Dekker Dreyer: The Tea Goddess

Maailmanlopun päivänä arvostelu maailmanlopun kirjasta. Dekker Dreyer kutsuu vuonna 2010 julkaistua The Tea Goddess -teostaan ecopunk thrilleriksi. Hän niputtaa sen samaan kategoriaan muun muassa Paolo Bacigalupin ekologisesti kantaaottavien dystopiakirjojen kanssa. The Tea Goddess on noin sadan sivun pituinen ekirja. Arvion lopussa kirjan traileri.

The moon crashes into the Atlantic Ocean. Five-hundred mile high walls of water explode into outer-space. The heat is so intense it burns away the bedrock of New York City. Skyscrapers melt like plastic under a magnifying glass. Everything seems so small all of a sudden. Fragile. Wave after wave of fire licks the oceans dry. Lightning bolts explode between heaps of falling liquid iron. People are screaming, but their voices are too small to be heard over the ear-splitting roar of a dying planet.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa ihmiskunta on ajautunut ekologiseen kaaokseen ja kriisiin. Päähenkilö Remyn kotikaupungissa New Yorkin Manhattanilla on kaduilla autojen sijaan happipuutarhoja ja liukukäytäviä, kasveja viljellään kattopuutarhoissa ja energialähteenä käytetään aurinkoa. Bronksissa, Brooklynissa ja muissa kaupunginosissa elämä muistuttaa favelaa, slummia, jossa karja käyskentelee kaduilla lukuisten etnisten ihmisryhmittymien joukossa, elinolot ovat levottomat ja kurjat. Salaperäisen unen teejumalattaren vaikutuksesta Remy matkustaa Lontooseen ja tapaa Clint-nimisen miehen kanssa vauhdikkaissa merkeissä toisen amerikkalaisen, Darlingin, joka on rikas ja kuuluisa. Aluksi heidän välillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta pian he toteavat menneisyyden linkit välillään ja että heidän hallussaan on tietoa, joka koskettaa paitsi heitä itseään, myös koko ihmiskuntaa.

Edellä lainaamani kirjan aloitusteksti jäi vaikuttavana mieleen, ja kun tarina alun jälkeen muuttuikin omituiseksi ja välillä epäloogiseksikin takaa-ajotrilleriksi, jossa sekoitettiin buddhalaista uskontoa ja uudelleensyntymistä, oraakkeleja ja poliittista pelaamista, jäi jälkimauksi pettymys. Tarinassa on potentiaalia runsaastikin, mutta odotin ehkä syvempää lähestymistä ekologiseen puoleen, sellaisessa mittakaavassa mitä Bacigalupi tai Atwood on tarjonnut. Jamesbondmaisuudet ovat ihan turhaa lisuketta tarinaan, joka olisi voinut olla pidempikin ja myös syventää henkilöhahmoja, jotka nyt jäivät aika pinnallisiksi.

Alun kuvauksessa Kuu törmää maapalloon. Tsekkasin useasta lähteestä mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi. Kyseessä olisi ihmisten näkökulmasta maailmanloppu. Ihmiskunnalla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä, hävitys tulisi jo ennen kuin Kuu ehtisi koskettaa planeettaamme Maan vetovoiman irrottamien kuupölyn ja irtokappaleiden muodossa. Kosketusvaiheessa ei olisi enää ihmisiä kirkumassa kauhusta. Eikä siinä auttaisi ihmisen rakennella mitään suojabunkkereita kallion sisään ja kerätä sapuskaa sinne varastoon odottaakseen kunnes voi tulla ulos. Kuun törmäyksessä koko maapallon laattatektoniikka menisi uusiksi, joten olisi se melkoinen ihme, jos siinä hötäkässä mikään selviäisi hengissä. Vaan kirjailija laimentaa katastrofia tarinan edetessä, mikä jostain syystä rupeaa ärsyttämään. Aivan kuin olisi luvattu enemmän kuin lopulta halutaan antaa. Huijausta.

Pidän kirjailijan tavasta hyödyntää perhosefektiä eli kaikki mitä ihminen tekee vaikuttaa tavalla mitä ei välttämättä osattu ennustaa. Maailmaa ei noin vain pelasteta, ei ole olemassa yksiselitteisiä ratkaisuja, kuten jotkut kuvittelevat tänä päivänä olevan. The Tea Goddessissa jää häiritsemään moni yksityiskohta, eikä edes positiivisella tavalla. Ehkä painotin odotuksissani liikaa maailmanlopun meininkiä, sillä ekopunkkina kirja toimii kohtuullisesti kuin myös trillerinä. Lyhyen kirjan lukee muutamissa tunneissa, ehtisi vielä tänään saada loppuun saakka, jos sattuisi ettei olisi aikaa enää pidempään. Kirjan päätös on kaunis – kaikesta huolimatta.