Simon Lelic: Laitos

Simon Lelicin Laitos ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Kirjan esittelyteksti oli kiinnostava, minkä vuoksi se pääsi kirjaston hyllystä lainakseni. Kirjailijalta on ilmeisesti suomennettu aiemminkin ainakin yksi teos, mutta sitä en ole lukenut, eikä Laitoksen jälkeen ole kovin intoa lukea tulevaisuudessakaan. Huom! tämä on siis pääosin negatiivinen arvostelu.

Arthur Priestley pidätetään työmatkalla selittämättä syytä ja kiikutetaan salaiseen paikkaan. Hänen vaimonsa Julia näkee pidätyksen naapurin valvontavideolta, mutta ei saa viranomaisilta vastauksia kyselyihinsä kadonneen sijainnista. Niinpä hän ottaa yhteyttä liberaalin verkkolehden toimittajaan Tom Clarkeen ja pyytää tältä apua. He saavatkin pian selville, että hallitus on pidättänyt joukon ihmisiä uuden kansalaisten hyväksynnän saaneen turvallisuuslainsäädännön nojalla. Kaikki siis vaikuttaa lainmukaiselta toiminnalta, mutta asenteet ja salamyhkäisyys herättävät epäilyksiä, eikä Julia anna periksi, vaan Tomin kanssa jatkaa yrityksiä saada miehensä vapaaksi.

Laitos on yksi Isoveli valvoo -teeman nykypäivän teos. Se ei ole varsinaisesti dystooppinen, vaikka niin mainostetaankin, sillä periaatteessa siinä eletään tätä päivää, eivätkä tapahtumat mitenkään ole tulevaisuuteen viittaavia. En menisi sanomaan, etteikö kirjan tapahtumat ole jo jonkin tason todellisuutta jossain päin maailmaa. Aihe on hyvä, mutta toteutus epäonnistuu. Olin lopettaa lukemisen kesken, vaikka siihen meni kokonaisuudessaan vain yksi ilta (mikä sinänsä on positiivista). Kyllä Lelic osaa sujuvasti kirjoittaa, mutta hieman tässä sorruttiin brittijohngrisham-tyyliin, jossa asianajaja on korvattu lehtimiehellä. Kirja ei pääse yllättämään. Jo heti alussa kun pidätetyn kaunis vaimo ilmestyy lehden toimitukseen pyytämään apua, vihjaillaan Tomin kiinnostuksesta häntä kohtaan. Koko kirjan on selvää miten se tarina tulee päättymään.

Jos Lelic on halunnut sanoa kirjallaan jotain yhteiskuntakritiikkiä, mediakritiikkiä, ottaa kantaa jne., niin se kyllä jää jalkoihin vankilatoimintakuvion taakse. Ihmisoikeudet on sen verran tärkeä asia, että Laitoksen lähestymistapa tuntuu minusta hieman liian halvalta tavalta käsitellä asiaa. Vankilan johtajan Gravesin hahmo on liioiteltu ja mentaliteettinsä epäuskottava. Koko laitos tuntuu huonosti organisoidulta sähellykseltä peitetarinoineen. Samoin ministeri toi kyllä lähinnä mieleeni Doctor Whon Margaret Blainen, jonka sarjaa YLEltä seuranneet jo tunnistanevatkin. Minä en siis pitänyt Laitoksesta. Kirjalle varmaankin löytyy lukijakuntansa, joka ei halua/tunne tarvetta mennä liian syvälle vaikeisiin teemoihin. Muille suosittelen pikemminkin esimerkiksi vaikka Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentarya (arvostelu).