P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen

Aakkoshaasteen J-kirjana lukemani Per Christian (P.C.) Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) on alunperin julkaistu vuonna 1982 ja suomeksi heti seuraavana vuonna. Kirja ilmestyi ajankohtaiseen aikaan, jolloin amerikkalaisten reaganilainen ydinasevarustelu kiihtyi ja välit Neuvostoliiton kanssa eivät olleet kaikkein lämpimimmät. Teos voidaan nähdä kirjailijan kannanottona tilanteeseen, joka huolestutti laajasti läntisen maailman väestöä. Ei ihme, että se sai huomiota.

Dystopinen tarina sijoittuu Itämeren saaristoon, Gotlannin saarelle, 30 vuotta ydinsodan aiheuttaman katastrofin jälkeen eli vuoteen 2023. Ydinsodan jälkimainingeissa syntyi valtava vedenpaisumus, joka teki omat tuhojälkensä. Ihmiskunta on jäänyt pärjäilemään ilman sivistysvaltioiden rippeillä, vahvimman oikeudella toimivassa järjestelmässä, jota hallitsee taikausko. Paikoin yritetään pitää kiinni vanhan yhteiskunnan tavoista, silloin kun se sopii selviytymiseen vaadittavien keinojen joukkoon. Edvin on syntynyt pommisuojassa ilman varsinaista kokemusta itse katastrofista. Hän on kasvanut miesten orjana sopeutuen epäinhimilliseen kohteluun, ilman suurempia päämääriä. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Edvin pääsee ulos vanhasta roolistaan. Mutta mitkä ovat elämisen edellytykset ja tulevaisuus rikkirevityssä ja poltetussa maailmassa?

Jersild kirjoittaa totisen ja irvokkaan tarinan. Hän on riisunut yhteiskunnan sivistyksen pois ja jättänyt jäljelle ihmisen luonteen olosuhteisiin, jotka vaativat selvitymistaitoja ja tahtoa. Jälkeen vedenpaisumuksen ei ole missään tapauksessa kaunis tarina. Siinä ei ole mitään selviytymisen tai sankaruuden ihannointia. Kieli on pelkistettyä ja raakaa ja se kuvaa taantumusta, jossa seksuaalisuus ja hyväksikäyttö korostuu. Peikkona taustalla on radioaktiivinen elinympäristö joka rajoittaa, eikä anna armoa. Tarina on apokalyptinen. Olen tottunut kohtalaisen ronskeihinkin tilannekuvauksiin genressä, mutta jokin Jersildin tekstissä sai etomaan. Kirjat harvoin tulee uniini, mutta Edvinin hahmo käyttäytyi toisin, enkä voi sanoa unta miellyttäväksi. Eli Jälkeen vedenpaisumuksen vaikutti.

Kirjassa on myös kohtia, jotka laskivat reippaasti sen arvostusta. Kirjailija heitti nimittäin Skandinavian geologian romukoppaan, eikä sitä näin geologin näkökulmasta voi hyväksyä. Useat kirjailijat tekevät samaa ja fantasiassa sen vielä hyväksyykin, mutta science fictionissa toivoisin ainakin oman tieteenalani olevan järkevällä pohjalla. Niin rankka kuin tarina itsessään olikin, niin en voinut olla lukematta sitä ajoittain luonnontieteilijän lasien läpi, jolloin se menetti osan tehostaan.

Tänä päivänä julkaistaan paljon dystopiateoksia, joista osa on aika kevyttä kamaa eikä lainkaan uskottavaa, vaikka ehkä kylläkin viihdyttävää. En jaksa nykyisin edes kiinnittää kaikkiin huomiota. Ihmiskunnan näkökulmasta apokalyptiselle tasolle vain harvat uskaltautuvat, sillä onhan meidän pakko uskoa tulevaisuuteen ja ihmislajiin. Vai onko? Jersild pistää ajattelemaan.

 Aakkoshaasteen J-kirja

Hugo 2016 ja Retro Hugo 1941 -ehdokkaiden nimeämiset ovat käynnistyneet

Hugo-ehdokkaiden nimeämiset ovat käynnistyneet. Tämän vuoden worldconin, MidAmeriConin sivulla on niin onlinelomakkeet kuin myös paperilomakkeiden latauslinkit. Ja äänestää voi siis vuonna 2015 englanniksi tuotetuista teoksista ne parhaat.

Eikä siinä kaikki, vaan nyt on mahdollisuus nimetä myös Retro Hugo -ehdokkaita vuodelle 1941 eli vuonna -40 julkaistujen osalta. Kuten edellisen kerran Lonconissa, 75 vuotta sitten Hugoja ei oltu jaettu, joten oli mahdollisuus retroilla. Viime vuonna worldcon jätti retrot väliin, mutta tänä vuonna MidAmeriCon II ottaa ne mukaan Hugo-kamppailuun. Äkkiseltään kun katsoin, niin omalla lukulistalla on ollut 1940 vuodelta T.H. Whiten The Ill-Made Knight, The Once and Future King -saagan kolmas osa (arvostelu), mutta ei sitten muita, joita olisin blogissani arvioinut. Pitää tutkia vielä ennen blogin aloittamista luetut teokset. Aarrekätköistä löytyy kaikki vuoden 1940 Astounding Science Fiction -lehdet, joten ehkä ne tulee selailtua läpi tässä lähikuukausina. Jos on ehdottaa tuolta vuodelta jotain erityisen tutustumisen arvoista, niin kommentit ovat vapaat.

Eikä siinä kaikki, myös John W. Campbell-ehdokkaita saa nimetä uusien kirjailijoiden osalta. Nehän on niitä ei-Hugo-ehdokkaita. Esim. Emmi Itäranta on kelpoinen tässä kategoriassa.

Aikaa ehdokkaiden nimeämiseen on maaliskuun 31. päivään saakka ja Hugo-pinejä tullee meilitse ihan lähipäivinä, jos ei ole jo tullut. Luonnollisestikin pitää olla kelpoisuus nimeämisiin eli Worldcon 75:n jäsenyys (ennen 31.1.2016) tai viime vuoden worldconjäsenyys tai MidAmeriConin jäsenyys. Sanomattakin on selvää, että ehdokkuusnimeämiset ovat tärkeitä. Tässä vaiheessa voi jo yrittää vaikuttaa siihen, ettei viimevuotinen puppygate uusiutuisi, äänestämällä runsain mitoin oikein perustein hyviä teoksia. Yritän kerätä tähän myös listaa ehdokaskelpoisista suomalaisista ja pohjoismaisista kirjailijoista. Ainakin Marko Hautalan kauhugenreä edustava The Black Tongue (Kuokkamummo) ilmestyi englanninkielisenä 2015, jos kokee sen ehdokastasoiseksi.

Edit1: Leena Krohnin Collected Fiction, joka julkaistiin joulukuussa 2015, sisältää myös ensimmäistä kertaa englanniksi käännetyt romaanit Pereat Mundus ja The Pelican's New Clothes sekä useita novelleja.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

Saara Henriksson & Markku Soikkeli (toim.): Surupukki

Viime kesänä Osuuskumma julkaisi Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittamana antologian ruotsalaisista tieteistarinoista suomennettuna. Surupukki (2015) sisältää novelleja viideltä minulle tuntemattomalta kirjailijalta, sekä kuudentena Karin Tidbeckiltä, jonka oman novellikokoelman Jagannathin (arvostelu) intouduin kehumaan pari vuotta vuotta sitten. Suosittelen edelleen tätä englanniksi käännettyä kokoelmaa, paitsi jos ruotsi sujuu. Minulla on Surupukista ekirjaversio. Kirjan lopussa on Johan Jönssonin katsaus "ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan uudella vuosituhannella", mikä onkin ihan mielenkiintoinen lisä, toisaalta hieman masentava kaikkine julkaisujen loppumisineen, mutta samalla näkemys mahdollisesta tulevaisuudesta. Mukana tuli uutta tietoa ja myös suomenruotsalainen Enhörningen mainittiin.

• Karin Tidbeck: Olen laskenut suruni yllesi (Jag har lagit min sjukdom på dig)
• Carl Ahlström: Mustaa raparperia (Svart rabarber)
• Kristina Hård: Kirjasiirtymiä (Intrabokulär teleportering)
• K. G. Johansson: Ennen kuin taivas putoaa (Innan himlen faller)
• Jorun Modén: Sosiootit (Socioterna)
• Oskar Källner: Pancasila (Pancasila)

Karin Tidbeck ei petä tässäkään antologian tarinassa, vaan nimikkonovelli Surupukki on hienoa jälkeä. Novellissa päähenkilö kärsii masennuksesta ja saa hoitokeinoksi seurakseen kutun. Vaikka tarina on kiihkottomasti kerrottu, sen mukana myötäelää vahvasti. Luin tekstin kahteen kertaan läpi ja se parani uusintakierroksella. Mustaa raparperia sen sijaan ei auennut juuri lainkaan. Jonkinlaista luopumista siinä oli ja elementtejä, jotka sinänsä kiinnostivat, mutta en jaksanut ryhtyä tarkempaan tulkintaan. Ehkä jossain vaiheessa luen tekstin uudelleen, nyt se ei siihen houkutellut. Kirjasiirtymiä on hauska ja persoonallisella äänellä kerrottu tarina, joka sisältää niin Humisevaa harjua kuin Wild Bill Hickokinkin. Mustan raparperin jälkeen se oli kepeä tuulahdus hieman Jasper Fforden jalanjäljissä.

Ennen kuin taivas putoaa kuvaa maailmanlopun meininkiä, mutta omalla tavalla interaktiivisella otteella. Pidin tarinan alun outoudesta ja lopun kuvion kehittymisessä oli ideaa, tosin taidan olla hieman mollivoittoinen henkilö, kun kaipasin vielä enemmän synkkyyttä loppuun saakka. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjailija olisi silti kirjoittanut varsin tyydyttävää tarinaa. Sosiootit on dystopinen kapinatarina, joka vaikuttaa tyyliltään tutulta implantteineen päivineen. Teksti on varsin sujuvaa, himpun satiirimaista, mutta en ehkä niin paljon innostunut siitä kuin useimmista muista. Pancasila on kokoelman pisin novelli, jossa on mukana leguinmaisuutta ja mielikuva välähti myös M.R. Careyn The Girl with All the Giftsiin päin (arvostelu). Lopetustarinassa riitti synkkyyttä ja olin siihen varsin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että googlasin Oskar Källnerin ja löysin lisää ruotsalaisia novelleja koottuna, tällä kertaa englanniksi käännettyinä. Vieläpä uutukaisia, joten yritän saada niitä luettua, ennen kuin teen päätöksen Hugo-ehdokkaistani.

Surupukki: Ruotsalaisia tieteistarinoita on lyhyt antologia, mutta sen tarinat hyviä ja suositeltavia lukukokemuksia, myös se Mustaa raparperia, joka ei minulle auennut kertalukemalla. Kyllä sen sujuvasti luki silti. Minulle jäi jälkitunne, että näissä tarinoissa oli kaikissa haikeutta, tai tietynlaista surullisuutta eri tilanteissa yhdistävänä tekijänä. Jopa Kirjasiirtymissä. Ehkä se on lukijasta kiinni miten lukemansa kokee. Jäin kaipaamaan sellaista pientä yksityiskohtaa, että milloin alkuperäiset novellit on julkaistu. Googlaamalla asia ei kaikilta osin selvinnyt. Näitä olisi kiva saada lisääkin suomeksi. Liitän tämän teoksen osaksi I Spy Challenge -haastetta, kohtaan 20. eli Emotion/Feeling (suru).

J.K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone

Hyllytontun höpinöitä -blogissa lanseerattiin vastikään Okklumeus-lukuhaaste, jossa luetaan Potterversumiin kuuluvia kirjoja. Minulle se tarkoittaa J.K. Rowlingin kirjoittamaa sarjaa ja sen muutamaa oheiskirjaa. Kun aloitin blogini vuonna 2008, kaksi ensimmäistä kirja-arviotani koskivat Harry Potteria. Ensimmäinen postaukseni oli Melissa Anellin kirjoittamasta Harry, A History (arvostelu) -kirjasta, jossa käydään läpi Potter-fandomin vaiheita. Olin itse aktiivivuosina mukana suomalaisessa fandomissa, Harry Potter -fanit sivuston uutispöllönä ja Vuotava noidankattila -foorumin aurorina. Toinen kirja-arvio oli sillä hetkellä juuri ilmestynyt Rowlingin The Tales of Beedle the Bard -oheiskirja (arvostelu).

Olen jo jonkin aikaa harkinnut lukevani Potterit uusiksi, joten haaste tuli sopivaan saumaan. Haaste on samalla kunnianosoitus edesmenneelle Alan Rickmanille, joka antoi maailmanlaajuiset kasvot professori Severus Snapelle eli suomalaisittain Kalkarokselle. Luen uusintakierroksen englanniksi, sillä vaikka astuin Potterversumiin 15 vuotta sitten suomennoksien kautta, halusin palata nyt alkuperäiseen Rowlingin tekstiin. Potter-fanina tämä on luonnollisestikin matka muistoihin. Luin neljä ensimmäistä kirjaa ennen kuin ensimmäinen elokuva ilmestyi, joten ehdin luoda hahmoista omat mielikuvani. Niinpä esim. Daniel Radcliffe ei ole koskaan syrjäyttänyt minun Harryani, eikä Alan Rickman minun Severusta ja Minerva McGonagall näyttää päässäni todella erilaiselta kuin iki-ihana Maggie Smith. Olen toki näyttelijöihin tyytyväinen, Rickmania seurasin jo ennen pottereita, mutta vielä iloisempi olen omista mielikuvistani. Vahvimmin elokuvat muokkasivat päässäni Ron Weasleya ja Vernon Dursleya, mutta Petunia ja Dudley-Dinky Duddydums ovat aina mielessäni kirjan mukaan kuvattuja blondeja, ei tummahiuksisia kuten elokuvissa.

Harry Potter and the Philosopher’s Stone (am. Sorcerer's Stone) julkaistiin vuonna 1997 ja suomennos Harry Potter ja viisasten kivi 1998. Tarina alkaa järkyttävän yön tapahtumista, jolloin Harry-vauva on jäänyt orvoksi ja hänet toimitetaan tätinsä ja tämän aviomiehen hoiviin. Kymmenen vuotta myöhemmin laiminlyöty pienikokoinen, serkkunsa Dudleyn kiusaama 11-vuotias saakin yllättäen kuulla olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan arvostettuun Hogwartsin noitien ja velhojen kouluun. Siitäpä elämä muuttuu täysin ja Harrylle valkenee myös salassa pidetty menneisyys vanhempiensa kohtalosta. Kaiken pahan takana oli voimakas velho Voldemort, jonka tilanteesta on vain arvailuja, ei varmaa tietoa. Siinä ohessa kun Harry oppii muodonmuutoksia, loitsuja, taikajuomien valmistusta ja taikuuden historiaa sekä pimeyden voimilta suojautumista (luonnollisestikaan unohtamatta huispausta), hän ystävystyy ikätoveriensa Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa ja heistä muotoutuu alkuhankaluuksien jälkeen varsin yhteentoimiva kolmikko. Vaan mitä olisi tarina ilman vaaratilanteita ja niitä tarjoaa salamyhkäiset tapahtumat, jotka johdattavat Harryn vastakkain entisen vihollisensa kanssa.

Sarjan ensimmäinen kirja on selkeästi kirjoitettu nuorille lukijoille, mutta siinä on myös taustalla julmia ja todella pelottavia pimeyden tapahtumia, mikä saa ihmiset välttelemään päävihollisen nimen lausumista. Se jos mikä kuvaa pelon määrää ja tasoa. On tapahtunut murhia, joista koskettavin on tietenkin Harryn vanhempien kuolemat. En pysty lukemaan kirjaa enää ajattelematta tulevia tapahtumia ja tuntematta syvää surua ja myötätuntoa Harrya kohtaan. Valitettavasti en muista miltä tuntui ensimmäistä kertaa lukiessa, kun kaikki oli vielä tuntematonta ja auki, mutta muistan, että luin neljä ilmestynyttä kirjaa putkeen, joten koukutuin jo Viisasten kiven kohdalla täysin.

Olen lukenut viimeistä kirjaa lukuunottamatta kaikki muut potterit vähintään kymmenen kertaa, kirjoittanut lukemattomia teorioita kussakin kirjassa esiintyvien vihjeiden perusteella (minulla oli oma teoriasivusto), analysoinut Rowlingin käyttämiä termejä ja Jaana Kaparin käännöksiä niistä. Philosopher's Stonessa ei ollut mitään uutta tai tapahtumia, joita en olisi muistanut, mutta silti koin kirjan yhä tuoreena. Rowling tarjoaa myös runsaasti huumoria, joka ei ehkä tässä ensimmäisessä kirjassa ole vielä niin hioutunutta kuin jälkimmäisissä, mutta tokihan esimerkiksi Ronin reaktio Hermionen tulenteon pohdiskeluun on nerokkaan huvittava kohtaus. Ja herättää tietenkin pohdiskelemaan miksi Hermione käyttäytyi kuten käyttäytyi.

Hogwarts – Tylypahka kaikkine ulottuvuuksineen ja salaperäisine sokkeloineen on paikka, joka hivelee mielikuvitusta, eikä tarvi olla lapsi, että sinne haluaisi matkustaa Tylypahkan pikajunalla. Olen minä matkaillutkin tässä jästimaailman versiossa ja kirjoittanut retkistäni jutunkin Harry Potter -faneihin. Olisi fantastista shoppailla taikamaailman Diagon Alleyn putiikeissa ja viivähtää kupposella The Leaky Cauldronissa. Sen jo tämä ensimmäinen kirja saa aikaiseksi, halun oikeasti päästä sisälle maailmaan, jonka Rowling taidolla ja koko sydämellään on luonut.

Ja tämä on vasta alkua.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell on tullut vastaan aiemmin ainakin vuosi sitten kun luin Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindle -kirjan (arvostelu), josta pidin paljon. Tykästyin paitsi itse tarinan muunnokseen, myös Riddellin kuvitukseen. Viime kesänä (2015) Riddelliltä ilmestyi kokonaan omissa nimissä tehty teos suomeksikin asti, eli lapsille suunnattu Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013). Tarina on runsaasti kuvitettu, mutta tällä kertaa en niinkään ihastunut piirrosjälkeen, vaan tarinassa käytettyihin viitteisiin. Kirja pitää sisällään myös takakanteen kiinnitetyn erillisen runomuotoisen minikirjan, joka mainitaan tarinassa: Muuan hiiri muistelee. Sen on erikseen suomentanut Kristiina Drews. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea, kohtaan 24. Paranormal Being (haamu).

Ada Gootti on lordi Gootin ainoa lapsi ja he asustavat kahdestaan isossa Kalmatollon kartanossa. Iskä hieman laiminlyö tytärtään, jolla on tiuhaan tahtiin vaihtuvia kotiopettajattaria, ja niinpä Ada on kohtalaisen yksinäinen. Kun henkensä heittäneen hiiren haamu ilmestyy hänelle, ilmenee, että kartanossa tapahtuu jotain salakähmäistä lordin tietämättä. Ada ryhtyy hiiren kera selvittämään salaisuuksia ja ratkaisu huipentuu metaforiseen polkukisaan.

Jaana Kapari-Jatalla on erinomainen maine kääntäjänä, eikä tässäkään varsinaisesti ole valittamista hänen mielikuvituksestaan, kun hän on luonut suomenkieliset vastineet Riddellin alkuperäisille nimiväännöksille. Minulla tuli kuitenkin heti tarve tietää millaisia sanoja alkuperäisessä tekstissä on käytetty ja niinhän siinä kävi, että oivalsin jujut paremmin englanninkielisestä. Tarve nähdä alkuperäinen teksti johtunee siitä, että olen kohderyhmää vanhempi lukija.

Ada Gootti ja hiiren haamu on humoristisella otteella kirjoitettu, eikä juoni ole kovinkaan hääppöinen, mutta ilahduin hahmojen nimistä ja viittauksista muuhun kirjallisuuteen esim. kotiopettajien nimissä. Jane Korva ei ehkä kerro mitään, mutta englanniksi Jane Ear jo vihjaakin Charlotte Brontën teokseen, ja kun toisen kotiopettajattaren nimen yhdistää sen miehen nimeen, jonka kanssa hän tarinassa karkaa, niin johan hihityttää. Onpa opettajien joukossa myös eräs koira ja Mary Shellfish napatutkijan kera vieraana. Salaisia puutarhojakin löytyy kaksin kappalein. Kalmatollon nimi ehkä häiritsi suomennoksena eniten, sillä goottikartanon englanninkielinen nimi on Ghastly-Gorm Hall, joka viittaa luonnollisesti Mervyn Peaken klassiseen goottilinnaan Gormenghastiin (Titus Groan). Nuoremmalle lukijakunnalle tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta minusta juuri nämä antoivat sen annin, että kiinnostuin myös Goth Girl -sarjan seuraavasta osasta.

Englanniksi on ilmestynyt kolme kirjaa ja pienoisromaani, jotka olen hankkinut ekirjoina. Englanninkielisessä ekirjassa ei kuitenkaan ollut mukana minikirjan tekstiä, joten sen lisän suomennoksesta sai. Seuraava suomennos eli Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit ilmestyy ensi viikolla ja harkitsen josko hankin teoksen kannatuksen vuoksi. Onhan nämä todellakin kauniita katsella laadukkaina paperisina kirjoina. Jostain syystä kuvituksessa Riddell toistaa jonkin verran itseään, enkä erityisemmin pidä juurikaan hahmojen kasvoista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joista kuvassa rouva Pieksene (Beat’em) edustaa yhtä. The Sleeper and the Spindlen kuvitus viehätti enemmän.

Robin Hobb: Fool’s Quest

Viime elokuussa ilmestynyt Robin Hobbin Fitz and the Fool -sarjan kakkoskirja, Fool’s Quest (2015) tuli luettua (vasta) nyt tammikuun alkajaisiksi. Tarina jatkuu siitä mihin edellisessä kirjassa, Fool’s Assassinissa (arvostelu) jäätiin.

Narri on kuvioissa jälleen ja parivaljakko kuroo auki pikkuhiljaa välissä olleiden vuosien tapahtumia. Narrilla on vakava aikomus, minkä hän toivoo Fitzin toteuttavan kanssaan, oli se sitten miten realistinen tahansa. Kun Fitzille valkenee hänelle läheisen henkilön joutuneen kaapatuksi, hänen päämääräkseen nousee ensisijaisesti saada henkilö takaisin ja turvaan. Yllättäen kumpaisenkin tavoite näyttää kietoutuvan toisiinsa ja menneisyyden tapahtumat ja paikat palaavat jälleen ajankohtaisiksi.

Huh. Olipas jälleen kirja Hobbilta, joka puristi ja liikutti. Useamminkin kuin kerran tuli luettua tarinaa eteenpäin pala kurkussa. Hobbin aiempien sarjojen tapahtumat olivat varsinkin loppua kohden voimakkaasti mukana nykytilanteessa ja olin mykistynyt, kuinka nostalgisia fiiliksiä kirja nostatti. Haluaisin niin lukea uudelleen The Farseer, The Liveship Traders ja The Tawny Man -trilogiat, jos aikaa vain riittäisi. Narrin vaiheet kuljettivat minua kuin vuoristoradassa, välillä alakuloisena, välillä henkeä pidellen innostuneena. Olen jo näkeväni mihin Hobb tarinan vie sarjan viimeissä osassa, mutta en silti uskalla odottaa mitään. Fitzin saama nostatus puolestaan sekä innosti, että ehkä jollain tasolla myös harmitti. Niin se teki Fitzille itselleenkin. Ja jälleen kerran, teki mieli välillä potkia vauhtia vanhaan jäärään.

Tarinassa oli kohtia, joita en ollut uskoa todeksi, että pääsin lukijana ne jälleen kokemaan. Teksti imi kuin matkakivet ja heitti välillä tunnettuun ja välillä hieman tuntemattomampaan, enemmän tai vähemmän henkisesti valmiina ottamaan vastaan mitä tulee. Täytyy kyllä myöntää, että tällä kertaa tarinan verkkainen eteneminen söi kärsivällisyyttä enemmän kuin Fool’s Assassinissa, sillä kaappauksen selviäminen ja siihen reagoiminen oli minun makuun turhan verkkaista. Vaan Hobb päätti kypsytellä tapahtumia. Yli 768 sivun verran.

Viimeinen kirja, Assassin's Fate, on vielä tulossa, mutta siihen menee aikaa yli vuosi. Armon aikaa. Sitten Fitzin ja Foolin tarina on loppu. Ei tule olemaan helppoa jättää jäähyväisiä.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala (A God in Ruins 2015) oli ehdottomasti tämän vuoden lukulistalla, sillä Kate Atkinsonin Elämä elämältä (arvostelu) ja Ihmiskrokettia (arvostelu) olivat rakenteeltaan ja kerronnaltaan vastustamattoman tyköönsä vetäviä. Hävityksen jumala on Elämä elämältä -teoksen rinnakkaisteos, ja se kertoo Ursulan pikkuveljen, Teddy Toddin, tarinan yhdessä mahdollisessa aikalinjassa. Kirjailija on valinnut linjan, joka ei ole sama kuin yksikään Ursulan kohtaloissa kuvatuissa.

Tarina kertoo eri aikakausissa vuorotellen Teddyn varhaisesta elämästä aina sen viimeisiin hetkiin, kuvaten Teddyn sodassa kokemat vaiheet, perheen ja sukupolvien kehittymisen vuosikymmenien vaihtumisen myötä. Teddyn lisäksi äänen saavat hänen vaimonsa Nancy ja tytär Viola, mutta tarinassa ovat mukana monet muutkin Elämä elämältä -kirjassa esitellyt paikat ja hahmot, myös Ursula.

Atkinson on mestari kuvaamaan arkista elämää. Hänen hahmonsa eivät koskaan ole täydellisiä, vaan omien vaikuttimien kautta, oman aikakautensa muovaamia ihmisiä omine haluineen ja näkemyksineen. Jotkut ovat toista ärsyttävämpiä, kun tarinan sisälle päästään heidän ajatustensa siivittämänä. Varsinkin Viola ja hänen asenteensa ahdisti välillä, mutta nimenomaan sen vuoksi, että olen tavannut muutaman ”violan” tosielämässä.

Hävityksen jumala sortui kohdallani siihen, minkä mainitsin Elämä elämältä -kirjan arviossa; tavallisuuteen. Tarinan arkisuus ja tavallisuus alkoi haukotuttaa, enkä kokenut samanlaista vetoa Teddyn elämän parissa kuin koin Ursulan ja Fairfaxien parissa aiemmissa lukemissani kirjailijan teoksissa. Toki Atkinson teki taas laadukasta työtä ja taustamateriaalia oli hyödynnetty kiitettävästä, mutta tällä kertaa esimerkiksi lainaukset kirjallisuudesta tuntuivat päälleliimatuilta, enkä osannut odottaa moista.

Tarinassa oli omanlaista imua ajoittain, mutta vasta loppu sykähdytti. Se toi mieleen miksi ihastuin Atkinsonin aiempiin teoksiin. Ja liikutti myös. Ei ihmiselämää voi käydä läpi ilman, että se vaikuttaisi lukijan sisimpään ennen pitkää. Ei silloin kun kertojalla on lahja, kuten Atkinsonilla on. Hävityksen jumala ei nouse Elämä elämältä tai Ihmiskrokettia -kirjojen tasolle, mutta olen iloinen että se tuli luettua. Genrelukijallehan tämä oli pitkälti mainstreamteos, mutta toki pienellä nyrjähdyksellä ajan virrassa.

Vuoden 2016 lukuhaasteita

En saanut viime vuonna loppuun aloittamiani haasteita, mutta kuten jo vuoden viimeisessä postauksessa mainitsin, jatkan niitä vielä tämän vuoden. Lisäksi olen intoutunut ilmoittautumaan muutamaan muuhun haasteeseen, joten esittelen ne kaikki nyt kerralla. Jospa näillä pärjäisi tämän vuoden. Eli

Aakkoshaaste jatkuu kirjaimesta J. Ideana on lukea aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan teoksia aasta ööhön. Genrekirjoissa ei toistaiseksi ole löytynyt kirjailijoita, joiden sukunimi alkaa X, Å, Ä tai Ö-kirjaimilla, joten niitä en ole sisällyttänyt haasteeseen mukaan. Toki, jos joku herra/rouva Xantippa tai Ääkkönen julkaisee tänä vuonna teoksen ennen kuin olen lukenut Y:n kirjan, niin otan sen mukaan haasteeseen. (Edit: 25.1. Olen löytänyt Ö:n) Olen jo valinnut tuleviin kirjaimiin kirjailijat ja teokset, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että suunnitelmat muuttuvat todennäköisesti vielä lukufiiliksen mukaan. Haaste kestää 31.12.2016 saakka.

I Spy Challenge -haasteessa ehdin viime vuonna lukea 25 kategorian kirjoista 8. Jatkan haasteen loppuun, koska se on kiinnostava ja minulla on siihenkin vielä lukusuunnitelmia. En ole varma saanko tätä suoritettua tänä vuonna, mutta yritän.

Kuvan lähde

Uusista haasteista ensimmäinen on Hyllytontun höpinoitä -blogin lanseeraama Okklumeus-lukuhaaste, jossa luetaan Harry Potter -kirjasarjan maailmaan sijoittuvia teoksia. Kaikki Potterini olen jo lukenut moneen kertaan, mutta edellisestä kerrasta on aikaa, joten otan uusintakierroksen. Haaste alkoi eilen ja päättyy 31.10.2016 eli Lily ja James Potterin 35-vuotis kuolinpäivänä. Haaste on Severus Snapea näytelleen Alan Rickmanin muistolle.

Lukutasot ovat seuraavat:

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)

1 kirja: Jästi.

2 kirjaa: Surkki.

3 kirjaa: Kotitonttu.

4 kirjaa: Huispaaja.

5 kirjaa: Aurori.

6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,

7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.

8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Orfeuksen kääntöpiiri -blogista on lähtöisin Hämärän jälkeen -lukuhaaste, joka alkoi jo marraskuussa, mutta johon lähdin vasta nyt mukaan. Aikaa kuitenkin on, sillä haaste päättyy 2.11.2016. Tarkoituksena on lukea kauhugenreen kuuluvia kirjoja. Jokunen niitä tulee vuosittain luettua muutenkin, mutta ei kovin paljoa, joten tämän haasteen myötä toivon voivani kiinnittää asiaan enemmän huomiota.

Lukutasot ovat seuraavanlaisia:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombie (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Nämä uudet haasteet ovat siitä mukavia, että jo yhdellä kirjalla on mukana pelissä. Ehkä minä saan jotain suoritettua.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli erinomainen esikoisteos (arvostelu), joka luonnollisestikin sai odottamaan lisää kirjailijalta. Kudottujen kujien kaupunki (2015) on se ”lisää”, eli yleensä niin pelottava kakkoskirja menestyneen esikoisen jälkeen. En tiedä pelottiko kirjailijaa, ainakaan se ei näy tarinassa. Liitän kirjan pidennetyn aakkoshaasteen I-kirjaksi.

Kudottujen kujien kaupungin päähenkilö on Eliana, kutoja Seittien Talosta. Hän asuu saarella, jota johtaa etäinen neuvosto ja jota koettelee toistuvat tulvat ja uusi piinava sairaus. Eri rooleihin jaetuilla saarelaisilla on monia sääntöjä ja unennäkö on erityisesti kiellettyä ja vaarallista. Unennäkeminen merkitsee eristämistä ja vapauden menettämistä. Eräänä päivänä Eliana löytää Seittien Talon pihalta tuntemattoman, pahoinpidellyn nuoren naisen, jonka käteen on tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Tatuoinnin merkitystä selvitellessä, ei ainoastaan ole vaarana henkilökohtaisen salaisuuden paljastuminen, vaan aavistamatta myös koko saaren kohtalo.

Tarina on kokonaisuudessaan kiehtova mysteeri. Luin kirjan osana vuodenvaihteen lukumaratonia ja reaktioistani voi huomata, että kiemurtelin salamyhkäisyyksien jännitteessä aina yli puoleen väliin saakka, ennen kuin pikkuhiljaa lukijaa armahdettiin ja vastauksia alkoi paljastua. Hienosti tehty Itärannalta, sillä kirja piti otteessaan. Tarinassa on monia ulottuvuuksia ja teemoja, mutta minulle ylitse muiden nousi pelko puhua ja kyseenalaistaa. Saaren asukkaat on "aivopesty" uskomaan yhtä totuutta ja siitä poikkeaminen olisi vaarallista. Kuten todellisuudessakin, sellainen yhteiskunta ei toimi ilman vastavoimia, mutta missä mittakaavassa ja millaisella aikajanalla vastavoimat vaikuttavat, vaihtelee. Kudottujen kujien kaupungissa pääsemme vastavoimien vaikuttavimpaan hetkeen, vaikka merkit aiemmasta toiminnasta tuodaan selkeästi esille. Siksi tarinassa oli pontta.

Saaren tapahtumat ja kulttuuri muistuttaa voimakkaasti minua Maria Turtschaninoffin Maresin ja Punaisen luostarin kronikoiden maailmasta. Mielleyhtymät seurasivat koko tarinan ajan, en tosin ryhtynyt sen kummemmin jäsentelemään yksityiskohtia. Ehkä ne liittyivät ympäristön eristäytyneisyyteen, päähenkilön rooliin yhteisössä, häntä ohjaavaan henkilöön, lukemisen korostumiseen, merestä saataviin väriaineksiin tai johonkin muuhun vastaavaan. Mielleyhtymät eivät sinänsä häirinneet, mutta eivät ne väistyneetkään.

Maratonpäivityksestä näkee myös kuinka minua vaivasi unien asema sairautena ja vieläpä ruttona. Voimakkaana unien näkijänä koin heti ahdistusta, sillä olisinpa tietty ollut juurikin tarinassa niitä poiskitkettäviä henkilöitä. Puhtaan unen museo on mielikuvana kaunis, mutta sen sisältö ei sitten niinkään. Laulumeduusat olivat haikeita, niin surullisia kaikessa kauneudessaan ja hyödyllisyydessään. Seiteistä tehdyt seinäsokkelot, jotka piti tunnistaa ja tuntea, ettei eksyisi, sekä Mustekortteli herättivät loisteliaasti mielikuvituksen niitä ajatellessa. Itärannan kieli oli kaunista Teemestarin kirjassa ja niin se oli Kudottujen kujien kaupungissakin. Aikansa nautin kuvailuista ja sanastosta, jotka todellakin hengästyttivät nautinnollisesti, mutta sitten tuli ähky. Jossain loppupuolella alkoi tuntua, että nyt voisi hieman löysätä. Vaikka luinkin kirjan lukumaratonissa, en halunnut olla henkisesti hengästynyt koko aikaa.

Kirjaan oli jäänyt myös muutama virhe, vähäinen kylläkin, mutta niistä huomasi kirjoitusprosessin, mikä sitten häiritsi. Jäin miettimään miten vyölle ripustettu loistelyhty voi hetkeä myöhemmin tipahtaa kädestä, enkä vieläkään ole varma menikö minulta jotain ohi. Toissijaista tarinan kannalta. Levälamput sinänsä olivat jälleen ihania visuaalisten mielikuvien herättäjiä ja tunnelman luojia. Kirjan päähenkilöiden välisen romanssin koin persoonattomaksi, jotenkin kliiniseksi ilman intohimoa, joten minulta jäi todennäköisesti sen vuoksi kokematta joitain tunnekuohuja, joita ehkä olisi pitänyt kokea.

Kaiken kaikkiaan Kudottujen kujien kaupunki oli varsin nautinnollinen kirja, kaunis ja mielikuvituksellinen. Voin hyvin mielin suositella sitä ja toivon, että kun The City of Woven Streets / The Weaver ilmestyy englanninkieliselle yleisölle kesän kynnyksellä, se saavuttaa ansaitsemaansa huomiota. On mielenkiintoista vilkaista, millaisiin kuvaileviin sanavalintoihin kirjailija on päätynyt toisella kielellään.

 Aakkoshaasteen I-kirja

Tulevia kirjoja 2016 - vuoden ensimmäinen puolisko

Erittäin heikon lukuvuoden jälkeen, minulla on tuhottomasti rästissä olevia kirjoja, joita lukea. Niinpä en saisi edes vilkuillakaan uutuuksiin päin, mutta tein sen joka tapauksessa. Minkäs luonnolleen voi. Aloitan suomennoksilla ja pääasiallinen lähteeni ilmestyville kirjoille on Risingshadown kirjastot, mutta kyselen myös kustantajilta suoraan.

Tammikuussa ilmestyy Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan 4. eli viimeinen osa, Autarkin linnoitus. Odotan tätä sekä jännityksellä että pelolla. Mahdoinko ymmärtää sarjasta olennaisen, vai onko se luettava kokonaan uusiksi. Onneksi minulla on hyllyssä Wolfen oheiskirja, The Castle of the Otter, odottamassa, josta saanen lisävalaistusta sarjaan ja kirjailijan selityksiä. Korealaisen Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää kuulostaa sellaiselta eläinfantasialta, joka voisi kiinnostaa. Siksi olen lisännyt sen lukulistalle. Kate Atkinsonin Hävityksen jumala on tainnut jo ilmestyä hieman etukäteen, tosin itse en ole sitä vielä kaupassa nähnyt (verkkokaupassa kylläkin). Kirja on Elämä elämältä -romaanin (arvostelu) sisarteos, ja kuuluu ehdottomasti luettavien joukkoon. Kustantaja on minulle outo S&S, joten en tiedä mahtaako tämä ilmestyä ekirjana lainkaan. Tammikuulle pakkautuu myös Jeff Vandermeerin Eteläraja-trilogian kolmas osa, Hyväksyntä. Olen hankkinut kaksi aiempaa osaa ekirjana, mutta ne ovat vielä lukematta. Perehdyn niihin luonnollisesti ensin.

Jossain vaiheessa tammi-helmikuuta (muoks. tammikuun puolenvälin jälkeen) ilmestyy George R.R. Martinin The Ice Dragonin suomennos Jäälohikäärme, minkä Kirjava mainitsi jo Archipelaconin yhteydessä. Olen lukenut ja kuunnellut tämän lapsille suunnatun kirjan muutamaan otteeseen englanniksi (arvostelu) ja siitä ilmestyi toissa vuonna uusi kuvitettu painoskin (arvostelu). Nyt tulee siis suomeksi ja ehdottomasti suosittelen lukemaan. Kuuluu vahvasti omaan hankintalistaan. Alla oleva kansi on siitä uudesta englanninkielisestä, kun suomalaista ei ole vielä nähtävissä. Muoks. suomenkilisen painoksen kansi on sama Luis Royon taiteilema.

Joe Abercrombie on ehtinyt viime vuoden aikana saada nuortenkirjasarjansa, The Shattered Sea, valmiiksi, enkä ole kerennyt mukaan kuin vasta ensimmäisellä kirjalla (Half A King). Nyt trilogia on tulossa suomeksikin nimellä Särkynyt meri ja voisin lukaista helmikuussa ensimmäisen osan, Vain puoliksi kuningas, uusiksi. Minusta YA-teos ei ollut yhtä hyvä kuin Abercrombien aikuisille kategorioidut kirjat, mutta koska toinen (Halki puolen maailman) ja kolmas osakin ilmestyvät tänä vuonna, niin eiköhän ne tule luettua. Hyvää viihdettä joka tapauksessa. Helmikuun satoa on myös Glen Cookin Musta komppania -sarjan kakkososa, Varjot pitenevät, mutta jospa saisi sen ykkösen ensin pois alta.

Huhtikuussa ilmestyy Tammen Keltaisessa kirjastossa Kazuo Ishiguron fantasiateos Haudattu jättiläinen, jota jostain syystä kritisoitiin nimenomaan sen vuoksi, että Ishiguro meni ja kirjoitti fantasiaa. No on häneltä scifiäkin ilmestynyt (Ole luonani aina), joten en ihmettele. Kirjailijaa ei genret nolostuta. Ostin englanninkielisen version heti tuoreeltaan, mutta taidan odottaa kuitenkin suomennoksen. Kesäkuussa Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja jatkuu Järven neidolla (7. kirja) ja sitä ennen luen Pääskytornin, joka ilmestyi viime vuonna. Vaskikirjoilta saattaa tulla T.H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas ulos alkuvuodesta, mutta tästä ei ole varmaa tietoa tällä hetkellä.

Ja sitten ulkomaiset. Yritän rajata kirjoihin, jotka varmasti hankin, tiedä tuota kuitenkaan milloin luen. Englanninkielisiä uutuuksia tulee tuhottomasti ja hyvin monet kiinnostavat, mutta aika ei vain riitä moneenkaan.

En tiedä mitä tapahtui Catherynne M. Valenten Satumaa-suomennoksille, sillä niitä ei toisen kirjan jälkeen ole tullut Gummerukselta. Ilmeisesti sarja jätettiin kesken? Englanniksi kuitenkin ilmestyy maaliskuussa jo viides osa, The Girl Who Raced Fairyland All the Way Home. Maaliskuun kirjoja on myös Sofia Samatarin The Winged Histories, joka kiehtoo siksi, että Samatarin edellinen esikoiskirja A Stranger in Olondria (arvostelu), joka voitti British Fantasy Awardin (Holdstock) 2014, oli hienosti kirjoitettu ja haluan tietää, josko kirjailijalta löytyy pontta toiseen yhtä hyvään.

Mike (M.R.) Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu) ei ollut mikään vuosisadan teos, mutta siinä oli tuoreutta, joka kiinnosti, jopa elokuvaoptiota myöten. Populistinen kirja oli kevyttä luettavaa, ja oletan sellaiseen olevan tarve tänäkin vuonna. Niinpä nostan listalleni huhtikuussa ilmestyvän kauhutrillerin Fellsiden. Huhtikuussa julkaistaan myös Joe Abercrombien Ensimmäinen laki -maailmaan liittyvä novellikokoelma, Sharp Ends. Olen lukenut tarinoista ennestään kolme ja haluan lukea loputkin. Taitaa olla Abercrombien vuosi näin Suomesta katsottuna.

Minulla ei ole aavistustakaan aiotaanko Scott Lynchin The Thorn of Emberlain julkaista oikeasti heinäkuussa, mutta joka tapauksessa se menee lukulistalle heti kun saan The Republic of Thievesin luettua. Lynch ei ole maailman nopeimpia kirjoittajia, joten en usko, että The Gentlemen Bastard -sarjan kanssa on sinänsä mitään hoppua.

Kotimaan rintamallakin julkaistaan lukuisia kirjoja, joista osa mahtunee lukulistalle. Ainakin seuraavaa Turtschaninoffia odotan kiinnostuneena.