypahkan pikajunalla. Olen minä matkaillutkin tässä jästimaailman versiossa ja kirjoittanut retkistäni jutunkin Harry Potter -faneihin. Olisi fantastista shoppailla taikamaailman Diagon Alleyn putiikeissa ja viivähtää kupposella The Leaky Cauldronissa. Sen jo tämä ensimmäinen kirja saa aikaiseksi, halun oikeasti päästä sisälle maailmaan, jonka Rowling taidolla ja koko sydämellään on luonut.

Ja tämä on vasta alkua.