Carolyn Ives Gilmanin The Ice Owl on tämän vuoden Hugo-ehdokkaana pienoisromaani-kategoriassa ja sain sen luettavakseni eilen Hugo-paketin mukana. Kyseessä on kasvutarina. Thorn on aikuistuva nuori, jolla on tosin ikää 145 vuotta, sillä hän on matkustanut avaruusajassa planeetalta toiselle äitinsä seurassa. He ovat kulkijoita ja äidillä on poikaystävä toisensa jälkeen. Tällä kertaa he ovat pysähtyneet rautakaupunki Glory to Godille, jossa on käynnissä teologisen ryhmittymän Lahjomattomien esillemarssi. Ryhmä polttaa koulun ja Thorn joutuu etsimään itselleen yksityisen opettajan. Hän löytääkin miehen, jolla on hänelle paljon opetettavaa, paitsi kouluaineista myös elämästä ja ihmisistä. Ja ennen kaikkea Thornista itsestään harvinaisen jääpöllö-lajin kautta. Gilmanilla on tarinassaan upeita yksityiskohtia. Kaupungin kuvaus punaisina aurinkoineen ja ruostepölyineen on onnistunut, perhosensiipimaalaus on fantastinen keksintö, samoin kuin geenien copyright ja arvoituslaatikko kiehtova ratkaisuineen. Taustatunnelma on alakuloinen, sillä Thorn ei tunnu juurtuneen mihinkään, koskapa hänen äitinsäkään ei ole ja äiti vaikuttaa kohtalaisen kypsymättömältä ollakseen vanhempi. Kaiken lisäksi perhoset ovat kuolleet sukupuuttoon ja jääpöllönkään tarina ei ole iloinen. Nämä seikat nostavat tarinan kokonaistasoa. Minua kuitenkin häiritsee, että kertomuksen punainen lanka on pitkään hukassa ja paikoin keskitytään ehkäpä jopa epäolennaisiin yksityiskohtiin, jotka kyllä sinänsä ovat ok ja auttavat hahmonkuvauksessakin, mutta tuntuvat kokonaisuuteen ja loppuratkaisuun nähden tarpeettomilta.
The Ice Owlilla on siis hetkensä. Olen kuitenkin lukenut Hugo-ehdokkaista tähän mennessä kolme vaikuttavampaa pienoisromaania, joten ihan kärkisijoille en The Ice Owlia tule asettamaan. Silti suosittelen jo perhosensiipimaalauksen vuoksi lukemaan tarinan, jos vastaan sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!