Toukokuun tilannekatsaus scifi-haasteeseen ja DRM

Wheeee... toukokuu oli edellistä vilkkaampi scifi-haaste -kuukausi. Mainittakoon, että Emmi Itärannan Teemestarin kirja on ollut tähän mennessä suosituin yksittäinen teos. Sitä on luettu haasteeseen jo 6 kertaa. Beth Revisin Across the Universe - matka alkaa on sekin ollut suosittu neljällä osallistumisella. Kirjaretket-blogin arvostelun jälkeen minäkin vihdoin taivuin lisämään kirjan huikean pitkälle lukulistalleni, sen kun saa ekirjanakin (DRM-suojattuna -> ks. haastelinkkien jälkeinen kirjoitus).

 
1. Nuorille suunnattu science fiction
Lukunen - Douglas Hill: Avaruuden vangit

2. Aikuisten science fiction
Lukunen - Greg Bear: Darwinin radio
Aamuvirkku yksisarvinen - China Miéville: Toiset

3. Hugo-voittaja
-

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
-

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
Kuuttaren lukupäiväkirja - Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Lopunajan lauseet - Richard Matheson: I am Legend

6. Steampunk
Lukunen - Philip Reeve: Kävelevät koneet

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
-

8. Avaruusalukset / Alienit
Jos vaikka lukisi... - Johan Harstad: Darlah 172 tuntia kuussa
Kirjaretket - Beth Revis: Across the Universe - matka alkaa

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
Luettuja maailmoja - Seth Grahame-Smith: Abraham Lincoln, Vampire Hunter
nadjan kirjasto - Colin Greenland: Harmin tiellä

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
Kuuttaren lukupäiväkirja - Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Taikakirjaimet - Paolo Bacigalupi: The Drowned Cities

11. Kyberpunk
-

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
nadjan kirjasto - Robert A. Heinlein: Yli-ihmisen aika
Espoon Fantasia - Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Sini)

Palaanpa tässä yhteydessä vielä lyhyesti ekirja-aiheeseen, kun oma kuukauden haastekirjani sattui olemaan ekirja. 4. toukokuuta vietettiin kansainvälistä päivää DRM:ää vastaan. DRM eli digitaalinen käyttöoikeuksien hallinta tai digitaalinen käyttöestojen hallinta on tarkoitettu suojaamaan teos laitonta kopiointia vastaan ja pakottaa käyttämään teosta esim. Kindlen tapauksessa pelkästään Kindle-laitteilla/sovelluksilla. DRM-suojauksen purku on laitonta. Suojaus rajoittaa kuitenkin myös laillista käyttöä. En voi siirtää ostamaani kirjaa tuosta vain toiselle omistamalleni laitteelle luettavaksi, tai tulostaa tekstiä. Enkä voi lainata ekirjaa kaverilleni kuten paperikirjaa. Käytännössä minulla on kirjaan vain lukuoikeus, mutta ei omistusoikeutta. Tämä on ollut yksi syy, miksi monet ovat vastustaneet ekirjaa (ja muita suojattuja medioita?).

Yksi genre-kirjojen suurista kustantajista Tor/Forge ilmoitti huhtikuun lopulla, että kaikki sen julkaisemat ekirjat siirtyvät heinäkuusta alkaen DRM:ttömään aikaan.

"Our authors and readers have been asking for this for a long time,” said president and publisher Tom Doherty. “They’re a technically sophisticated bunch, and DRM is a constant annoyance to them. It prevents them from using legitimately-purchased e-books in perfectly legal ways, like moving them from one kind of e-reader to another."

Myös Tor UK:n ja Pan Mcmillanin australialaisen ekirjajulkaisijan Momentumin ekirjat ovat kesästä alkaen DRM-suojauksettomia. Tor/Forgen kirjailijoita ovat mm. Brandon Sanderson, Cherie Priest, Cory Doctorow, Gene Wolfe, George R.R. Martin (Wild Cards), Jo Walton, John Scalzi, Kage Baker, Peter Watts, Robert J. Sawyer, Robert Jordan, Tim Powers ja monet, monet muut. Torin päätös on loistava, vaikka en ole varma onko jotain maantieteellisiä estoja vielä välissä, että itse pääsen nauttimaan heidän tarjoamasta vapaudesta. Täytyy myös huomauttaa, että useat pienemmät lafkat tarjoavat jo ekirjansa ilman DRM:ää, joten siinä suhteessa Tor kulkee jälkijunassa. Lukijat ovat ottaneet päätöksen kuitenkin riemulla vastaan ja muutaman kirjailijankin olen nähnyt antavan positiivisia lausuntoja. Tor on kokoluokassaan merkittävä kustannusyhtiö ja varmaankin DRM:n poistoa pohditaan muissakin kustantamoissa sen jalanjäljissä ja ehkä jonain päivänä myös Suomessa. Näin sitä edetään askel askeleelta, kuten myös scifi-haasteessa.

Mukavia lukuhetkiä kesäkuulle!

11+11

Yhdentoista kysymyksen haaste napsahti jo toistamiseen kohdalleni (kiitos, kiitos), joten päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja vastata kumpaiseenkin. Booksy pisti eteen visaisia ja hauskoja scifi-kysymyksiä Booking It Some Moressa, joihin osaan vastaus pulpahti hetkessä mieleen, mutta muutamaa sai miettiä tosissaan.

1. Uskottavin dystopia, johon olet sukeltanut?
Margaret Atwoodin Orjattaresi.

2. Kummallisin vieras planeetta, jolla olet vieraillut?
Piti miettiä tuota kummallinen-sanaa, kun mikään ei tunnu niin kummalliselta, vaan jotkut ovat helpommin omaksuttavissa kuin toiset (millähän planeetalla minä nyt olen). Paremman puutteessa vastaan Arrakis (Herbert). Varasijalle laitetaan Barsoom (Burroughs).

3. Seksikkäin tapaamasi alien?
Helppo! Doctor Whon 10. inkarnaatio. Vaihtui juuri YLEllä ihailtavaksi. Kuva.

4. Paras aikamatkustustarina ikinä?
Connie Willisin To Say Nothing of the Dog. Nauroin! Lukekaa ihmeessä jos haluatte lisää elinikää.

5. Hienoin robotti?
Toinen kysymys jota piti miettiä, ja vastaus tuli oikeastaan enemmän elokuvan pohjalta kuin kirjallisesta teoksesta: Andrew (Asimov).

6. Mihin vuoteen matkustaisit jos lainaisin aikakonettani?
Jos minulla olisi käytössä aikakone, en matkaisi yhteen tiettyyn vuoteen vaan seikkailisin ajanjaksoissa. Haluaisin palata muun muassa aikaan n. 34-24 miljoonaa vuotta ennen nykypäivää eli Oligoseeni-epookin ajalle katsomaan mitkä tutkimustulokset ja tulkinnat pitävät paikkaansa. Valtavia mannerlaattojen liikkeitä, maanjäristyksiä, merivirtojen syntyjä, keskilämpötilan huikeita vaihteluja. Maapallo oli epävakaa, eliölajeja kuoli sukupuuttoon ja uusia syntyi. Jos tuosta ajasta pitäisi yksi vuosi sanoa niin olkoon sitten vaikka vuosi 25 miljoonaa ennen ajanlaskua. Historiaa, ei dystopiaa.

7. Millä planeetalla haluaisit asua?
Kääk, paljon valinnanmahdollisuuksia. Valitsen sellaisen maailman, josta on nähty vain väläyksiä: Avalon (Martin). Useimmat George R.R. Martinin Thousand Worldsin planeetoista kuulostavat niin kauniilta, että haluaisin viettää aikaani niissä ainakin hetken. Tosin ne ovat myös vaarallisia ja pelottavia.

8. Missä spefi-yhteiskunnassa et haluaisi edes käväistä?
Sama vastaus kuin ykköseen. Vaikka olisin valmis kokemaan ja näkemään vaikka mitä vaarallista ja pelottavaakin (ed. kys.), en pärjäisi Orjattaresi-kirjan yhteiskunnassa. Liian alistava ja tukahduttava. Muitakin vastaavia löytyy.

9. Jos voisit saada minkä vain mutaation, mikä se olisi?
Tupla-aivot ja lisää käyttökapasiteettia, kiitos.

10. Ottaisitko mieluummin trikorderin, huispausluudan vai valomiekan?
Trikorderin. Olen nörtti.

11. Kohtaisitko mieluummin vampyyrin, zombien vai ihmissuden?
Zombien. Ne vaikuttavat hitailta ja tyhmiltä. Ehtisin karkuun. Kahden muun kanssa minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä.

****

Huh huh. Ja sitten Tessan kysymykset Aamuvirkku yksisarvisesta:

1. Jos jostain käsittämättömästä syystä joutuisit tilanteeseen, jonka takia saisit lukea ensi vuonna vain viittä eri kirjaa (saisit lukea ne uudelleen ja uudelleen), mitkä kirjat valitsisit?
George R.R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan viisi ilmestynyttä osaa. Uudelleenluku on muutenkin suunnitelmissa, joten olisipa oiva tilaisuus keskittyä.

2. Minkä kielen haluaisit oppia?
Dothrakin (kello on yli kaksi yöllä, vastaus sen mukainen).

3. Kenet kuolleen kirjailijan haluaisit tavata?
Apua. Kuolleena vai elävänä? (Jumituin Booksyn kysymykseen 11, anteeksi) Ehkä Octavia Butlerin tai Kage Bakerin. En tiedä olisiko kumpikaan heistä halunnut tavata minua. Kukaan meistä ei taida olla kovinkaan sosiaalinen.

4. Kenet elävän kirjailijan haluaisit tavata?
Kaksi. Ursula K. Le Guinin ja J.K. Rowlingin. Jos olisi i-h-a-n pakko valita niin Rowling.

5. Kohdassa 3: Mitä kysyisit häneltä?
Saanko nimmarin? (olen aivan onneton keksimään kysymyksiä)

6. Kohdassa 4: Mitä kysyisit häneltä? (hah, sainpa kikkailtua itseni jo kysymykseen kuusi...)
Todennäköisesti vain kättelisin ja kiittäisin kaikista heidän kirjoittamistaan kirjoista.

7. Mikä oli haaveammattisi kun päätit peruskoulun?
Minulla ei ollut sellaista, en uskonut eläväni täysi-ikäiseksi. Myöhemmin halusin fyysikoksi. Se ei toteutunut, tein toisenlaisen valinnan.

8. Jos sinun olisi jäätävä terveenä eläkkeelle 50 -vuotiaana (eläkkeesi olisi suomalaisen keskipalkan suuruinen eli noin 2900 e/kk), mitä tekisit ensimmäisen vuoden aikana?
Heh, siihen ei olisi pitkä aika. Tekisin varmaankin samoja arkisia asioita mitä nytkin vapaa-ajalla, mutta ilman kiireitä.

9. Mikä on lempieläimesi?
Minulla ei ole sellaista. Pidän monista eläimistä ja ne tuntuvat pitävän minusta.

10. Mikä oli lempiaineesi koulussa?
Se vaihteli kouluasteelta toiselle. Viimeisimmässä vaiheessa kemia (epäorgaaninen).

11. Minkä ohjeen antaisit 25-vuotiaalle itsellesi?
Valitse toisin – nyt, heti.

Tessan viitoskysymyksen kohdalla mainitsinkin jo, että olen onneton keksimään kysymyksiä (ja laiskakin vielä), joten jätän jatkokysymykset väliin. Useimmat näyttänevät jo osallistuneenkin haasteeseen joka tapauksessa. Booksy kyllä antoi kenelle tahansa luvan vastailla hänen kysymyksiin, joten rohkeasti scifin pariin kaikki.

Mira Grant: Countdown

Pienoisromaani-kategorian tämän vuoden Hugo-ehdokkaista viimeisenä lukulistallani oli Mira Grantin Countdown, joka kuuluu hänen Newsflesh-sarjaansa. Sarjan ensimmäinen varsinainen osa Feed (arvostelu) tuli luettua viime vuonna ja pidin sitä viihdyttävänä, vaikka löysin myös kritisoitavaa. Countdown on Feedin esiosa, jossa tapahtumat sijoittuvat zombie-viruksen syntyhetkeen, vuoteen 2014 (Feed alkaa tilanteesta 25 vuotta myöhemmin). Se valottaa miten ja miksi epidemia puhkesi ja pääsi leviämään.

Tarinaa kerrotaan tapahtumien aikajärjestyksessä eri puolilla Yhdysvaltoja ja eri henkilöiden näkökulmasta. Kertojina ovat mm. leukemian parantamiseen tarkoitetun Marburg Amberlee -viruksen kehittäjä, flunssan parantamiseen kehitetyn Kellis-viruksen keksijä, reportteri Robert Stalnaker ja aktivisti Brandon Majors, jotka ovat kaikki avaintekijöitä Kellis-Amberlee -zombieviruksen synnyssä. Jokaisen luvun lopussa on lyhyt uutislähetysteksti sellaisena kuin uutiset esitettiin ennen epidemiaa ja ne kertovat omaa kieltään siitä miksi ajauduttiin Feedissä kuvattuun tilanteeseen, jossa nettimedia - blogit hoitavat itsenäisesti tiedonvälityksen.

Pidän Countdownista enemmän kuin Feedistä. Selkeitä syitä siihen ovat politiikan ja zombien puuttuminen. Poliittisen kuvion katoaminen teki tarinasta eurooppalaisystävällisemmän. Lisäksi kertojahahmot ovat vanhempia ja vaikka välillä Grant jälleen sortuu YA-linjalle, niin se ei häiritse. Luen kohtalaisesti YA-kirjallisuutta ihan tarkoituksella, joten en suinkaan karsasta nuoremmille suunnattuja kirjoja. Grantin tyylin vaihtelevuus vain ei tunnu tarkoituksenmukaiselta ja siksi pidän sitä tyylivirheenä. Tällä kertaa se ei siis kuitenkaan nouse erityisesti heikentäväksi piirteeksi. Countdown on 80-sivuisena (Hugo-paketin pdf) tarinana nopea luettava, sillä se myös tempaisee mukaansa. Pidin jo Feedissä menneisyyden ja tilanteeseen ajautumisen kuvauksia mielenkiintoisimpina seikkoina, ja Countdown on siinä suhteessa täyttä tavaraa. Tarinan yhteydessä on mukava bongata jo tuttuja hahmoja. Etenkin tohtori Matras, joka aloitti totuuksien kerronnan blogissa, oli hauska tavata.

Countdownia ei voi suositella luettavaksi ennen Feedia, niin esiosa kuin se onkin, sillä minusta se on pikemminkin täydentävä taustatarina, joka vie hieman terää pois varsinaiselta sarja-aloitukselta ensin luettuna. Suosittelen sitä kuitenkin ehdottomasti Feedin jälkeen, jos sattui kirjasta pitämään. Koska en ole zombie-kirjojen ystävä ja Feed ei täysin vakuuttanut minua, en aikonut lukea sarjan kakkososaa Deadlinea. Kuinkas ollakaan, Deadline päätyi kuitenkin niin ikään Hugo-ehdokkaaksi ja se on siten lähiajan lukulistalla. Eikä ajatus tunnu Countdownin jälkeen hassummalta.

Kaikki pienoisromaani-ehdokkaat on nyt tosiaan luettuna, Countdownin lisäksi:

Catherynne M. Valente: Silently and Very Fast
Mary Robinette Kowal: Kiss Me Twice
Kij Johnson: The Man Who Bridged the Mist
Ken Liu: The Man Who Ended History: A Documentary
Carolyn Ives Gilman: The Ice Owl

Näistä minua eniten sykähdytti Kij Johnsonin tarina, mutta muutkin olivat erinomaista tai hyvää luettavaa. Ei aavistustakaan kuka voittaa.

Theodore Sturgeon Memorial -palkintoehdokkaat 2012

Theodore Sturgeon Memorial -palkinto jaetaan parhaalle romaania lyhyemmälle science fiction kirjoitukselle ja kuten aiempinakin vuosina, myös tänä vuonna on ehdokkaana Hugo-ehdokkuuksiakin keränneitä teoksia. Keskityn pitkiin novelleihin lähipäivinä, joten niistä on arvostelu tulossa piakkoin.

• "Six Months, Three Days", Charlie Jane Anders (arvostelu)
• "The Copenhagen Interpretation", Paul Cornell (arvostelu)
• "Ghostweight", Yoon Ha Lee
• "The Old Equations", Jake Kerr
• "The Man Who Ended History: A Documentary" , Ken Liu (arvostelu)
• "The Paper Menagerie", Ken Liu (arvostelu)
• "The Choice", Paul McAuley
• "Silently and Very Fast", Catherynne M. Valente (arvostelu) 

Näiden lisäksi myös Kij Johnsonin "The Man Who Bridged the Mist" (arvostelu) sai ehdokkuuden, mutta koska Johnson kuuluu tuomaristoon, hän veti juttunsa pois harkinnasta. Voittaja julkistetaan heinäkuun ensimmäisellä viikolla.

Nebula-voittajat 2011

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestö, SFWA julkisti vuoden 2011 Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintojen voittajat. Nebuloissa tuo vuosi merkitään sen mukaan minkä vuoden kirjoja palkitaan, ei minä vuonna niitä jaetaan. Varsinkin pienoisromaani-kategoria kiinnosti minua tällä kertaa, sillä se on melkein yksi yhteen Hugo-ehdokkaiden kanssa. Olen iloinen, että tarina jonka minäkin rankkaisin ykköseksi, voitti Nebulan. Saa nähdä miten käy Hugoissa. Jo Walton sai ensimmäisen Nebulansa. Saa nähdä miten käy Hugoissa. Ja aina niin viehättävä Neil Gaiman voitti Ray Bradbury-palkinnon Tohtorin vaimolla. Saa nähdä miten käy Hugoissa (tai kai me se jo tiedetään).

Romaani

Among Others, Jo Walton (arvostelu)
Embassytown, China Miéville
Firebird, Jack McDevitt
God’s War, Kameron Hurley
Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti, Genevieve Valentine (arvostelu)
The Kingdom of Gods, N.K. Jemisin

Pienoisromaani

“Kiss Me Twice,” Mary Robinette Kowal (arvostelu)
“Silently and Very Fast,” Catherynne M. Valente (arvostelu)
“The Ice Owl,” Carolyn Ives Gilman (arvostelu)
“The Man Who Bridged the Mist,” Kij Johnson (arvostelu)
“The Man Who Ended History: A Documentary,” Ken Liu (arvostelu)
“With Unclean Hands,” Adam-Troy Castro

Pitkä novelli

“Fields of Gold,” Rachel Swirsky (arvostelu)
“Ray of Light,” Brad R. Torgersen (arvostelu)
“Sauerkraut Station,” Ferrett Steinmetz
“Six Months, Three Days,” Charlie Jane Anders (arvostelu)
“The Migratory Pattern of Dancers,” Katherine Sparrow
“The Old Equations,” Jake Kerr
“What We Found,” Geoff Ryman (arvostelu)

Novelli

“Her Husband’s Hands,” Adam-Troy Castro
“Mama, We are Zhenya, Your Son,” Tom Crosshill
“Movement,” Nancy Fulda (arvostelu)
“Shipbirth,” Aliette de Bodard
“The Axiom of Choice,” David W. Goldman
“The Cartographer Wasps and the Anarchist Bees,” E. Lily Yu (arvostelu)
“The Paper Menagerie,” Ken Liu (arvostelu)

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle

Attack the Block, Joe Cornish (writer/director)
Captain America: The First Avenger, Christopher Markus, Stephen McFeely (writers), Joe Johnston (director)
Doctor Who: “The Doctor’s Wife,” Neil Gaiman (writer), Richard Clark (director)
Hugo, John Logan (writer), Martin Scorsese (director)
Midnight in Paris, Woody Allen (writer/director)
Source Code, Ben Ripley (writer), Duncan Jones (director)
The Adjustment Bureau, George Nolfi (writer/director)

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle

Akata Witch, Nnedi Okorafor
Chime, Franny Billingsley
Daughter of Smoke and Bone, Laini Taylor
Everybody Sees the Ants, A.S. King
The Boy at the End of the World, Greg van Eekhout
The Freedom Maze, Delia Sherman
The Girl of Fire and Thorns, Rae Carson
Ultraviolet, R.J. Anderson

Carolyn Ives Gilman: The Ice Owl

Carolyn Ives Gilmanin The Ice Owl on tämän vuoden Hugo-ehdokkaana pienoisromaani-kategoriassa ja sain sen luettavakseni eilen Hugo-paketin mukana. Kyseessä on kasvutarina. Thorn on aikuistuva nuori, jolla on tosin ikää 145 vuotta, sillä hän on matkustanut avaruusajassa planeetalta toiselle äitinsä seurassa. He ovat kulkijoita ja äidillä on poikaystävä toisensa jälkeen. Tällä kertaa he ovat pysähtyneet rautakaupunki Glory to Godille, jossa on käynnissä teologisen ryhmittymän Lahjomattomien esillemarssi. Ryhmä polttaa koulun ja Thorn joutuu etsimään itselleen yksityisen opettajan. Hän löytääkin miehen, jolla on hänelle paljon opetettavaa, paitsi kouluaineista myös elämästä ja ihmisistä. Ja ennen kaikkea Thornista itsestään harvinaisen jääpöllö-lajin kautta.

Gilmanilla on tarinassaan upeita yksityiskohtia. Kaupungin kuvaus punaisina aurinkoineen ja ruostepölyineen on onnistunut, perhosensiipimaalaus on fantastinen keksintö, samoin kuin geenien copyright ja arvoituslaatikko kiehtova ratkaisuineen. Taustatunnelma on alakuloinen, sillä Thorn ei tunnu juurtuneen mihinkään, koskapa hänen äitinsäkään ei ole ja äiti vaikuttaa kohtalaisen kypsymättömältä ollakseen vanhempi. Kaiken lisäksi perhoset ovat kuolleet sukupuuttoon ja jääpöllönkään tarina ei ole iloinen. Nämä seikat nostavat tarinan kokonaistasoa. Minua kuitenkin häiritsee, että kertomuksen punainen lanka on pitkään hukassa ja paikoin keskitytään ehkäpä jopa epäolennaisiin yksityiskohtiin, jotka kyllä sinänsä ovat ok ja auttavat hahmonkuvauksessakin, mutta tuntuvat kokonaisuuteen ja loppuratkaisuun nähden tarpeettomilta.

The Ice Owlilla on siis hetkensä. Olen kuitenkin lukenut Hugo-ehdokkaista tähän mennessä kolme vaikuttavampaa pienoisromaania, joten ihan kärkisijoille en The Ice Owlia tule asettamaan. Silti suosittelen jo perhosensiipimaalauksen vuoksi lukemaan tarinan, jos vastaan sattuu.

Ursula K. Le Guin: The Wind's Twelve Quarters ja Pimeälipas ja muita kertomuksia

The Wind’s Twelve Quarters sisältää 17 novellia Ursula K. Le Guinin uran alkuvuosikymmeniltä. Yhdeksän tämän kokoelman novelleista on suomennettuna kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia. Siksi tämä arvostelu koskee molempia teoksia. Alla on englanninkielisen teoksen novellit siinä järjestyksessä (aikajärjestys) missä ne The Wind’s Twelve Quartersissa esiintyvät ja vieressä alkuperäinen julkaisuvuosi sekä suomenkielinen nimi. Osa novelleista on julkaistu myös muualla kuin Pimeälippaassa. Jokaisen novellin alussa on kirjailijan lyhyt johdatus tarinaan.

• Semley’s Neclace (1964)
• April in Paris (1962)
• The Masters (1963)
• The Darkness Box (1963) - Pimeälipas
• The Word of Unbinding (1964) - Päästösana
• The Rule of Names (1964) - Nimien laki
• Winter’s King (1969) - Talven kuningas
• The Good Trip (1970)
• Nine Lives (1969) - Yhdeksän henkeä
• Things (1970)
• A Trip to the Head (1970)
• Vaster Than Empires and More Slow (1970) - Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi
• The Stars Below (1973) - Aliset tähdet
• The Field of Vision (1973)
• Direction of the Road (1974) - Tien suunta
• The Ones Who Walk Away from Omelas (1973) - Jotka Omelasista poistuvat
• The Day Before the Revolution (1974) 

Semley's Neclace on julkaistu suomeksi Tähtivaeltaja-lehdessä vuonna 1989. Helpommin se on kuitenkin saatavissa Rocannonin maailma -kirjasta, jonka aloitus se on ja johtaa Rocannonin varsinaiseen tarinaan. Semleyn kaulakoru toimii kuitenkin myös itsenäisenä novellina, vaikka minun on myönnettävä, että enemmän minua kiinnostaa tarinassa hainilainen taustamaailma kuin itse Semley. Kirjailija kertoo johdannossa novellista: I had done with Semley when I finished it, but there was a minor character, a mere by-stander, who did not sink back obediently into obscurity when the story was done, but who kept nagging me. “Write my story,” he said. “I’m Rocannon. I want to explore my world…”. Olen iloinen, että kirjailija myöntyi vaatimukseen.

April in Paris on tarina kahdesta miehestä, joista toinen elää keskiajalla ja toinen 1960-luvulla samassa asunnossa. Yllättäen heidän tiensä kohtaavat kutsuloitsun ansiosta. Kevyt, humoristinenkin novelli on ensimmäinen, jonka julkaisemisesta Le Guinille maksettiin. Hauska lukea, mutta se jokin leguinmaisuus puuttuu vielä. The Masters tuo mieleen tieteellisen tutkimuksen alkuaskeleet kirkon ja uskonnon puristuksessa. Uuden matemaattis-fysikaalisen totuuden keksimistä voitiin pitää Jumalan pilkkana ja siitä seurasi hengenmenetys. Eksoottiselle planeetalle sijoittuva tieteistarina sisältää upean lauseen, johon Le Guin itsekin tuntuu olevan tyytyväinen: "He had been trying to measure the distance between the earth and God".

The Darkness Box eli Pimeälipas on miekka ja magia -tyylinen tarina, jonka maailmassa on kuitenkin erikoinen jippo. Pimeälipas on Pandoran laatikko ilman varsinaista vitsausta, vaikka ehkä jotkut paljastuvaa sellaisena pitääkin. Koin tarinan loppujen lopuksi onnelliseksi, mutta onhan ruusuissakin kuitenkin piikkejä. Hieno prinssin, noidan, aarnikotkan ja merenvoiman (jumalan) värittämä novelli, joka vaatii lukijalta keskittymistä lause lauseelta. Itse tarinan lisäksi minua viehättää myös sen syntyhistoria (en kerro, kannattaa lukea itse).

The Word of Unbinding eli Päästösana sijoittuu Maameren maailmaan. Velho Festin kamppailee kaikin tunteminsa keinoin päästäkseen toisen velhon, pahan Vollin vankeudesta. Maameren tarinat eivät ole viehättäneet minua kuten muut Le Guinin teokset ja tämänkin novelli sijoittuu sarjaan: nokkela tarina, mutta ei varsinaisesti puhuttele. Ehkä minä löydän Maameren hienouden vielä jonain päivänä. Toivoa on. The Rule of Names eli Nimien laki kertoo Maameren taikuuden säännöistä, tosinimien merkityksestä. Pienelle saarelle sijoittuvassa tarinassa on humoristisen onneton velho ja kadonnut aarre.

Winter’s King (Talven kuningas) on kirjoitettu ennen Pimeyden vasenta kättä. Se sijoittuu kuitenkin samalle kylmälle Talvi-planeetalle, Gethenille Ekumeenin aikaan, saman hallitsijasuvun vaiheisiin. Tarinassa on viittaus Vihollisen aikaan, jolloin ensimmäinen tunnettujen maailmojen Liitto hajosi. Getheniläisten kaksisukupuolisuus on teemana esillä myös Talven kuninkaassa, samoin kuin erilaisuus ja eristäytyminen, mutta ne eivät vielä pääse kirjan mittakaavaan. Hainilaiseen maailmaan on kuitenkin aina ilo palata ja tarina on koskettava.

The Good Tripissa vaimoaan kaipaava mies lähtee LSD-matkalle löytääkseen sieltä vaimonsa, joka sinne aiemmin oli kadonnut. Matka osoittautuu kuitenkin joksikin muuksi kuin hän odotti. Kertomuksessa on hieman huumetripin tyyliä, mutta siinä on useinkin Le Guinin tarinoissa esiintyvää dualismia, matka ihmisen sisälle on kuin matka tähtien keskelle avaruuteen. Ei kirjailijan parhaita juttuja, mutta ei huonokaan.

Nine Livesissa (Yhdeksän henkeä) kaivostoimintaa seismisesti aktiivisella planeetalla aloittelevat Pugh ja Martin saavat työryhmäkseen kymmenen hengen klooniryhmän, joka työskentelee ja ajattelee kuin yksi. Le Guin tarkastelee tarinassa kloonin yksilöllisyyttä ja identiteettiä. Pidin erityisesti kertomuksen lopusta. Things on puolestaan pienimuotoinen tarina haaveesta ja sen toteuttamisen uskosta, yksilön ratkaisusta lopun edellä muista huolimatta. Arvoituksellinen novelli, joka jää mietityttämään.

A Trip to the Headissä ei ole varsinaista juonta, mutta siinä pohditaan olemista, ihmisenä ja sukupuolellisena. Le Guin heittää ilmaan ehdotuksia näkökulman laajentamisesta, kuten on näistä seikoista tehnyt ennen ja jälkeen monissa hainilaisissa tarinoissa: "I was Ralph." "Try being Amanda," the other said sourly. Kiinnostavaksi minusta nousee myös johdannossa milloin ja millaisissa olosuhteissa tarina on kirjoitettu. Novelli sisältää puu-teemaa, mikä on usein esillä kirjailijan teoksissa.

Pidän Vaster Than Empires and More Slow’n nimen suomennoksesta Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi (Andrew Marvellin runosuom. Aale Tynni). Siinä on avaruudellista äärettömyyttä, eikä ihme että Le Guin on valinnut sen hainilaisen novellinsa nimeksi. Tarina sijoittuu Liiton ensimmäisten vuosikymmenten ajalle. Kymmenen enemmän tai vähemmän mieleltään epävakaata tutkijaa lähtee matkalle etsimään ihmisenkaltaisten asuttamia planeettoja liitettäväksi Liittoon, kohteenaan Maailma 4470. Planeetta osoittautuu hyvin eksoottiseksi tyyliin Maailma, vihreä metsä. Tärkeäksi teemaksi nousee niin planeetan kuin tutkimusmatkailijoidenkin kohdalla sanaton kommunikointi, aistiminen, ymmärtäminen, psyykkinen kokonaisuus, ei vain näkyvä osa. Kaikki ovat yhteydessä kaikkeen. Hieno tarina, mutta epävakaat henkilöhahmot ovat ehkä hieman liian persoonallisia (lue: ärsyttäviä). Ja silti niin ymmärrettäviä. Novelli tuo asetelmiltaan mieleen Le Guinin myöhemmin kirjoittaman Shobilaisten tarinan (Sisämeren kalastaja -kokoelmassa), jonka hahmot ovat mielestäni onnistuneempia ja kypsempiä.

The Stars Below eli Aliset tähdet -novellissa toistuu The Mastersin tieteen ja uskonnon konflikti. Psykomyyttisen tarinan pääanti on herättää pohdintaa sisäisen maailman yhtäläisestä laajuudesta maailmankaikkeuden kanssa. The Field of Visionissa Psyche-aluksen miehistöstä kaksi selviää takaisin kotiin hengissä, mutta heidän maailmansa ja aistinsa ovat muuttuneet. Tutkijat yrittävät selvittää mitä heille on tapahtunut. Totuus paljastuu tai sitten ei. Hyvä tarina, jälleen kerran Le Guinin psykologisella otteella varustettuna. Direction of the Road (Tien suunta) on yksi Le Guinin psykomyyttisiksi kutsumista tarinoista, joka sekoittaa fysiikan lakeja ja luo omat sääntönsä siitä miten joku kohde lähestyy ja etääntyy. Viehättävä vanhan tammen tarina on paitsi hauska myös hieman kaihoisa.

The Ones Who Walk Away from Omelas eli Jotka Omelasista poistuvat on kirjan ehdottomasti paras novelli, pääosassa Omelasin kaupunki. Tarina on moraalifilosofinen kertomus valinnasta, ja vaikka kirjailija johdantonsa lopussa heittäytyykin vitsailemaan mistä aiheensa tarinaan on ammentanut, on Omelasin sävy vakava - symbolisine tienviittoineen kaikkineen (kuinka osuvaa). Minua tarina kosketti voimakkaasti, sai aikaan niin nopean tunneoivalluksen, että se koski ihan fyysisestikin. Kyyneleet tulivat väkisin. Omelasin loppu on yksi upeimmista lopuista mitä olen kirjailijalta lukenut. Jotka Omelasista poistuvat on Hugonsa ansainnut (vastassa oli silloin mm. George R.R. Martinin loistava (!) With Morning Comes Mistfall). Pelkästään tämän novellin vuoksi The Wind’s Twelve Quarters tai Pimeälipas ja muita kertomuksia on kannattava hankinta.

The Day Before the Revolution on julkaisu suomeksi Päivä ennen vallankumousta -nimellä antologiassa Maailma mielen mukaan (1986). Novellin johdannossa (jota ei suomennoksessa tietenkään ole, eikä Pimeälipas sisällä tätä novellia) Le Guin viittaa symbolisesti, että tarinan päähenkilö on yksi niistä, jotka poistuivat Omelasista. Tarina palaa Osattomien planeetassa esitettyyn hainilaiseen maailmaan. Päähenkilö Odon vallankumoukselliset ajatukset ovat levinneet ympäri koko hänen planeettansa, mutta Le Guin tuo nyt esille naisen vallankumouksen takana. Vanhan, tavallisen naisen tavallisena arkipäivänä muistoineen. Naisen joka tuomitsi avioliiton käsitteen, mutta joka kuitenkin oli aikoinaan naimisissa. Le Guinilla on lahja tuoda ihminen esiin aatteiden takaa. En usko, että tämä novelli koskettaa yhtä paljon, jos Osattomien planeettaa ei ole tullut luettua.

On harmi, että kuutta alkuperäisen kokoelman novellia, joita ei muualla ole suomennettuna (en ainakaan ole löytänyt), ei kelpuutettu myöskään Pimeälippaaseen mukaan. Minulle erityisiksi suosikeiksi nousivat The Masters, Pimeälipas ja Jotka Omelasista poistuvat, mutta kaikki muutkin novellit ovat hyviä. Erityispisteet myös Tien suunnan aiheuttamalle mielikuvakimuralle etäisyyksien muuttumisesta. Ursula osaa. Kumpikin kokoelma on erittäin suositeltavaa luettavaa.

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelicin Laitos ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Kirjan esittelyteksti oli kiinnostava, minkä vuoksi se pääsi kirjaston hyllystä lainakseni. Kirjailijalta on ilmeisesti suomennettu aiemminkin ainakin yksi teos, mutta sitä en ole lukenut, eikä Laitoksen jälkeen ole kovin intoa lukea tulevaisuudessakaan. Huom! tämä on siis pääosin negatiivinen arvostelu.

Arthur Priestley pidätetään työmatkalla selittämättä syytä ja kiikutetaan salaiseen paikkaan. Hänen vaimonsa Julia näkee pidätyksen naapurin valvontavideolta, mutta ei saa viranomaisilta vastauksia kyselyihinsä kadonneen sijainnista. Niinpä hän ottaa yhteyttä liberaalin verkkolehden toimittajaan Tom Clarkeen ja pyytää tältä apua. He saavatkin pian selville, että hallitus on pidättänyt joukon ihmisiä uuden kansalaisten hyväksynnän saaneen turvallisuuslainsäädännön nojalla. Kaikki siis vaikuttaa lainmukaiselta toiminnalta, mutta asenteet ja salamyhkäisyys herättävät epäilyksiä, eikä Julia anna periksi, vaan Tomin kanssa jatkaa yrityksiä saada miehensä vapaaksi.

Laitos on yksi Isoveli valvoo -teeman nykypäivän teos. Se ei ole varsinaisesti dystooppinen, vaikka niin mainostetaankin, sillä periaatteessa siinä eletään tätä päivää, eivätkä tapahtumat mitenkään ole tulevaisuuteen viittaavia. En menisi sanomaan, etteikö kirjan tapahtumat ole jo jonkin tason todellisuutta jossain päin maailmaa. Aihe on hyvä, mutta toteutus epäonnistuu. Olin lopettaa lukemisen kesken, vaikka siihen meni kokonaisuudessaan vain yksi ilta (mikä sinänsä on positiivista). Kyllä Lelic osaa sujuvasti kirjoittaa, mutta hieman tässä sorruttiin brittijohngrisham-tyyliin, jossa asianajaja on korvattu lehtimiehellä. Kirja ei pääse yllättämään. Jo heti alussa kun pidätetyn kaunis vaimo ilmestyy lehden toimitukseen pyytämään apua, vihjaillaan Tomin kiinnostuksesta häntä kohtaan. Koko kirjan on selvää miten se tarina tulee päättymään.

Jos Lelic on halunnut sanoa kirjallaan jotain yhteiskuntakritiikkiä, mediakritiikkiä, ottaa kantaa jne., niin se kyllä jää jalkoihin vankilatoimintakuvion taakse. Ihmisoikeudet on sen verran tärkeä asia, että Laitoksen lähestymistapa tuntuu minusta hieman liian halvalta tavalta käsitellä asiaa. Vankilan johtajan Gravesin hahmo on liioiteltu ja mentaliteettinsä epäuskottava. Koko laitos tuntuu huonosti organisoidulta sähellykseltä peitetarinoineen. Samoin ministeri toi kyllä lähinnä mieleeni Doctor Whon Margaret Blainen, jonka sarjaa YLEltä seuranneet jo tunnistanevatkin. Minä en siis pitänyt Laitoksesta. Kirjalle varmaankin löytyy lukijakuntansa, joka ei halua/tunne tarvetta mennä liian syvälle vaikeisiin teemoihin. Muille suosittelen pikemminkin esimerkiksi vaikka Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentarya (arvostelu).

M. John Harrison: Nova Swing

M. John Harrisonin Nova Swing osui käsiini kirjastokäynnillä, odotti pari kuukautta lukemistaan, ja kun en enää viitsinyt uusia lainaa, luin sen pois alta. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2006 ja suomennos 2008. Kohtalaisen tuore teos siis. Mutta miksi minä otin kirjaan kirjastosta, vaikka kotonakin on jonossa luettavaa? Nova Swing kolkutteli takaraivoa muistuttamassa, että se on jonkin sortin tärkeä luettava, sillä onhan se yltänyt Booksyn koostamalle 101 spefin helmeä -listallekin.

Saudaden kaupungin ”tapahtumapaikka” on poikkeuksellinen aika-avaruus-alue, joka syntyi kun Kefahuchin vuosta alkoi putoilla maahan osia muuttaen aluetta epätodelliseksi. Paikasta on tullut seikkailijoiden luvaton turistikohde oppaanaan Vic Serotinin. Tapahtumapaikan outoja ja tuntemattomia artefakteja kuljetetaan alueelta laittomasti kaupattavaksi ja ihmisillä on erikoisia kuvitelmia mikä tapahtumapaikalla on mahdollista tai ei, vieläpä olettaen, että vastauksia löytyy kadoksissa olevasta päiväkirjasta. Näyttäisi siltä, että tapahtumapaikalta on virtaamassa kävijöitä kahteen suuntaan eikä altistuminen vuolle ole suinkaan vaaratonta.

Jälleen kerran hyppäsin tuntemattoman kirjailijan ja teoksen kanssa altaan syvään päähän lukematta edes takakansitekstiä ja katsoin osasinko uida. Nova Swingin kanssa meni hieman räpeltämiseksi, mutta pysyin pinnalla ja pääsin myös eteenpäin, vaikka uintitekniikka ei ollutkaan ihan hallussa. Kirjassa on kovasti film noirin ja haikean tangon tuntua ja henkilöhahmot, kuten Vic ja Einsteiniksi itsensä tuunauttanut poliisi Aschemann, ovat enemmän tai vähemmän oman elämänsä syrjäpoluilla. Sellaisia, joita saattaa tavata kuppilassa istumassa ja haaveilemassa joko entisestä tai tulevasta. Kirjan juoni ei avaudu kovin helposti, ja ehkäpä Harrisonin aiemman samaan maailmaan sijoittuvan kirjan Valon lukeminen olisi ollut ensin paikallaan, vaikka käsittääkseni Nova Swing onkin itsenäinen teos. Hahmot itsessään ja heidän tarinansa kuitenkin vaikuttaa varsinaista juonta tärkeämmältä.

Nova Swing on tunnelmaltaan kirja, joka vaatii ainakin minulta tietynlaisen lukufiiliksen. Jopa suomennoksessa on havaittavissa Harrisonin mielikuvituksen laitamia hipova onnistunut maailmankuvaus; vuon Schrödingerin kissan kaltaisuus. Ja yleensä pidän hahmojenkin rosoisuudesta. Nyt koin kuitenkin hahmoissa sellaista melankolista alisuorittamista, mikä ei sopinut stressaavan arkielämäni ajankohtaan. Lopun toiveikkuus nosti pisteitä kuitenkin paljon. Nova Swing ei ole minulle täysosuma, edes suomalainen tango ja kissat eivät sitä pelastaneet. Uudelleenluku voisi tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia, mutta juuri nyt se ei ole paikallaan. Silti olen tyytyväinen, että kirja on luettuna ja ehkäpä tartun toiseenkin M. John Harrisonin teokseen jossain vaiheessa.

John W. Campbell Memorial -palkintoehdokkaat 2012

John W.Campbell Memorial -palkintoehdokkaat 2012 parhaaksi science fiction kirjaksi julkaistiin muutama päivä sitten ja listalla on yksitoista teosta.

• Ready Player One, Ernest Cline (Crown)
• This Shared Dream, Kathleen Ann Goonan (Tor)
• Soft Apocalypse, Will McIntosh (Night Shade)
• Embassytown, China Miéville (Del Rey)
• The Islanders, Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)
• The Highest Frontier, Joan Slonczewski (Tor)
• Dancing with Bears, Michael Swanwick (Night Shade)
• Osama, Lavie Tidhar (PS) (arvostelu)
• Robopocalypse, Daniel H. Wilson (Simon & Schuster)
• Home Fires, Gene Wolfe (Tor)
• Seed, Rob Ziegler (Night Shade)

Voittaja julkistetaan Campbell-konferenssissa 5.-8.7. 2012. Viime vuoden voittaja oli Ian McDonaldin The Dervish House ja sitä edellinen Paolo Bacigalupin The Windup Girl. Näistä ehdokkaista Ready Player One on lähiajan lukulistallani, samoin kuin Seed ja Robopocalypse.

Ken Liu: The Man Who Ended History: A Documentary

Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentary on yksi tämän vuoden Hugo-ehdokakkaista pienoisromaani-kategoriassa. Kirjailija on ehdokkaana myös novelli-kategoriassa (arvostelut). Nimestäkin voi päätellä, että tarina on kirjoitettu dokumentin muotoon. Se sisältää käsikirjoitusosioita, haastatteluja ja lausuntoja ja aiheena on toisen maailmansodan aikana tehdyt biologiset ja lääketieteelliset kokeet japanilaisessa tutkimusyksikössä, Unit 731:ssa. Googlatessa selviää vaivattomasti, että kyseessä on todellinen paikka ja Liun tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Pienoisromaani on julkaistu Panverse Three -kokoelmassa (kansikuva vieressä).

Tarinan päähenkilö, historioitsija ja hänen fyysikko-vaimonsa ovat kehittäneet mahdollisuuden päästä todistamaan historian tapahtumia vierailevana katselijana (kvanttifysiikkaa, ei varsinaista fyysistä aikamatkailua). Ongelmana on, että kussakin menneisyyden tapahtumassa voidaan vierailla vain kerran ja sen jälkeen se on historiasta poispyyhitty. Kukaan ei pysty siihen hetkeen enää palaamaan uudestaan. Yksikkö 731:een lähdetään todistamaan tapahtumia, koska Japani salasi ja jätti tunnustamatta sotarikoksiaan, ja myönnettyään ne vihdoin yli 50 vuoden jälkeen, ei historioitsijan mukaan pyytänyt niitä anteeksi uhrien omaisilta. Yksikään yksikön vangeista ei selvinnyt elossa.

Ken Liun tarina on synkkää ja surullista luettavaa. Välillä heräsi kysymys mihin me tarvitsemme fiktiota, kun ihmiskunnan menneisyyden ja tulevaisuudenkin todellisuus peittoaa tavallisen pulliaisen mielikuvituksen mennen tullen. Mutta vastaus löytyy tietenkin heti. Liun tarina saa pohtimaan historiankirjoitusten todenperäisyyttä ja niiden todistusarvoa. Ja entä jos todellakin olisi vain yksi mahdollisuus todistaa jonkun tapahtuman kulku? Kenet sinne lähetettäisiin todistajaksi? Jonkun uhrin omainen, jolla olisi viimeinen mahdollisuus jättää hyvästit läheiselleen tai saada varmistus kadonneen kohtalosta vai puolueeton asiantuntija, ja mikä tekisi asiantuntijasta tarpeeksi puolueettoman esim. sotarikostapauksessa? Kuinka laajalti historia pitäisi tarkistaa uudelleen (ja samalla tuhota lopullisesti) ja olisiko pian kaikki maat tuomittavina jos mistäkin syystä? The Man Who Ended History: A Documentary on aiheensa puolesta loistava tarina, mutta toteutus on ajoittain hidas ja olisin ehkä tyytynyt vielä lyhyempään ja ytimekkäämpään kirjoitukseen. Silti pienistä heikkouksista huolimatta eläydyin tarinaan voimakkaasti, sillä sen on tarkoituskin herättää tunteita. En tiedä onko The Man Who Ended History: A Documentary rakenteellisesti ja kirjoitustyylillisesti paras tähän mennessä lukemistani pienoisromaaniehdokkaista, mutta aiheensa vuoksi se ainakin on rankin. Täytyy myös mainita, että Ken Liun tämän vuoden Hugo-ehdokkaissa on havaittavissa positiivisesti erilainen ajattelumaailma ja lähtökohta kuin valtaosassa länsimaisissa tarinoissa, vaikka kirjailija on amerikkalainen. Ehkä hän on saanut pidettyä kiinni kiinalaisista juuristaan toimimalla myös kääntäjä. The Man Who Ended History: A Documentary löytyy luettavaksi pdf-tiedostona täältä.

Kij Johnson: The Man Who Bridged the Mist

The Man Who Bridged the Mist on pisin tarina, jonka olen Kij Johnsonilta lukenut. Viime vuoden loka/marraskuun Asimov’s -lehden numerossa julkaistu pienoisromaani on parhaillaan Hugo-ehdokkaana.

Valtion arkkitehti Kit Mainem on saapunut rakentamaan siltaa salaperäisen usvajoen yli ja yhdistämään siten usvan erottamat valtakunnan puoliskot toisiinsa. Projekti kestää yli puolivuosikymmenen ja sinä aikana Kit ehtii tutustua kahteen vastakkaisilla rannoilla sijaitsevaan kylään ja niiden asukkaisiin. Erityisesti hän oppii tuntemaan paikallisen lautturin Rasali Ferryn, tiedostaen, että nainen menettää suvussaan kauan kulkeneen ammattinsa ja palan historiaa hänen tuomansa uudistuksen myötä.

Ihastuin The Man Who Bridged the Mistin kauniiseen kerrontaan muutoksen vääjäämättömyydestä. Lumoava ja vaarallinen usvajoki, jossa vene lipuu usvan päällä ei vedessä (eikä siinä mielessä ole joki lainkaan), kosketti sielun sopukoita ja koko tarinan haikeus värisytti. Kitin ja Rasalin suhde on hienovarainen, yhtälailla usvan hämärtämä syvyydessään, eikä se missään vaiheessa pääse ylitunteellisuuden puolelle tai imeläksi. Kuten Kit ja Rasali ovat hahmoina käytännöllisiä, myös tunteita käsitellään sillä tasolla. Silta toimii tarinassa tavallaan myös symbolina kahden ihmisen välillä hämmennyksen ja epätietoisuudenkin keskellä.

Kit ja Rasali ovat kohtalaisen yksioikoisia hahmoja, mutta heidän asemaansa on helppo asettua. Sillan rakentaminen ja ihmissuhteet eivät sinänsä ole science fictionia, mutta tarina sijoittuu planeetalle, jolla on kaksi kuuta. Usva ja mitä ikinä se peittääkin on mystiikkaa ja ainakin minun mielikuvitukseni istui veneessä kun usvarotkoa ylitettiin. Tarina on tapahtumiltaan pääosin varsin vähäeleinen, kuin katsoisi sillan syntyä palkki palkilta ja pultti pultilta, silti se saa vangittua tykönsä niin voimakkaasti, että luin sen yhdeltä istumalta. Kij Johnsonin pienoisromaani yllättää tunnelmallaan positiivisesti. Se on tähän astisista lukemistani pienoisromaani-Hugo-ehdokkaista vaikuttavin. Tarinan voi lukea ilmaiseksi Asimov’sin sivulta (pdf).

BFS-palkintoehdokkaat 2012

British Fantasy Society on julkistanut omat palkintoehdokkaansa tälle vuodelle. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Tässä ehdokkaat osasta kategorioista:

Romaani:

• The Heroes; Joe Abercrombie (arvostelu)
• 11.22.63; Stephen King
• Cyber Circus; Kim Lakin-Smith
• A Dance with Dragons; George RR Martin (arvostelu)
• The Ritual; Adam Nevill
• Among Others; Jo Walton (arvostelu)

Pienoisromaani:

• Terra Damnata; James Cooper
• Ghosts with Teeth; Peter Crowther
• King Death; Paul Finch
• Near Zennor; Elizabeth Hand
• The Music of Bengt Karlsson, Murderer; John Ajvide Lindqvist
• Gorel and the Pot Bellied God; Lavie Tidhar (arvostelu)

Novelli:

• Dermot; Simon Bestwick
• Sad, Dark Thing; Michael Marshall Smith
• Florrie; Adam Nevill
• Alice Through the Plastic Sheet; Robert Shearman
• The Coffin-Maker’s Daughter; Angela Slatter

Antologia:

• A Book of Horrors; editor Stephen Jones
• House of Fear; editor Jonathan Oliver
• The Weird; editors Jeff and Ann Vandermeer
• Gutshot; editor Conrad Williams

Kokoelma:

• Rumours of the Marvellous; Peter Atkins
• Mrs Midnight; Reggie Oliver
• Everyone’s Just So So Special; Robert Shearman
• A Glass of Shadow; Liz Williams

Ehdokkaissa on mukana paljon kauhukirjallisuutta, jota en juurikaan lue. Ehkä pitäisi viettää taas teemakuukausi jossain vaiheessa. Adam Nevillin The Ritual on kyllä hankittuna, mutta ei ihan päällimmäisenä lukulistalla. Pari kirjailijan aiempaa teosta on tullut luettua, joskaan en ole blogannut niistä. BFS:n voittajat ilmoitetaan FantasyConissa 30.9.2012.

Paolo Bacigalupi: The Drowned Cities

Paolo Bacigalupin nuorille aikuisille suunnattu dystopiateos The Drowned Cities oli minulle yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja osoittautui hieman erilaiseksi mitä ajattelin, mutta silti odotusten tasoiseksi. The Drowned Cities sijoittuu samaan maailmaan kirjailijan aikaisemman YA-teoksen Ship Breakerin (arvostelu) kanssa Amerikan mantereelle. Yllä oleva ekirjan kansi poikkeaa paperiversion kannesta. Liitän kirjan science fiction -haasteen kategorian 10. kirjaksi.

Tarinaa kerrotaan neljän hahmon näkökulmasta. Tool, joka esiintyi myös Ship Breakerissa, on geneettisen manipulaation aikaansaannos, puoli-ihminen ja tappokone, joka karkaa gladiaattorinäytöksien taistelukehästä. Mahlia ja Mouse ovat veden alle jääneiden kaupunkien alueella vallitsevien sotilaallis-aatteellisten ryhmittymien taistelussa perheettömiksi jääneitä lapsia, sotatoukkia. Kiinalaiset rauhanturvaajat yrittivät vuosikymmenen ajan saada aluetta rauhoittumaan ja kehittymään, mutta he luovuttivat ja poistuivat jättäen jälkeensä Mahlian kaltaisia puolirotuisia (tummaihoinen äiti, kiinalainen isä) jälkeläisiä, jotka joutuivat vainotuksi perimänsä vuoksi. Ocho on lapsisotilas ilman muuta perhettä kuin muut tappamaan ja kiduttamaan opetetut lapset. Veden valtaamilla rämettyneillä alueilla, jossa aseet puhuvat julmaa kieltä lasten käsissä, ei ole helppoa selvitä hengissä, mutta kukin yrittää omalla tavallaan.

Bacigalupi koettelee nuorille suunnatun kirjallisuuden rajoja. Hän teki sitä jo Ship Breakerissa, mutta nyt ehkä jopa astetta tummemmalla sävyllä. Lapsihahmojen kerronnassa ilmenee selkeästi, että he ovat nuoria, mutta maailma on aikuisten, eivätkä lapset saa helpompaa kohtelua ikänsä vuoksi. Siihen heidän on sopeuduttava. The Drowned Cityn maailma on julma. Kiina on hallitseva maailmanmahti, kuten myös kotimaisessa Emmi Itärannan Teemestarin kirjassakin (arvostelu), mutta Bacigalupi on tehnyt maasta hyväntekijän, rauhanturvaajan, joka yritti tiettyyn pisteeseen saakka auttaa sotilaallisten ryhmittymien aseistariisumisessa ja katastrofin jälkeisessä selviytymisessä. He yrittivät saada ihmiset auttamaan itse itseään, mutta aatteet ja uskonnot eivät noin vain kuole. Rinnastettavia toimijoita löytyy reaaliajastammekin, kansallisia ja multikansallisia. Kirjailija ei lähde kuitenkaan propagandalinjalle niiden puolesta, vaan tekee hyväntekijästä myös välinpitämättömän hylkääjän.

Propaganda on kuitenkin yksi merkittävä seikka tarinassa. Vailla kiintopistettä olevat lapset ovat herkkiä pakottamiselle ja aivopesulle. The Drowned Citiesin voikin katsoa kannanotoksi lapsisotilaiden asemasta aikuisten ajaman politiikan pelinappuloina. Lapsien henki ei ole väärtinkään arvoinen. Kuvat afrikkalaisista lapsista aseet kädessä tulee kirjaa lukiessa elävästi mieleen ja kylläpä tuota amerikan aseuskovaisten maassakin lapset altistetaan patrioottisen sankaruuden käsitteelle, aivan kuin armeija ja sota tekisi automaattisesti kaikista sankareita. Eikä kirjan antama kuva kaukana ole jengien reviirisodastakaan. Myös rotuseikat tulevat esille ja esimerkiksi puoliksi kiinalaisten lasten ja heidän äitiensä kohtelu on synkkää luettavaa. Mutta jälleen kerran, eipä se poikkea kovinkaan paljoa tämän maailmamme menosta nytkään. Olen tyytyväinen, että Bacigalupi on valinnut yhdeksi ja ehkä tärkeimmäksi päähahmokseen nuoren tytön ja antanut hänelle inhimillisen ja vahvan lapsen äänen. Ship Breakerin yhteydessä mainitsin, että voisin lukea Toolista ja muista hänen kaltaisistaan enemmänkin ja tässä kirjassa se osittain toteutuukin. Tool jää kuitenkin hieman taka-alalle, enkä saanut hänestä irti sitä mitä halusin. Ehkä hänestä ei ole muuta irtisaamistakaan. The Drowned Cities on synkästä ja armottomasta aiheestaan huolimatta toiveikas kirja, koska sen hahmoissa on toivoa. Silti epäilen, että kirja ei ole kaikkien mieleen. Bacigalupilta on tulossa jatkossakin nuorille suunnattu kirja, The Doubt Factory, joka sekin ehdottomasti pääsee lukulistalleni ilmestyttyään.

Science fiction -haaste

Steph Swainston: Uusi maailma

Steph Swainstonin The Modern Times (2007) julkaistiin viime kuussa suomeksi nimellä Uusi maailma. USA:ssa kirja on julkaistu nimellä Dangerous Offspring (Vaarallista jälkikasvua), mikä on yhtä kuvaava, joskin suoraviivaisempi nimi teokselle. Castle-sarjan aiemmat kirjat ovat nimeltään Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja Aika on lahjoista suurin (arvostelu). Swainstonilta on julkaistu myös sarjan maailmaan liittyvä esiosa Above the Snowline (arvostelu).

Kuolemattomien piirin arkkitehti Frost on kehittänyt uuden keksinnön, jonka avulla Nelimaa toivoo pääsevänsä eroon tappavista maanvaltaajista, turilaisista. Salamalla on kuitenkin muitakin huolia, sillä hänen perijätärtyttärensä Cyan on lähtenyt omille teilleen ja niinpä Salama joutuu pyytämään Jantia etsimään tytär ja huolehtimaan tämän turvaan. Jant tekee palveluksen ja sen myötä joutuu taas kohtaamaan Siirroksen rinnakkaismaailmat, jotka osoittautuvat entistä vaarallisemmiksi. Frostin keksintö aiheuttaa ongelmia ja itse keisari San joutuu lähtemään liikekannalle. Onko enää mahdollista pelastaa Nelimaata turilailta?

Vaikka olen lukenut The Modern Timesin nelisen vuotta sitten, odotin suomennosta innokkaasti. Aiempien osien uudelleenluku on ollut yhtä nautittavaa kuin ensimmäinen kertakin. Jotain kuitenkin tapahtui Uuden maailman kohdalla, sillä se tuntui hieman erilaiselta kokemukselta kuin alunperin. En tiedä oliko kysymys käännöksen vaikutuksesta vai omasta fiiliksestä, mutta suomennos ei sytyttänyt tällä kertaa samalla lailla. Edelleen hehkutan Swainstonin tapaa kirjoittaa kursailematonta tekstiä tyylillä, joka saa Joe Abercrombienkin varmasti välillä kateelliseksi. Kirjan ensimmäisten 100 sivun aikana sai irvistellä pariinkiin otteeseen (mikä on tässä tapauksessa positiivinen asia). Jantin ärsyttävyys kuuluu asiaan, mutta Salamaa en oikein tahtonut jaksaa.

Nimensä mukaisesti kirjassa nousevat korokkeelle jälkikasvut, niin turilaitten kuin Salamankin. Niinpä tämä kuolemattomien piirin vanhin jäsen saa kiitettävästi huomiota. Salama ei kuitenkaan ole minusta erityisen kiinnostava. Hänen ylisentimentaaliutensa aiheuttaa negatiivissävyisiä irvistyksiä. Salaman historian purkaminen tuntuu liialliselta selittelyltä, jonka hoitaa osin myös lääkäri Rayne, toinen piirin vanhimmista jäsenistä. Ymmärrän hyvin miksi kirjailija on halunnut tuoda Salaman menneisyyden esille, sillä siitä löytyy syyt hänen käyttäytymiseensä ja samalla se syventää loppuratkaisun emotionaalista sävyä. Silti, minusta taustan kertominen nousi liikaa esille. Salaman tytär on teinikiukuttelussaan yhtälailla ärsyttävä, mutta uskottava teiniaikuinen. Loppuratkaisu hänen osaltaan on suoraan sanottuna tyydyttävä. Siirroksesta paljastuu jälleen paljon asioita. Sinne saa sijoitettua vaikka mitä mielenkiintoista ja mielikuvitusta stimuloivaa materiaalia ja näin kirjailija on lahjakkaasti myös tehnyt.

Uusi maailma ei minusta ole trilogian päätös, vaan sarjan kolmas osa, joka jää osin auki uumoillen muutoksen tuulia, siirroksen suurempaa vaikutusta Nelimaahan. Kirjassa jopa kritisoidaan Nelimaan nykyistä kehitystä ja toimintatapaa. Vanhat myytit romutetaan ja uuden oppiminen käy yrityksen ja erehdyksen kautta. Kirjailija ei anna kaikkia vastauksia, vaan ilmassa on jatko-osan tuntu. Saammeko sitä koskaan edes englanniksi, on vielä arvoitus sekin.

Arthur C. Clarke -voittaja ja Locus-palkintoehdokkaat 2012

Näin alkuun ilmoitusluontoinen asia. Pikkulintu kävi livertämässä Silently and Very Fast -arvosteluni kommenteissa, että Åconissa on vielä muutamalle tilaa. Tarkempia tietoja osallistumismaksusta ja hotellihuoneen varaamisesta löytyy conin nettisivulta. Tällä viikolla huoneen saa vielä con-hintaan. Ja ajankohtahan on helatorstain viikonloppu. Tämä ei ole loppukirjoitukseen nähden mitenkään irrallinen asia, sillä Åconin kunniavieraana on Catherynne M. Valente ja arvatkaas kuinka monen Locus-kategorian ehdokkaana hän onkaan tänä vuonna? (No, ei tarvi arvata, ehdokkuudet voi laskeakin).

Eilen julkistettiin siis 2012 Locus-palkintoehdokkaat ja tänään vuorossa oli Arthur C. Clarke -palkinnon voittaja. Aloitetaan voittajalla.

• Greg Bear, Hull Zero Three (Gollancz)
• Drew Magary, The End Specialist (Harper Voyager)
• China Miéville, Embassytown (Macmillan)
• Jane Rogers, The Testament of Jessie Lamb (Sandstone Press) (arvostelu)
• Charles Stross, Rule 34 (Orbit)
• Sheri S.Tepper, The Waters Rising (Gollancz)

Joukon ainoa lukemani kirja voitti. Man Booker -pitkälistankin ehdokkaalla The Testament of Jessie Lambilla on ehdottomasti ansionsa, jos jokunen puutekin. Dystopioiden ystäville erittäin suositeltava. Pitkästä aikaa ei-genrekirjailija ja -kustantaja voitti ACC-genre-palkinnon. (Jee, Clarke winner -prosenttini Worlds without Endissä nousee, samoin kuin Award winning books by women authors -listan prosenttikin).

Locus Science Fiction -säätiö on julkaissut tämän vuoden Locus-palkintoehdokkaat eri kategorioihin. Ehdokkaat nimetään lehden lukijakunnan äänestystulosten perusteella. Palkinnot jaetaan 15.-17.6. välisenä aikana. Tässä osa kategorioista.

Science Fiction -romaani

• Leviathan Wakes, James S. A. Corey (arvostelu)
• 11/22/63, Stephen King
• Embassytown, China Miéville
• Rule 34, Charles Stross
• The Children of the Sky, Vernor Vinge

Fantasia-romaani

• A Dance with Dragons, George R.R. Martin (arvostelu)
• Snuff, Terry Pratchett
• The Wise Man’s Fear, Patrick Rothfuss (arvostelu)
• Deathless, Catherynne M. Valente
• Among Others, Jo Walton (arvostelu)

Esikoiskirja

• Ready Player One, Ernest Cline
• God’s War, Kameron Hurley
• Soft Apocalypse, Will McIntosh
• The Night Circus, Erin Morgenstern
• Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti, Genevieve Valentine (arvostelu)

Nuorille aikuisille suunnattu kirja

• Planesrunner, Ian McDonald (arvostelu)
• Akata Witch, Nnedi Okorafor
• Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children, Ransom Riggs (arvostelu)
• The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making, Catherynne M. Valente
• Goliath, Scott Westerfeld

Pienoisromaani

• The Affair of the Chalk Cliffs, James P. Blaylock
• “The Man Who Bridged the Mist”, Kij Johnson
• “Kiss Me Twice”, Mary Robinette Kowal (arvostelu)
• “The Ants of Flanders”, Robert Reed
• Silently and Very Fast, Catherynne M. Valente (arvostelu)

Pitkä novelli

• “Underbridge”, Peter S. Beagle
• “The Copenhagen Interpretation”, Paul Cornell
• “The Summer People”, Kelly Link
• “What We Found”, Geoff Ryman
• “White Lines on a Green Field”, Catherynne M. Valente

Novelli

• “The Way It Works Out and All”, Peter S. Beagle
• “The Case of Death and Honey”, Neil Gaiman
• “The Paper Menagerie”, Ken Liu (arvostelu)
• “The Bread We Eat in Dreams”, Catherynne M. Valente
• “The Cartographer Wasps and the Anarchist Bees”, E. Lily Yu (arvostelu)

Antologia

• Welcome to Bordertown, Holly Black & Ellen Kushner, eds.
• The Year’s Best Science Fiction: Twenty-eighth Annual Collection, Gardner Dozois, ed.
• Steampunk!, Kelly Link & Gavin J. Grant, eds.
• Eclipse Four, Jonathan Strahan, ed.
• Engineering Infinity, Jonathan Strahan, ed.

Kokoelma

• Sleight of Hand, Peter S. Beagle
• The Collected Stories of Carol Emshwiller, Volume 1, Carol Emshwiller
• Two Worlds and In Between, Caitlín R. Kiernan
• After the Apocalypse, Maureen F. McHugh (arvostelu)
• The Bible Repairman and Other Stories, Tim Powers

Ei-fiktiivinen teos

• In Other Worlds: SF and the Human Imagination, Margaret Atwood
• Becoming Ray Bradbury, Jonathan R. Eller
• Musings and Meditations, Robert Silverberg
• Evaporating Genres: Essays on Fantastic Literature, Gary K. Wolfe
• Sightings: Reviews 2002-2006, Gary K. Wolfe

Laskitteko Valenten ehdokkuudet? Vähemmän matematiikasta innostuneille voin kertoa vastauksen: 5. Kesäkuussa nähdään mikä on voittojen määrä.

Ursula K. Le Guin: The Eye of the Heron

The Eye of the Heron on Ursula K. Le Guinin vuonna 1978 julkaistu romaani. Kirjaa ei varsinaisesti lueta mukaan hainilaiseen sarjaan, mutta kirjailija on ilmaissut sen voivan kuulua siihen. Luin kirjan ensimmäisen kerran jo useita vuosia sitten, joten uudelleenluettuna se ei tuntunut liian tutulta.

Maa lähetti reilu vuosisata sitten joukon rikollisia rangaistukseksi toiselle planeetalle, joka sai nimekseen Victoria. 50 vuotta myöhemmin Maasta lähetettiin toinen ryhmä, rauhanaatteen ja väkivallattoman vastarinnan vuoksi uhkaksi koettuja ihmisiä johtajineen. Ensin saapuneet perustivat Cityn, jossa Victoriaa hallitaan, kun jälkimmäiset perustivat puolestaan uuden kaupungin Shantih Townin ja päätyivät työskentelemään pääasiassa viljelmille. Puoli vuosisataa käytännöllinen yhteistyö ja erillinen yhteiselo on sujunut rauhallisesti, mutta vähitellen Cityn hallinto on kiristänyt liekaa ja vähentänyt townilaisten saamisia. Kun townilaiset ottavat askeleen itsehallintoa kohden ja suunnittelevat uusien seutujen asuttamista, cityläiset kokevat sen mahdollisuudeksi edistääkin omia tavoitteitaan ja alistaa townilaiset. Ensimmäinen yhteenotto on edessä.

The Eye of the Heron on pienimuotoinen, vain noin 170-sivuinen kertomus. Lyhyydestään huolimatta se sisältää kaikki hainilaisessa sarjassakin käsitellyt teemat. Le Guinin maailmanluonti on upeaa. Silmien edessä avautuu outo mutta kaunis planeetta, jonka kautta kirjailija tuo esille päähahmo Luzin tunteman erilaisuuden. Tämä kokee olevansa ulkopuolinen planeetalla, joka ei kuitenkaan ole häntä kohtaan vihamielinen tai hylkivä. Tarinassa kaksi vierekkäin asuvaa ihmissiirtokuntaa ei missään vaiheessa ole sekoittunut keskenään. Niiden sisäiset toimintatavat ovat eriytyneet ja esimerkiksi naisten asemassa on huomattavia eroja. Naiseus nouseekin kirjan yhdeksi pääteemaksi. Luzin kautta Le Guin pohtii naisena olemista ja siihen liittyviä odotuksia. Hän on luonut wotsit-nimisen eläimen, jonka vertauskuvallista merkitystä ei voi olla huomaamatta.

Toinen merkittävä teema on väkivalta/väkivallattomuus. Cityläiset ovat rikollisten jälkeläisiä ja heidän joukossaan esimerkiksi perheväkivaltaa ei kummemmin ihmetellä. Shantih Townin ihmiset ovat Maan Pitkään Marssiin osallistuneiden, väkivallattomuuden kannattajien perillisiä. Vaikka heidän joukossaan ei ole enää montaa, jotka muistaisivat Maan tapahtumat, niin aatteen palo on säilynyt. Le Guin näyttää kuinka helppoa on olla aatteellinen teoriassa, kunnes joudutaan tositilanteen eteen. Mutta samalla hän osoittaa, että ketään ei voi perimänsä vuoksi myöskään ennakkoon rajata. The Eye of the Heron ei ole Le Guinin mestariteos, mutta se on ajatuksia herättävä, paikoin lumoavan kaunis tarina, yksi kirjailijan monista suositeltavista teoksista.