Paolo Bacigalupi: The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille aikuisille suunnattu dystopiateos The Drowned Cities oli minulle yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja osoittautui hieman erilaiseksi mitä ajattelin, mutta silti odotusten tasoiseksi. The Drowned Cities sijoittuu samaan maailmaan kirjailijan aikaisemman YA-teoksen Ship Breakerin (arvostelu) kanssa Amerikan mantereelle. Yllä oleva ekirjan kansi poikkeaa paperiversion kannesta. Liitän kirjan science fiction -haasteen kategorian 10. kirjaksi.

Tarinaa kerrotaan neljän hahmon näkökulmasta. Tool, joka esiintyi myös Ship Breakerissa, on geneettisen manipulaation aikaansaannos, puoli-ihminen ja tappokone, joka karkaa gladiaattorinäytöksien taistelukehästä. Mahlia ja Mouse ovat veden alle jääneiden kaupunkien alueella vallitsevien sotilaallis-aatteellisten ryhmittymien taistelussa perheettömiksi jääneitä lapsia, sotatoukkia. Kiinalaiset rauhanturvaajat yrittivät vuosikymmenen ajan saada aluetta rauhoittumaan ja kehittymään, mutta he luovuttivat ja poistuivat jättäen jälkeensä Mahlian kaltaisia puolirotuisia (tummaihoinen äiti, kiinalainen isä) jälkeläisiä, jotka joutuivat vainotuksi perimänsä vuoksi. Ocho on lapsisotilas ilman muuta perhettä kuin muut tappamaan ja kiduttamaan opetetut lapset. Veden valtaamilla rämettyneillä alueilla, jossa aseet puhuvat julmaa kieltä lasten käsissä, ei ole helppoa selvitä hengissä, mutta kukin yrittää omalla tavallaan.

Bacigalupi koettelee nuorille suunnatun kirjallisuuden rajoja. Hän teki sitä jo Ship Breakerissa, mutta nyt ehkä jopa astetta tummemmalla sävyllä. Lapsihahmojen kerronnassa ilmenee selkeästi, että he ovat nuoria, mutta maailma on aikuisten, eivätkä lapset saa helpompaa kohtelua ikänsä vuoksi. Siihen heidän on sopeuduttava. The Drowned Cityn maailma on julma. Kiina on hallitseva maailmanmahti, kuten myös kotimaisessa Emmi Itärannan Teemestarin kirjassakin (arvostelu), mutta Bacigalupi on tehnyt maasta hyväntekijän, rauhanturvaajan, joka yritti tiettyyn pisteeseen saakka auttaa sotilaallisten ryhmittymien aseistariisumisessa ja katastrofin jälkeisessä selviytymisessä. He yrittivät saada ihmiset auttamaan itse itseään, mutta aatteet ja uskonnot eivät noin vain kuole. Rinnastettavia toimijoita löytyy reaaliajastammekin, kansallisia ja multikansallisia. Kirjailija ei lähde kuitenkaan propagandalinjalle niiden puolesta, vaan tekee hyväntekijästä myös välinpitämättömän hylkääjän.

Propaganda on kuitenkin yksi merkittävä seikka tarinassa. Vailla kiintopistettä olevat lapset ovat herkkiä pakottamiselle ja aivopesulle. The Drowned Citiesin voikin katsoa kannanotoksi lapsisotilaiden asemasta aikuisten ajaman politiikan pelinappuloina. Lapsien henki ei ole väärtinkään arvoinen. Kuvat afrikkalaisista lapsista aseet kädessä tulee kirjaa lukiessa elävästi mieleen ja kylläpä tuota amerikan aseuskovaisten maassakin lapset altistetaan patrioottisen sankaruuden käsitteelle, aivan kuin armeija ja sota tekisi automaattisesti kaikista sankareita. Eikä kirjan antama kuva kaukana ole jengien reviirisodastakaan. Myös rotuseikat tulevat esille ja esimerkiksi puoliksi kiinalaisten lasten ja heidän äitiensä kohtelu on synkkää luettavaa. Mutta jälleen kerran, eipä se poikkea kovinkaan paljoa tämän maailmamme menosta nytkään. Olen tyytyväinen, että Bacigalupi on valinnut yhdeksi ja ehkä tärkeimmäksi päähahmokseen nuoren tytön ja antanut hänelle inhimillisen ja vahvan lapsen äänen. Ship Breakerin yhteydessä mainitsin, että voisin lukea Toolista ja muista hänen kaltaisistaan enemmänkin ja tässä kirjassa se osittain toteutuukin. Tool jää kuitenkin hieman taka-alalle, enkä saanut hänestä irti sitä mitä halusin. Ehkä hänestä ei ole muuta irtisaamistakaan. The Drowned Cities on synkästä ja armottomasta aiheestaan huolimatta toiveikas kirja, koska sen hahmoissa on toivoa. Silti epäilen, että kirja ei ole kaikkien mieleen. Bacigalupilta on tulossa jatkossakin nuorille suunnattu kirja, The Doubt Factory, joka sekin ehdottomasti pääsee lukulistalleni ilmestyttyään.

Science fiction -haaste