Katsaus kirjavuoteeni 2012

Vuodenlopun yhteenveto lukemistani kirjoista on taas täällä grafiikkojen kera. 2012 lukutavoitteeni oli 90 kirjaa ja pääsin hieman sen ylikin eli 95:een. Tämä oli mahdollista vain, koska jotkut kirjoista olivat pienoisromaaneja tai muuten kohtuullisen lyhyitä teoksia. En ole laskenut sivumääriä, koska ekirjoissa ne vaihtelevat, enkä näe mielekkääksi etsiä paperiversioiden tietoja. Olin mukana tänä vuonna kolmessa haasteessa: Science fiction -haasteessa (Working for the MANDROID -blogi, 24 kirjaa), Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteessa (Eniten minua kiinnostaa tie -blogi, 2 kirjaa) ja Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa (Yöpöydän kirjat -blogi, 1 kirja). Kaikki sain vuoden aikana suoritettua, vaikka kahdella viimeisellä ei aikaraja ollutkaan tälle vuodelle.

Vaikka haasteissa pyrin lukemaan tasapainoisesti sekä mies- että naiskirjailijoita yhtä paljon, vaakakuppi kallistui tänäkin vuonna enemmän miesten puolelle luvuin 51 - 45. Ero oli nyt kuitenkin pienin vuoden 2008 jälkeen, jolloin luin naiskirjailijoita suhteellisesti enemmän. Suomenkielisiä kirjoja olen lukenut suhteellisesti enemmän tänä vuonna kuin kahtena aikaisempana, mutta koskapa genrelukeminen olisi ainakin uutuuksien osalta tosi suppeaa, jos keskittyisin vain suomenkielisiin, niin on luonnollista, että englanninkielisiä kirjoja tulee luettua enemmän.
 

Suomenkielisten kirjojen suhteellisen määrän lisääntyminen laski luettujen ekirjojen kokonaisprosenttia edellisestä vuodesta 48:sta 44%:iin, vaikka kappalemääräisesti luku nousikin taas selvästi vuoden aikana. Englanninkielisistä lukemistani kirjoista 70% oli ekirjoja, mutta suomenkielisistä vain 7,5%. Siinä missä englanninkielisiä vanhempiakin genrejulkaisuja saa ekirjoina, suomenkielisistä on turha toivoa samaa. Eihän edes uutuuksia tarjota aina sähköisinä versioina.

Tänä vuonna erotin julkaisuvuosikymmenseurannasta viimeisimmältä vuosikymmeneltä vain tämän vuoden teokset omaksi palkikseen. 2010 sisältää sekä vuonna 2010 että 2011 julkaistut teokset. Ei merkittäviä muutoksia aikaisempiin vuosiin, "häntä" varhaisempiin julkaisuihin on kuitenkin hieman tasaisempi.

Luin genrekirjoja keskimäärin hieman vajaa 8 kpl kuussa. Heinä-elokuu oli ahkerinta lukuaikaani, tosin silloin luin myös monta ohutta kirjaa.

Nostan vain kuusi teosta esille lukemistani, vaikka pelkästään yksistään Ursula K. Le Guinin tuotannosta saisi hyvän listan aikaiseksi. Jälleen kerran valintani perustuu kirjojen kokonaisvaikutukseen. Jokaisessa näissä kirjassa näkyy kirjailijan omalaatuinen tyyli ja yksilöllisyys. Otin mukaan vain yhden uudelleen luetun kirjan.

 Ursula K. Le Guin: The Wind’s Twelve Quarters ja Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo ja Joe Abercrombie: Red Country

 

 J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin ja Ursula K. Le Guin: Four Ways to Forgiveness

Kuten ennenkin kaikki vuonna 2012 lukemani kirjat löytyvät vastaavan tagin kautta listattuna ja koko blogihistorian aikana arvioidut kirjat Sivut-listasta aakkostettuina kirjailijan tai kirjan nimen mukaan. Blogini muutti tänä vuonna Vuodatuksesta Bloggeriin ja olen ollut muuttoon tyytyväinen, vaikka se aiheutti melkoisesti puuhastelua heinä-elokuussa. Kirjallisesti vuosi on ollut hyvä. Odotan innolla uutta vuotta.

HYVÄÄ TULEVAA VUOTTA KAIKILLE!

Ursula K. Le Guin: The Unreal and the Real - Where on Earth ja Outer Space, Inner Lands

Vuosi 2012 on ollut blogissani kiistatta Ursula K. Le Guinin vuosi, vaikka loppuvuoden saldon korjaakin J.R.R. Tolkien. Olen lukenut ja arvioinut tänä vuonna 13 Le Guinin kirjaa, mukaan lukien nyt nämä kaksi uusinta novellikokoelmaa The Unreal and the Real: Where on Earth ja The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands. Niinpä on enemmän kuin sopivaa päättää vuoden kirja-arvostelut tekemällä katsaus kokoelmiin, jotka kattavat laajalti Le Guinin mittavaa novellituotantoa. Sanomattakin taitaa olla selvää, että Ursula K. Le Guin on toinen Top 2 -kirjailijoistani. Molemmat teokset aloittaa kirjailijan kirjoittama esittelyosio, jossa hän perustelee sisältövalintaa ja kertoo näkemyksiään kirjallisuuden genretulkinnoista.

Where on Earthin tarinoita on julkaistu aiemmin mm. kokoelmissa Orsinian Tales, Buffalo Gals and Other Animal Presence, Unlocking the Air and Other Stories, The Compass Rose ja Searoad. Novellit luokitellaan pääsääntöisesti kuuluviksi valtavirtafiktioon, mutta ne eivät ole sitä yksiselitteisesti kun kyse on Le Guinista. Ainoa aikaisemmin lukemani on Direction of the Road, joka löytyy myös suomennettuna teoksessa Pimeälipas ja muita kertomuksia.

• Introduction
• Brothers and Sisters
• A Week in the Country
• Unlocking the Air
• Imaginary Countries
• The Diary of the Rose
• Direction of the Road
• The White Donkey
• Gwilan’s Harp
• May’s Lion
• Buffalo Gals, Won’t You Come Out Tonight
• Horse Camp
• The Water Is Wide
• The Lost Children
• Texts
• Sleepwalkers
• Hand, Cup, Shell
• Ether, OR
• Half Past Four

Kirjan aloittaa kolme tarinaa, jotka kaikki linkittyvät toisiin Fabbre-suvun kautta. Tarinat sijoittuvat kuviteltuun keskieurooppalaiseen Orsinian valtioon, jossa suvun tapahtumien taustalla vaikuttavat laajemmat poliittiset muutokset. Vaikka tarinoissa on realismia, niissä on myös mytologiaa ja maagisuutta. Monet tarinat ovat tunnelmaan lempeän haikeita, esimerkiksi Gwilan’s Harp ja May’s Lion, joissa päähahmo on vanheneva tai vanha nainen. Sleepwalkersissa ja Ether, OR:ssa on useita kertojaääniä. Sleepwalkerissa kertojien keskiössä on vaatimaton siivooja Ava, jolla on menneisyys ja Ether, OR kertoo liikkuvasta kaupungista, jonka asukkaat tarinoivat elämästään. Le Guin käsittelee kummassakin ihmisiä aitoina, romantisoimatta tai liioittelematta. Direction of the Road (Tien suunta) on yksi Le Guinin psykomyyttisiksi kutsumista tarinoista, jossa vanha tammi kertoo omaa tarinaansa hauskalla tavalla sekoittaen fysiikan lakeja. Samalla se on kaihoisa katsaus ajan muuttumisesta. Se pärjää hyvin myös tässä kokoelmassa. 

Half Past Four on kuin kohtauksia eri rinnakkaismaailmoista, joissa samat henkilöt elävät eri rooleissa, kuitenkin yhteisvaikutuksessa toisiinsa. Kohtaukset ovat arkisia, tavallisten ihmisten kanssakäymistä, mutta jokaista odottaa nähdäkseen mihin rooliin kirjailija kullakin kerralla minkäkin hahmon laittaa. Buffalo Gals, Won’t You Come Out Tonight nousee kokoelman ykkösnovelliksi. Se on tarina tytöstä joka päätyy "eläinten" pariin ja oppii näkemään ja ymmärtämään heidät ja myös itsensä osana luontoa, josta ihmiset ovat irtautuneet ja jota he haavoittavat. Tarinassa oli intiaanimytologian tunnelmaa, ja itse asiassa sen voi tulkita usealla tavalla. Novelli on voittanut Hugo-palkinnon ansiosta. Le Guinin hahmot ovat loistavasti ja aidosti kuvattu, ja niissä on aina inhimillisyyttä ja kauneutta arkisuuden keskellä. Osa Where on Earthin novelleista vaatii toisen lukukerran, jotta ne aukeaisivat todenteolla, mutta yhdelläkin kertaa luettuna, tämä on erinomainen kokoelma.

Outer Space, Inner Landsin tarinoita on julkaistu aiemmin mm. kokoelmissa Buffalo Gals and Other Animal Presence, Unlocking the Air and Other Stories, Changing Planes, The Compass Rose, The Wind’s Twelve Quarters, The Birthday of the World and Other Stories, Four Ways to Forgiveness, A Fisherman of the Inland Sea (Sisämeren kalastaja) ja The Wild Girls Plus. Olen aiemmin lukenut novelleista noin puolet ja niiden arvosteluja löytyy alla olevien linkkien kautta.

• Introduction
• The Ones Who Walk Away from Omelas
• Semley’s Necklace
• Nine Lives
• Mazes
• The First Contact With the Gorgonids
• The Shobies’ Story
• Betrayals
• The Matter of Seggri
• Solitude
• The Wild Girls
• The Fliers of Gy
• The Silence of the Asonu
• The Ascent of the North Face
• The Author of the Acacia Seeds
• The Wife’s Story
• The Rule of Names
• Small Change
• The Poacher
• Sur
• She Unnames Them

The Ones Who Walk Away from Omelas eli Jotka Omelasista poistuvat teki minuun suuren vaikutuksen Pimeälipas ja muita kertomuksia kirjan yhteydessä. Siinä pääosassa on Omelasin kaupunki ja tarinan ydin on ihmisten tekemä valinta. Le Guinia ehdottomasti parhaillaan. Sen sijaan en tiedä miksi hän halusi sisällyttää kokoelmaan Semley’s Neclacen, joka kannattaa lukea Rocannonin maailman osana, The First Contact With the Gorgonidsin (Ensimmäinen tapaaminen gorgonidien kanssa), joka ei ole erityisen hyvä tai The Ascent of the North Facen (Nousu pohjoista harjannetta), joka sekään ei erityisesti loista (eikä auennut minulle vieläkään). Hainilaiset novellit (The Shobies’ Story, Betrayals, The Matter of Seggri ja Solitude) ovat paikallaan ja erinomaista luettavaa. Nine Livesissa (Yhdeksän henkeä) Le Guin tarkastelee kloonin yksilöllisyyttä ja identiteettiä ja sen loppu on onnistunut. The Wild Girls -novelli kertoo kahdesta paimentolaistytöstä, sisaruksista, jotka tulevat muiden tyttölasten tavoin toisen kyläyhteisön miesjoukon kaappaamaksi. He elävät ja kasvavat vaimoiksi uudessa kodissaan, voimakkaan hierarkisessa ja omalaatuisessa kaupungissa, näennäisesti voiden hyvin, mutta heiltä kielletään kuitenkin heidän omat juurensa ja uskomuksensa. Tarinassa on hieman kauhuelementtejä.

Odotin innolla tutustumista aiemmin lukemattomiin novelleihin, jotka kaikki osoittautuivat positiivisiksi lukukokemuksiksi. Mazes on tarina älykkäästä olennosta (hiiri), joka on toisen olennon (ihminen) vankina ja tutkimuksen kohteena labyrintissa. Se yrittää kommunikoida, mutta yhteistä kieltä ei tunnu löytyvän. Surullinen tarina. The Fliers of Gyssa on paljon huumoria. Se kertoo haastattelun muodossa sulallisesta ihmisrodusta, jonka parissa osalle kehittyy siivet ja he oppivat lentämään. Osa käyttää kykyään hyväksi, vaikka se sisältää riskejä, osa jättää siipensä hyödyntämättä. Vaikka The Fliers of Gy on tunnelmaltaan erilainen kuin The Ones Who Walk Away from Omelas, molemmissa on samalla tavoin upotettu sanomaa pinnan alle. Se vain pitää oivaltaa.

The Silence of the Asonu on Le Guinin sosioantropologista tuotantoa ja samantyylinen kuin The Fliers of Gy. Siinä erään kylän asukkaiden aikuiset eivät käytä puhetta kommunikointiin ollenkaan, vaikka lapsena he oppivatkin kielen, mikä herättää kiinnostusta ja turismia. Puhumattomuudesta velloo kaikenlaisia teorioita ja lopulta ikäviä seuraamuksia. Salaperäisen kiehtova tarina, jonka voi lukea kokonaisuudessaan Lightspeedin sivulta. The Author of the Acacia Seeds on mielenkiintoinen ja vaativakin tarina, jossa asetutaan ihmiskielen ulkopuolelle, therolinkvistiikkaan, keinoon ymmärtää muiden eläin- ja kasvilajien kieltä. Kieli ja kommunikointi sekä ymmärtäminen tuntuukin olevan punainen lanka useiden tämän kokoelman novelleissa.

The Wife’s Story on ensimmäinen Le Guinilta lukemani ihmissusitarina, liekö niitä muita onkaan. Yliluonnollisia elementtejä sisältää myös Small Change, jossa nuorella naisella on selviytymisongelmia tädin kuoltua ja tädin tarpeesta päästä irti materiaalista maailmasta viimeiselle matkalle. The Poacher nousee aiemmin lukemattomista tarinoista erityisesti mieleenpainuvaksi. Se on muunnelma Prinsessa Ruususesta, erinomaisesti ja koskettavasti kerrottu tarina tavallisen maalaispojan näkökulmasta, paosta toiseen maailmaan. Surissa matkataan päiväkirjamuodossa etelänavalle naisporukalla historian valloitusretkeläisten tapaan, mutta paljon femiinisemmin. Matkalla syntyy jopa jälkikasvua. She Unnames Them lähestyy Maameren tarinoita, sillä teemana on nimien ja sanojen tärkeys ja voima. Se on luomiskertomuksen väännös ja lisäksi korostaa luonnon tuntemista ei vain nimien vaan kokemisen kautta.

Myös Outer Space, Inner Lands on loistava kokoelma, jota on helppo suositella, jos haluaa tutustua Le Guinin novellituotantoon. Yhdessä The Unreal and the Realin molemmat volyymit ovat tulvillaan viisautta, näkemystä, kaihoa, salaperäisyyttä, kokemusta, rohkeutta, arkisuutta, kauneutta, maagisuutta - todellista ja epätodellista.

Olen keskittynyt tänä vuonna Le Guinin science fiction -tuotantoon, mutta ensi vuonna otan uudelleenlukuun myös hänen fantasiateoksiaan.

Ursula K. Le Guinin kirja-arvostelut blogissani 2012:

The Birthday of the World and Other Stories
The Eye of the Heron
Four Ways to Forgiveness
Harhakaupunki
Kahdesti haarautuva puu
Maailma, vihreä metsä
Osattomien planeetta
Pimeyden vasen käsi
Pimeälipas ja muita kertomuksia
Sisämeren kalastaja
The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands
The Unreal and the Real: Where on Earth
The Wind's Twelve Quarters

Aiemmat kirja-arvostelut Le Guinilta + hainilaisten tarinoiden lukujärjestyspohdinta:

Lavinia
Maanpakolaisten planeetta
Rocannonin maailma
& Roger Dorband: Out Here
The Wild Girls Plus...

Missä järjestyksessä lukea Le Guinin hainilaista sarjaa?

Alfred Bester: Murskattu mies

Alfred Besterin 60 vuotta sitten julkaistu The Demolished Man (kirjana 1953) on ensimmäinen Hugo-palkinnon voittanut teos. Kirjan suomennos ilmestyi 40 vuotta myöhemmin 1993.

Eletään vuotta 2301. Seitsemäänkymmeneen vuoteen kukaan ei ole onnistunut tekemään murhaa, sillä yhteiskuntaan on kehittynyt joukko telepaattisia ihmisiä, espereitä, joiden mielenlukutaitoja hyödynnetään niin lain kuin muidenkin yhteiskunnallisten ja hallinnollisten tehtävien hoidossa. Kyvyiltään kolmea eri tasoa olevat esperit, joita myös kurkistajiksi kutsutaan, toimivat lisäksi bisnesmaailmassa, mutta heillä on tiukat eettiset säännöt. Sääntöjä rikkovat eristetään telepaattisesta yhteisöstä. Ben Reich on nuori Monarch-kartellin omistaja, jonka pahin kilpailija ja parhaat esperit palkkalistoilleen kahmiva Craye D'Courtney on omine kartelleineen syöksemässä häntä vararikkoon. Kun Reich saa yhteistyöehdotukseensa D'Courtneylta kieltävän vastauksen, hän päättää murhata iäkkään vihollisensa. Hän ottaa yhteyttä espereihin, jotka ovat valmiit riskeeraamaan tulevaisuutensa. Jos Reich jää kiinni rikoksesta, häntä odottaa murskaus.

Aloitin Murskatun miehen lukemisen ilman ennakkotietoja tai -käsityksiä. Tästä teoksesta on puhuttu yllättävän vähän klassikkostatuksesta huolimatta, eikä sitä yleensäkään käytetä kirja-arvosteluissa esimerkkinä tyylistä tai sisällöstä. En tiedä miksi. Moneen muuhun varhaisempaan sf-kirjaan verrattuna Besterin teos on varsin kelvollinen.

Murskattu mies on sekoitus science fictionia ja psykologista dekkaria. Lukija saa alussa tietää murhaajan ja todistaa murhan, loppu onkin sitten kissa ja hiiri -leikkiä Reichin ja 1. asteen esperin, poliisiprefekti Lincoln Powellin välillä. Kirjassa sukelletaan ihmismieleen freudilaisessa hengessä. Reichia piinaa unessa kasvoton mies, jonka merkityksen paljastumista odotellaan viime hetkille saakka. Kirjan psykologinen puoli ei minua juurikaan innosta, eikä myöskään romanttinen sivujuonne, koska molemmat heijastavat kirjoitusajankohdan asenteita. Romanttinen kuvio on jopa todella vaivaannuttava nykyisestä näkökulmasta. Pitäisi varmaan jo sopeutua siihen, että vuosikymmeniä vanhojen sf-teosten naiskuva on paikoin todella onneton, mutta en suostu, koska jos kirjailija pystyy mielikuvissaan kehittelemään telepaattisesti kehittyneet ihmiset, niin miksei myös vahvoja ja tasa-arvoisia naishahmoja (kai tuolloin esimerkkejäkin löytyi hyödynnettäväksi). Kirja pisti miettimään oman aikamme naiskuvaa kirjoissa, sillä turha luulla, etteikö se olisi toisenlainen 50-100 vuoden kuluttua.

Bester onnistuu yllättämään minut positiivisesti espereillä ja heidän järjestelmällään. Espereiden juhlat ovat hauskaa seurattavaa, sillä tekstin rakenne muuttuu suorasta kerronnasta lauseenpätkien sekoitukseksi, jota lukija joutuu järjestelemään. Keskinäiset ajatuskeskustelut ovat limittäisiä, kuten reaalimaailman keskustelutkin. Esperien kilta on kiinnostava poliittis-eettinen järjestelmä, jonka ylevät periaatteet eivät kaikille espereille sovi ja hieman niissä onkin korniutta, joka korostuu tarinan loppupuolella. Bester käyttää tekstissä tehokeinona rakenteenmuutosten ohella kirjainten korvaamista merkeillä. Niinpä esim. Atkinsista tulee @kins. Teksti onnistuu välittämään kauhukuvan rikosten rangaistusten luonteesta, vaikka siinä mennäänkin hieman ylimielisesti "tarkoitus pyhittää keinot" -linjalle.

Murskattu mies on lukemisen arvoinen teos muutamista heikkouksistaan huolimatta, ja johtuen ehkä eri aikakauden tuoreemmasta suomennoksesta, sen kieli ei tunnu vanhahtavalta.

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Magdalena Hain tänä vuonna julkaistu Kerjäläisprinsessa aloittaa Gigi ja Henry -nimisen sarjan. Kirjan ulkoasunkin perusteella voi arvata kirjan olevan nuorille suunnatun, mutta lopussa olevan Inspiroivaa kirjallisuutta -listan perusteella aikuislukijoitakaan ei ole suljettu pois kohderyhmästä. Listalta löytyy mm. Gail Carrigeria, jonka Parasol Protectorate -sarjaa minäkin olen lukenut kolmen kirjan verran, Cherie Priestin Boneshaker ja VanderMeerin ja Chambersin toimittama The Steampunk Bible. Kerjäläisprinsessassa on siis kyse viktoriaanisen ajan vaihtoehtohistoriaan sijoittuvasta steampunkista.

Kerjäläisprinsessan tarina sijoittuu 1860-luvulle kuvitteelliseen Grönlannissa (Vihreällä saarella) sijaitsevaan Keloburgin kaupunkiin, jonne Umbrovian kuninkaallinen perhe on asettunut tuntemattomana valtakuntansa valloittajaa pakosalle. Perheen nuorimmainen on Gigi, joka ei enää juurikaan muista pakoa, ja on sopeutunut elämään Alhaiston kaupunginosassa masuuni- ja manufaktuurialueen katveessa ystävänään katupoika Henry. Vaan vaara ei ole lainkaan ohi, sillä vallananastaja Andros Luopio etsii yhä kuninkaallista perhettä ja Keloburgissa on nähty myös ihmissusia. Gigin ja Henryn vaarallinen seikkailu alkaa pommin räjähdyksellä.

Kerjäläisprinsessa sisältää paljon toimintaa ja tapahtumia, eikä sen parissa ehdi kyllästyä hetkeksikään. Kirja on nuorille suunnattu, mutta en kokenut, että teksti olisi aliarvioinut aikuislukijaakaan. Vaihtoehtomaailma on kiinnostava ja siihen olisi voinut tutustua yksityiskohtaisemminkin. Kirjailija kertoo kyllä maailmansa taustaa lopussa tietoiskuna ja tekstissäkin välittyy Alhaiston savunpinttämä ympäristö, mutta silti jäin kaipaamaan hieman lisää.

Tarinaan ujutettu näppärä huumori toimi erinomaisesti ja Puujalka-Murtaugh ja Kaksoisleuka-Minnie ansaitsevat pisteiden lisäksi papukaijamerkin, samoin hahmojen nimivalinnat yleensä. Kuten steampunkiin soveltuu, mukana on hajamielinen keksijä, tässä tapauksessa kuningas. Ensin ajattelin, että hajamielisyys on klisee, eikä esimerkiksi hukassa olevat lasit naurattanut, mutta sitten muistin taannoisen kauppareissuni, jolloin poistin huuruun menneet silmälasit nenältä sisään tullessani ja ihmettelin sitten hädissäni kassalla minne olin hukannut ne. Kassatytön ilme oli kultaa, kun hän katsoi minun tökkäävän itseäni silmään ja toteavan että päässähän ne ovat. Kerjäläisprinsessan parhaat naurut sai aikaiseksi Gigin hämillinen toteamus äitinsä jalkajousitaidoista.

Kirjailija ei päästä hahmojaan liian helpolla. Toiminnan ja huumorin sekoitus on varsin onnistunut ja nautittava lukukokemus, johon palaa mielellään uudelleen Gigin ja Henryn seuraavan seikkailun myötä. Steampunk ei ole lyönyt itseään Suomessa läpi kirjallisuudessa, vaikka käännettyjä kirjoja on tarjottukin. Ehkä nyt on aika? Ehkä on myös aika, että suomeksi julkaistut kirjat saadaan vaihtoehtoisesti myös ekirjoina?

Pienenä kuriositeettina täytyy lopuksi mainita, että vaikka tiedänkin, ettei Magdalena Hailla ole oikeasti mustia viiksiä, niin en voi sille mitään, että mielikuvani kirjailijasta on Groucho Marxin näköinen.

Lumiukkoista joulua!

Aloitin genrejoulukirjan lukemisen ajoissa pari viikkoa sitten, mutta pikkuhiljaa silmiin ja korviin on tursunnut niin paljon sesongin tuubaa postilaatikosta, televisiosta että internetistä, että maku joulutarinoiden lukemiseen hiipui. Niinpä en tänä vuonna arvioi keskenjäänyttä jouluteosta, ehkä luen sen loppuun ensi jouluna.

Oikea jouluntunnelma iski vasta eilen illalla. Luin kynttilöiden loisteessa hyvän kirjan loppuun ja aloitin toisen kiinnostavan. Luin uudelleen läpi myös Tad Williamsin viime jouluna faneilleen antaman joululahjanovellin, jonka sain julkaista Taikakirjaimissa kokonaan yhtenä muutamista blogeista. Suosittelen sitä muillekin, varsinkin jos viime jouluna et sattunut sitä jo lukemaan.

Tad Williams: The Sugarplum Favor -joulunovelli

Tänään YLE2:lla nähdään jälleen iki-ihana Lumiukko-animaatio ja huomenna nähdään ihkauusi jatko-osa sille eli Lumiukko ja lumikoira! 

Odotan innolla Doctor Whon ja Downton Abbeyn jouluspesiaaleja. Kumpaisenkin viimeisimmät kaudet ovat olleet loistavia. Doctor Whon lumiukot näyttävät hieman erilaisilta kuin lasten piirretyn ja odotan niiden kohtaamista suuresti.

Tulee ihan mieleen suosikkisarjakuvani Lassin ja Leevin ihanan oivaltavat lumiukko-stripit, joille naureskelen yhä uudestaan ja uudestaan ääneen. Näistä sarjiskuvista on saatu yhdelle jos toisellekin takapihan lumitaideteokselle inspiraatiota.

Näiden lumiukkotunnelmien myötä: hauskaa, rentoa ja ennen kaikkea mieltä nostattavan omaperäistä joulua kaikille!

Dekker Dreyer: The Tea Goddess

Maailmanlopun päivänä arvostelu maailmanlopun kirjasta. Dekker Dreyer kutsuu vuonna 2010 julkaistua The Tea Goddess -teostaan ecopunk thrilleriksi. Hän niputtaa sen samaan kategoriaan muun muassa Paolo Bacigalupin ekologisesti kantaaottavien dystopiakirjojen kanssa. The Tea Goddess on noin sadan sivun pituinen ekirja. Arvion lopussa kirjan traileri.

The moon crashes into the Atlantic Ocean. Five-hundred mile high walls of water explode into outer-space. The heat is so intense it burns away the bedrock of New York City. Skyscrapers melt like plastic under a magnifying glass. Everything seems so small all of a sudden. Fragile. Wave after wave of fire licks the oceans dry. Lightning bolts explode between heaps of falling liquid iron. People are screaming, but their voices are too small to be heard over the ear-splitting roar of a dying planet.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa ihmiskunta on ajautunut ekologiseen kaaokseen ja kriisiin. Päähenkilö Remyn kotikaupungissa New Yorkin Manhattanilla on kaduilla autojen sijaan happipuutarhoja ja liukukäytäviä, kasveja viljellään kattopuutarhoissa ja energialähteenä käytetään aurinkoa. Bronksissa, Brooklynissa ja muissa kaupunginosissa elämä muistuttaa favelaa, slummia, jossa karja käyskentelee kaduilla lukuisten etnisten ihmisryhmittymien joukossa, elinolot ovat levottomat ja kurjat. Salaperäisen unen teejumalattaren vaikutuksesta Remy matkustaa Lontooseen ja tapaa Clint-nimisen miehen kanssa vauhdikkaissa merkeissä toisen amerikkalaisen, Darlingin, joka on rikas ja kuuluisa. Aluksi heidän välillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta pian he toteavat menneisyyden linkit välillään ja että heidän hallussaan on tietoa, joka koskettaa paitsi heitä itseään, myös koko ihmiskuntaa.

Edellä lainaamani kirjan aloitusteksti jäi vaikuttavana mieleen, ja kun tarina alun jälkeen muuttuikin omituiseksi ja välillä epäloogiseksikin takaa-ajotrilleriksi, jossa sekoitettiin buddhalaista uskontoa ja uudelleensyntymistä, oraakkeleja ja poliittista pelaamista, jäi jälkimauksi pettymys. Tarinassa on potentiaalia runsaastikin, mutta odotin ehkä syvempää lähestymistä ekologiseen puoleen, sellaisessa mittakaavassa mitä Bacigalupi tai Atwood on tarjonnut. Jamesbondmaisuudet ovat ihan turhaa lisuketta tarinaan, joka olisi voinut olla pidempikin ja myös syventää henkilöhahmoja, jotka nyt jäivät aika pinnallisiksi.

Alun kuvauksessa Kuu törmää maapalloon. Tsekkasin useasta lähteestä mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi. Kyseessä olisi ihmisten näkökulmasta maailmanloppu. Ihmiskunnalla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä, hävitys tulisi jo ennen kuin Kuu ehtisi koskettaa planeettaamme Maan vetovoiman irrottamien kuupölyn ja irtokappaleiden muodossa. Kosketusvaiheessa ei olisi enää ihmisiä kirkumassa kauhusta. Eikä siinä auttaisi ihmisen rakennella mitään suojabunkkereita kallion sisään ja kerätä sapuskaa sinne varastoon odottaakseen kunnes voi tulla ulos. Kuun törmäyksessä koko maapallon laattatektoniikka menisi uusiksi, joten olisi se melkoinen ihme, jos siinä hötäkässä mikään selviäisi hengissä. Vaan kirjailija laimentaa katastrofia tarinan edetessä, mikä jostain syystä rupeaa ärsyttämään. Aivan kuin olisi luvattu enemmän kuin lopulta halutaan antaa. Huijausta.

Pidän kirjailijan tavasta hyödyntää perhosefektiä eli kaikki mitä ihminen tekee vaikuttaa tavalla mitä ei välttämättä osattu ennustaa. Maailmaa ei noin vain pelasteta, ei ole olemassa yksiselitteisiä ratkaisuja, kuten jotkut kuvittelevat tänä päivänä olevan. The Tea Goddessissa jää häiritsemään moni yksityiskohta, eikä edes positiivisella tavalla. Ehkä painotin odotuksissani liikaa maailmanlopun meininkiä, sillä ekopunkkina kirja toimii kohtuullisesti kuin myös trillerinä. Lyhyen kirjan lukee muutamissa tunneissa, ehtisi vielä tänään saada loppuun saakka, jos sattuisi ettei olisi aikaa enää pidempään. Kirjan päätös on kaunis – kaikesta huolimatta.

Nicole Kornher-Stace: The Winter Triptych

Marraskuussa somessa järjestetyssä Wizard’s Tower Booksin tukitempauksessa hankin joukon ekirjoja, joita olen pikkuhiljaa aloitellut. Nicole Kornher-Stace on ennestään minulle tuntematon nimi, mutta hänen pienoisromaaninsa The Winter Triptych houkutteli juonikuvauksellaan, joten otin riskin ja ostin kirjan. Kyllä se kannatti.

The Winter Triptych on rakenteellisesti hienosti koostettu mysteerinen tarina, jossa nykyisyys ja menneisyys limittyvät toisiinsa triptyykin kuvauksen kautta. Oikeassa paneelissa nykyisyydessä Liese on piika, joka näkee kuningattarenlinnassa unia, haamuja ja välähdyksiä menneistä tapahtumista. Mennyttä kuvataan vasemmassa paneelissa, jossa ilkeä kuningatar saa aikaan petoksen, noituutta ja kirouksen, jonka selvittämiseksi tarvitaan Isele-neito. Nämä kaksi eriaikaista maailmaa kohtaavat toisensa ja paneelien yksityiskohdista muodostuu pikkuhiljaa koko kuva.

Once there was, and once there wasn't, as it goes, a queen as beautiful as she was bitter, and as sorrowing as vengeful, for when her lord took a bellyful of arrows on the highroad in broad daylight, her own belly stood empty – so she'd thought. She did and didn't, in her wrath, melt herself down and cast herself anew, like any ornament reshaped in time of need to any blade. Her name was, and wasn't Altheia.

Kornher-Stacen kirjoitustyyli on lumoava, osin moderni, osin vanhahtava tukien tarinan rakennetta. Se upottaa lukijan heti alkuunsa tunnelmaan, jossa nykyisyys ei ole reaalimaailman nykyisyyttä vaan tarinan nykyisyys. Puheenvuoroissa käytetään sanoja thee ja thou. The Winter Triptych on tyyliltään fantasian ja kauhun sekoitus. Se ei ehkä ole pelottavaa kauhua, mutta usea kohtaus on epämiellyttävä. Mukana on ripaus satumaisuutta, joka on lähempänä Grimmiä kuin Andersenia. Keittiöpiiatkin ovat kahleilla kiinni yöt.

The Winter Triptych on lyhyestä mitasta huolimatta vivahteikas ja runsashahmoinen kertomus. Se on rytmitykseltään onnistunut ja nopealukuinen. Pidän myös kansikuvan taiteesta, joka hienosti hahmottaa tarinan tunnelmaa. Siksi laitoin näytille koko kansikuvan, en vain etukantta. Läheltä katsottuna siinä näkyy siveltimen vedotkin, kuten maalaustriptyykissä konsanaan.

The Ballad of Bilbo Baggins

Odotan inspiraatiota seuraavan kirja-arvostelun kirjoittamiseen, joten tarjoan tähän välipalaksi ajankohtaisen videon katsottavaksi - Hobitti-teemaan liittyen tietenkin. Kuinka ollakaan Leonard Nimoy eli Star Trekin Spock laulaa luikautti vuonna 1967 balladin Bilbo Reppulista ja koska olen joutunut kuuntelemaan sen viime päivien aikana jo neljä kertaa, niin pistän vahingon kiertämään mahdollisimman monelle. Epäilen, että tätä ideoidessa on 60-luvulla poltettu piipuissa muutakin kuin Pitkänpohjan pehkua. Tsekatkaa tanssijoiden kylttejäkin.

Bilbo, Bilbo, Bilbo Baggins, the greatest little hobbit of them all...

Hobitti - Odottamaton matka

Luin heinäkuussa Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjan (arvostelu) tarkoituksella uudestaan, jotta ensimmäistä Hobitti-elokuvaa katsellessa olisi suurin piirtein muistissa mitä odottaa. Jännitin Peter Jacksonin näkemystä, mutta nyt kun Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit- An Unexpected Journey) on yönäytöksessä nähty, olen kuta kuinkin tyytyväinen siihen miten kirja on elokuvaksi kääntymässä. Kävin katsomassa ensin 2D-version ja myöhemmin 3D-version (HFR), josta päivitys lopussa.

Alussa koin Frodon osuuden turhaksi, mutta samalla se on ymmärrettävissä oleva ratkaisu, sillä Jackson haluaa selvästikin ensimmäisessä leffassa sitoa Hobitin Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan. Leffassa tulee parikin kertaa vastaan toistoa TSH:sta, lähinnä Gandalfiin liittyen. Fanille nämä déjà vu -kohtaukset saattavat olla turhia, mutta osa yleisöstä ei ehkä ole katsonut aiempia leffoja tsiljoonaa kertaa. Historiakatsaus Ereboriin toimi sen sijaan loistavasti johdantona. Jackson on saanut leffaan komediallisuutta ja satumaisuutta, mitä alkuperäinen teos huomioon ottaen oli odotettavissakin. Hobitti on kevyempi ja sadunomaisempi seikkailukirja kuin Taru Sormusten Herrasta, joten on hyvä, että se näkyy myös elokuvassa ja varsinkin ensimmäisessä. Radagast ei kirjassa esiinny, mutta Jacksonin päätös tuoda hänet mukaan tarinaan on onnistunut. Pidin paljon hahmosta ja nimenomaan satumaisesta luonnonläheisyydestä mihin hänet oli sijoitettu. Sylvester McCoyn näyttelemä hahmo eläinystävineen on ehdottomasti elokuvan yksi valopilkuista. Samoin pidin kivijättiläisistä ja niiden hienosti toteutetusta taistelusta, mikä sekin kirjaan nähden tosin on ekstraa ja ehkä hieman toistoa tapahtumaympäristönä TSH:sta.

Leffa on loistavan visuaalinen, suorastaan huikea. Keski-Maahan oli upea palata ja Jackson tarjoaakin sitä Odottamattomassa matkassa melkein ähkyyn saakka. Huokasin joka kerta ihastuksesta, kun otettiin laajaa kulmaa maisemasta kehiin. Hiiseissä ja örkeissä (etenkin Azog) olisin ehkä kaivannut hieman samaa aitouden tunnetta mitä aiemmassa trilogiassakin, mutta efektit ja animaatiot toimivat, joten en valita. Martin Freeman on tasapainoinen Bilbo, hän on hauska ja herkkä, mutta ei missään vaiheessa ylilyö näyttelemistä. Kääpiöistä mieleen jäi eniten sympaattinen Balin (Ken Stott, joka ei tykkää Harry Pottereista) ja tietenkin keskiössä oleva Thorin Tammikilpi. Andy Serkis on jälleen loistava Klonkku. Tarina on rytmitetty samalla tavoin kuin kirjassakin, välillä toimintaa, välillä seesteisempi hetki.

Katsoin tarkoituksella leffasta ensin 2D-version, ettei tarvinnut keskittyä koko ajan valuviin, ärsyttäviin 3D-laseihin, vaan itse elokuvaan. 3D (HFR) -versio on vuorossa viikonloppuna, joten siitä kokemuksesta päivittelen tähän loppuun sitten myöhemmin, jos on jotain sanottavaa. Yksityiskohtiakin tulee varmasti painettua paremmin mieleen toisella katselukerralla. Joka tapauksessa, muutamista pienistä negatiivisista jutuista huolimatta, pidin ensimmäisestä Hobitti-leffasta, ja luulenpa, että sen pariin tulee palattua vielä monta monituista kertaa. Ja kyllä taas kasvoi tarve palata myös Tolkienin kirjojen pariin.

Päivitys 3D-katselun jälkeen: Elokuva oli toisellakin kerralla katsottuna erinomainen seikkailuelokuva. Kolmiulotteisessa kuvassa tuli luonnollisesti kiinnitettyä enemmän huomiota syvyysvaikutelmiin ja nekin tekivät vaikutukset. Tällä kertaa esimerkiksi perhos-kohtaus elokuvan loppupuolella oli hienompi kuin 2D:nä. Olipa D mikä tahansa, erittäin suositeltava elokuva!

Erin Morgenstern: Yösirkus

Keväällä suomeksi ilmestynyt Erin Morgensternin esikoiskirja Yösirkus (The Night Circus, 2011) on huomioitu reippaasti myös suomalaisten kirjabloggaajien keskuudessa, vaikka ulkomailla sen mainostamiseen kustantaja oikeasti panosti toden teolla ja sittemmin kirja on saanut myös elokuvakiinnityksen. Yösirkus on yksi niistä kirjoista, jota en ostanut tänä vuonna omakseni, koska sitä ei julkaistu ekirjana, vaan odottelin kirjastokappaletta. Ostin kirjan sittemmin englanninkielisenä ekirjaversiona.

Yösirkuksen tarina sijoittuu 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien vaihteeseen eri puolille Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Le Cirque des Rêves, unelmien sirkus, ilmestyy mainostamatta salaperäisesti milloin minnekin ja se avaa porttinsa ihmisille hämärän tultua ja sulkee ne taas aamunkoitteessa. Sirkus tarjoaa jokaiselle jotain ja enemmänkin kuin mitä kukaan on uskaltanut uneksia, sen mustavalkoisten telttojen kätköistä löytyy maaginen ja lumoava ilmapiiri. Sirkuksen synnyn taustalla on kahden taikurin kilpailutilanne ja heidän pelinappuloinaan ovat kaksi erikoista lasta, Celia ja Marco, jotka kasvavat aikuisuuteen tietäen, että heidät on asetettu vastakkainen kilpailemaan jostain, eikä panoksia ole ilmoitettu. Heidän peliareenanaan on sirkus. Celia ja Marco kuitenkin rakastuvat toisiinsa ja tilanne mutkistuu. Kilpailu vaatii ratketakseen suuria päätöksiä.

Yösirkuksen alkuasetelma toi mieleeni Christopher Priestin The Prestigen (arvostelu), jossa myös kaksi taikuria ovat vastakkain samaisena ajankohtana 1900-luvun vaihteessa. Priest lähestyy taikuutta tieteellisen illuusion kautta teollistumisen aikakaudella, kun taas Morgenstern pyrkii maagiseen illuusioon, todelliseen taikuuteen, jolle ei ole selitystä. Molemmissa taikuuden päämäärä on katsojan hämmästyttäminen ja viihdyttäminen. Yösirkus lumoaa alussa kauniilla kuvailullaan. Morgenstern tuo lahjakkaasti esille tunnelmia ja mielikuvia väreillä, kuvioilla, materiaaleilla ja hajuilla. Tarinan sirkus on kiehtovan salaperäinen ja satumainen. Epäröin kirjan lukemista pitkään sirkus-teeman vuoksi, sillä luin vuosi sitten Genevieve Valentinen loistavan sirkusaiheisen dystopia-steampunkteoksen Mechanique: A Tale of Circus Tresaultin (arvostelu). Halusin pitää Mechaniquen aiheuttaman wow-elämyksen mahdollisimman pitkään mielessä. Siinä missä Valentinen kirja ja sirkus on tummasävyinen ja jopa raadollinen, Morgensternin sirkus on yhtä hattaraa ja kauneutta. Kumpainenkin kirjailija kirjoittaa kaunista kieltä, mutta Valentinen tyyli on kypsempi. Molempien kirjojen rakenne on haastava ja vaatii tarkkuutta.

Morgenstern onnistuu sisällyttämään kirjaansa monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista hänelle pitää antaa pisteitä. Kellot kuulostavat kiehtovilta ja olisinpa enemmän kuin onnellinen jos minulla olisi oikeasti yksikin kirjassa kuvattu tarkkailtavana. Monet sirkuksen mustavalko-teemoista vaikuttivat visuaalisen hienoilta ja keskiyön illallisten ruokalajit houkuttelevilta. Parin sadan sivun verran olin hyvinkin vaikuttunut Yösirkuksesta, mutta sitten tarinan taso alkoi laskea. Kaipasin kirjan loppupuoleen särmää, mutta kirjailija tarjosi osin helppoja ratkaisuja, osin hieman ontuvia. Sirkuksen loistava, mutta toistuva kuvaus ei loppupuoliskolla enää riitä, vaan sinne kaivattiin jo muuta. Oletin ja toivoin Celian rankan koulutuksen jälkeen, että lopussa olisi ollut enemmän synkkyyttä ja rosoisuutta, mutta kirjailija oli päättänyt toisin. Mitään yltiöimelyyttä kirjassa ei esiinny, vain ripaus naiiviutta. Hahmot ovat liian siloisia ja (yhdentekevän) miellyttäviä, ja siksi ilman syvyyttä. Esimerkiksi sirkuksen omistaja Chandresh Christophe Lefèvre ja kellontekijä Friedrick Thiessen eivät herättäneet minkäänlaista vastakaikua, vaikka kirjailija ilmeisesti tarkoitti toisin.

Yösirkus on suositeltava lukukokemus, vaikka ei häikäissyt minua loppuun saakka. Enemmän kuitenkin suosittelen mainitsemiani Priestin ja Valentinen teoksia, mutta niitä ei tietenkään ole suomennettu.

Blomberg, Hirsjärvi ja Kovala (toim.): Fantasian monet maailmat

Fantasian monet maailmat (2004) on Kristian Blombergin, Irma Hirsjärven ja Urpo Kovalan toimittama suomalainen tietoteos fantasiakirjallisuuden taustasta ja ilmenemismuodoista. Kirja sisältää johdannon lisäksi kymmenen kirjoitusta, jotka on pidetty esitelminä Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä ideoimassa luentosarjassa vuonna 2003.

• Irma Hirsjärvi & Urpo Kovala: Johdannoksi
• Johanna Sinisalo: Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä
• Sabine Wienker-Piepho: Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä
• Sirkka Heiskanen-Mäkelä: Tolkien & me
• Maria Ihonen: Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot
• Sabine Wienker-Piepho: Potter-demonologia: fantasiaa vai kunnon tutkimusta?
• Irma Hirsjärvi: Suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juuret
• Suvi Niinisalo: Keijukaisten lähteillä
• Matti Savolainen: Ulos getosta ja valtavirtaan (Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus Samuel R. Delanyn Nevèrÿon-sarjassa)
• Jyrki Vainonen: Miksi novellini ovat pikemminkin surrealistisia kuin fantastisia?
• Jean-Yves Malherbe: Ranskankielinen fantasiakirjallisuus

Johanna Sinisalo aloittaa kirjan vahvasti ja havainnollisesti kuvaamalla fantasian lajityypit ja esittämällä ne selkeästi kaavionakin, jossa science fiction, kauhu, high fantasy, myyttiset sankaritarinat ja mystinen ja parapsykologinen fiktio sisältyvät fantasiaan ja linkittyvät myös toisiinsa. Sinisalo käyttää määrittelyissä kiinnostavia esimerkkejä ja kuvaa fantasiaa kirjailijan työkaluna kahden oman teoksensa kautta. Erittäin suositeltava artikkeli.

Wienker-Piepholta on sisällytetty kaksi tekstiä kirjaan ja molemmat ovat kiinnostavia. Olen iloinen, että vuonna 2003 Harry Potter on otettu mukaan ajankohtaisena teemana ja Rowlingin loistava kyky hyödyntää olemassa olevaa mytologiaa on saanut arvostusta. Ensimmäisessä artikkelissa Wienker-Piepho käsittelee folkloren jälkiä ja vaikutuksia fantasiassa. Jälkimmäisessä hän pureutuu Potterversumin mytologisiin perinteisiin kuvaamalla useita sarjan sisältämiä maagisia uskomuksia ja olentoja, kuten alruuna, yksisarvinen ja basiliski. Lohikäärmeiden kohdalla Wienker-Piepho tekee ikävän kömmähdyksen väittämällä suklaasammakkokortin kertovan Dumbledoren maineen perustuvan kuuden erilaisen lohikäärmeen maidon käyttötavan keksimiseen. Kyseessä oli kaksitoista tapaa käyttää lohikäärmeen verta. Heti perään puhutaan Voldemortin Nagini-käärmeestä virheellisesti puoliksi lohikäärmeenä ja tämän lypsämisestä. Käärmeen lypsäminenhän ei liity maitoon mitenkään, mutta artikkelista jää epäselvä käsitys mitä Wienker-Piepho tarkoittaa. Nämä kömmähdykset vievät hieman pohjaa kirjoittajan asiantuntemukselta.

Tolkien mainitaan luonnollisesti useissa kirjoituksissa ja kokonainen artikkeli häneen liittyen on lähinnä historiallinen suomalaisesta näkökulmasta, sillä se on kirjoitettu ennen kuin Tolkienin kirjoja oli suomennettu ensimmäistäkään. Niinpä siinä on käytetty tänä päivänä vakiintuneiden termien sijaan mm. keiju-sanaa haltioiden tilalla. Historiaan pureudutaan todenteolla Hirsjärven tekstissä suomenkielisen tieteiskirjallisuuden juurista, mikä sekin tempaa mukaansa kiinnostavuudessaan, samoin kuin Niinisalon keiju-artikkeli. Keijujen alkuperäinen tulkinta olikin jo tiedossa, mutta sen muotoutuminen nykyasuun kuvituksen kera oli silti mielenkiintoista luettavaa. Olen myös iloinen, että lasten ja nuortenkirjallisuus sai oman osionsa Ihosen artikkelissa.

Luin myös Savolaisen Ulos getosta ja valtavirtaan -artikkelin, joka pohtii Miekka & magia, rotu ja seksuaalisuus -käsitteitä Samuel R. Delanyn Nevèrÿon -sarjassa, vaikka en ole sarjaa lukenutkaan. Päätin, etten välitä spoilaantumisriskistä tämän kohdalla. Savolaisen tekstin jälkeen en ole lainkaan varma, että haluaisin edes lukea sarjaa. Delaney alkaa tuntua entistä enemmän kirjailijalta, joka olisi todella haasteellinen minulle. Tämä kävi mielessä jo Hyönteisdokumentti-blogin Hogg-kirjan arvionnin jälkeen. Kaksi kirjan viimeistä kirjoitusta hieman solahtivat ohi, sillä en löytänyt niihin minkäänlaista tarttumapintaa.

Kaiken kaikkiaan Fantasian monet maailmat on suositeltava teos, jos on vähänkään kiinnostunut eri kirjallisuuden lajien taustoista, ilmenemismuodoista ja historiasta tutkimuksellisesta näkökulmasta.