M. John Harrisonin Nova Swing osui käsiini kirjastokäynnillä, odotti pari kuukautta lukemistaan, ja kun en enää viitsinyt uusia lainaa, luin sen pois alta. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2006 ja suomennos 2008. Kohtalaisen tuore teos siis. Mutta miksi minä otin kirjaan kirjastosta, vaikka kotonakin on jonossa luettavaa? Nova Swing kolkutteli takaraivoa muistuttamassa, että se on jonkin sortin tärkeä luettava, sillä onhan se yltänyt Booksyn koostamalle 101 spefin helmeä -listallekin. Saudaden kaupungin ”tapahtumapaikka” on poikkeuksellinen aika-avaruus-alue, joka syntyi kun Kefahuchin vuosta alkoi putoilla maahan osia muuttaen aluetta epätodelliseksi. Paikasta on tullut seikkailijoiden luvaton turistikohde oppaanaan Vic Serotinin. Tapahtumapaikan outoja ja tuntemattomia artefakteja kuljetetaan alueelta laittomasti kaupattavaksi ja ihmisillä on erikoisia kuvitelmia mikä tapahtumapaikalla on mahdollista tai ei, vieläpä olettaen, että vastauksia löytyy kadoksissa olevasta päiväkirjasta. Näyttäisi siltä, että tapahtumapaikalta on virtaamassa kävijöitä kahteen suuntaan eikä altistuminen vuolle ole suinkaan vaaratonta.
Jälleen kerran hyppäsin tuntemattoman kirjailijan ja teoksen kanssa altaan syvään päähän lukematta edes takakansitekstiä ja katsoin osasinko uida. Nova Swingin kanssa meni hieman räpeltämiseksi, mutta pysyin pinnalla ja pääsin myös eteenpäin, vaikka uintitekniikka ei ollutkaan ihan hallussa. Kirjassa on kovasti film noirin ja haikean tangon tuntua ja henkilöhahmot, kuten Vic ja Einsteiniksi itsensä tuunauttanut poliisi Aschemann, ovat enemmän tai vähemmän oman elämänsä syrjäpoluilla. Sellaisia, joita saattaa tavata kuppilassa istumassa ja haaveilemassa joko entisestä tai tulevasta. Kirjan juoni ei avaudu kovin helposti, ja ehkäpä Harrisonin aiemman samaan maailmaan sijoittuvan kirjan Valon lukeminen olisi ollut ensin paikallaan, vaikka käsittääkseni Nova Swing onkin itsenäinen teos. Hahmot itsessään ja heidän tarinansa kuitenkin vaikuttaa varsinaista juonta tärkeämmältä.
Nova Swing on tunnelmaltaan kirja, joka vaatii ainakin minulta tietynlaisen lukufiiliksen. Jopa suomennoksessa on havaittavissa Harrisonin mielikuvituksen laitamia hipova onnistunut maailmankuvaus; vuon Schrödingerin kissan kaltaisuus. Ja yleensä pidän hahmojenkin rosoisuudesta. Nyt koin kuitenkin hahmoissa sellaista melankolista alisuorittamista, mikä ei sopinut stressaavan arkielämäni ajankohtaan. Lopun toiveikkuus nosti pisteitä kuitenkin paljon. Nova Swing ei ole minulle täysosuma, edes suomalainen tango ja kissat eivät sitä pelastaneet. Uudelleenluku voisi tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia, mutta juuri nyt se ei ole paikallaan. Silti olen tyytyväinen, että kirja on luettuna ja ehkäpä tartun toiseenkin M. John Harrisonin teokseen jossain vaiheessa.
Vuodatuksesta kopioidut kommentit:
VastaaPoistaEija kirjoitti 14.05.2012 - 16:52
Oikea hetki kirjan lukemiselle on yleensä avaintekijä kyllä. Minulla osui Nova Swingin lukeminen oikeaan hetkeen ja tarina jäi kummittelemaan alitajuntaan tai jonnekin. Arvostus tarinaa kohtaan lisääntyi mitä enemmän aikaa kului lukemisen jälkeen – se on hyvä merkki. Selkeä se ei ollut ja suoria vastauksia ei tarjottu - mikä ihmeen paikka se toinen todellisuus oikeastaan on?
Luulisin, että Valon lukemisesta ei olisi ollut hyötyä. Muistikuvieni mukaan se on ihan erilainen, vaikka aika outo kai sekin oli. Silloisessa mielentilassa kun Valon luin, en pitänyt siitä kovin paljon – pitäisi kai kokeilla uudestaan sitäKIN.
Raija kirjoitti 14.05.2012 - 19:34
Minulla oli heti alusta alkaen tunne, että pidin NS:n kerronnasta. Tarinan edetessä ahdistuin kuitenkin hahmoista sen verran paljon välillä, etten päässyt siitä suosta yli. Samoin kävi toiselle lukemalleni kirjalle. Aivoni tarvitseva juuri nyt suoraviivaisuutta, ei tajunnanvirtaa ja huumehöyryjä. Olen päättänyt keskittyä hetken tuttuihin ja turvallisiin kirjailijoihin palauttaakseni tasapainon.
Booksy kirjoitti 31.05.2012 - 21:37
Hyvin samanlaisin fiiliksin luin minä aikoinaan tämän, oli suorastaan pakko Harrisonin Finconissa tavattuani... tunnelma on toimiva, mutta ei ole ominta tyylilajiani kumminkaan. Silti jäi sellainen maku, että kirja on hyvä. Scifiä siitä kirjallisemmasta päästä.
Raija kirjoitti 31.05.2012 - 22:42
Totta. Nova Swing on paikallaan spefin helmissä, haastava ja lukemisen arvoinen, vaikka ei joka fiilikseen sovikaan.
Jussi kirjoitti 09.06.2012 - 20:44
Minä suosittelen kovasti kirjailijan varhaista teosta Pastellikaupunki, joka iski minuun täysillä. Suomentamaton jatko-osa A Storm of Wings oli myös erittäin hyvä, mutta en ole jatkanut klassista Viriconium-sarjaa tästä eteenpäin. Syynä voi olla se, että George R.R. Martin moitti Finnconissa viimeisiä osia sisäisen jatkuvuuden hylkäämisestä. Jos muistan oikein, niin Martin tykkäsi Pastellikaupungista.
Hyvä arvostelusi muistutti minua siitä, että pitäisi jatkaa Harrisonin lukemista. Häneltä on kuitenkin suomennettu useampi teos. Hyllystäni löytyy 70-luvulla julkaistu avaruusooppera Centauri Device, jota on myös kutsuttu klassikoksi.
Raija kirjoitti 10.06.2012 - 14:19
Pastellikaupunki, Valo ja Elonmerkit ovat kirjahyllyssä, joten jossain vaiheessa palaan varmaankin niihin.