Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Olin kuullut Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -kirjasta yhtä jos toistakin ennen kuin itse koin hetken sopivaksi sen lukemiseen. Kuulemastani paljon oli negatiivissävytteistä, sillä jostain syystä Atwoodin "en kirjoita scifiä" -tyyppiset lausahdukset ovat saaneet genrefanit hyökkäämään kirjailijaa vastaan juuri Oryxin ja Craken yhteydessä. Minulle on sinänsä aivan sama onko kirjan kategoria science fictionia vai spekulatiivista fiktiota nimeltään. Se mitä luen kansien välistä (kuvainnollisesti kun on kyse ekirjasta) on ratkaiseva tekijä. Luin Oryx ja Craken joulun pyhinä ja sen jälkeen myös Atwoodin Nimeltään Grace. Vaikka en aio jälkimmäistä erikseen arvostellakaan, niin mainitsen siitä tässä arvostelussa jonkin kerran vertailukohteena. Minulla on Oryx ja Crakesta uusin pokkaripainos.

Lumimies elää yksinäistä elämää meren rantamilla, ehkä viimeisenä ihmisenä. Hänellä on seuranaan joukko kloonattuja, paranneltuja ihmisiä, joille Oryx ja Crake ovat kaiken luojia ja Lumimies heidän profeettansa. Aikoinaan Lumimies oli Jimmy ja Crake hänen paras ystävänsä, nerokas nuori mies, joka loi huikean uran suuryrityksessä biotekniikan parissa. Crake kehitti geenimanipulaatiolla uuden ihmisrodun, jonka vähälukuista väestöä kaunis enigma, Oryx lempeästi ohjasi ja opetti. Mutta biotekniikan hallitsemassa maailmassa kaikki ei ole idealistista ja Lumimiehen muistossa seurataan Jimmyn näkökulmasta kuinka ihmiskunta ajaa itseään väistämättä järjettömyyden umpikujaan.

Oryx ja Crake herätti runsaasti ajatuksia ja tuntemuksia. Päällimmäisin tuntemus oli surkeus. Oryx ja Crake ei ole hauska kirja – ollenkaan. Se on ankea ja lohduton ja vaikka proosallisesti se sisältääkin humoristista sanoilla leikittelyä, hauskoja ja nokkelia uusiosanoja, ei kirjan tarinasta ja maailmasta voi hirveästi repiä iloa. Vaan sitähän kirja jo heti alussa lupailee Jonathan Swiftin Gulliverin matkat -lainauksessa: "...koska tärkeimpänä tarkoituksenani oli teitä valistaa eikä huvittaa". Toinen ajatus oli ärtymys: miksi ihmeessä minä luen Atwoodin kirjoja suomeksi? Samaa ajattelin paria päivää myöhemmin Nimeltään Gracen yhteydessä ja aiemmin niin Orjattaresi (arvostelu) kuin Penelopeia (arvostelu) -kirjojen yhteydessäkin. Ei minulla ole moitittavaa käännöksestä, mutta kuitenkin minulle koko ajan lukiessa heräsi halu tietää miten kirjailija minkäkin termin tai lauseen on alun perin kirjoittanut. Oryxissa ja Crakessa ovat juuri ne uudet kehitellyt eläinlajit, joiden alkuperäiset nimet jäivät mietityttämään, samoin kuin yhtiönimet ja Jimmyn ja Craken pelaamat pelit, kuten Sukupuutio. Nimeltään Gracessa mm. päähenkilön nimeen liittyviä viittauksia ei pysty tuomaan esille samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mikä oli aiheuttanut ylimääräistä selittelyä suomennoksessa.

Noiden pinnallisten tuntemusten jälkeen jäin miettimään, mitä Atwood halusikaan kirjallaan sanoa. Lähtökohtana on ihmiskunnan kehittyminen tieteellisesti, sosiaalisesti ja eettisesti sellaiseen pisteeseen, että ahneudella ja hulluudella on mahdollisuus ajautua jopa itsehävitykseen. Lumimiehen muisteluiden kautta kuvataan maailmaa, jossa ihmiset ovat niin epätasa-arvoistuneet, että on syntynyt tiukkoja eliittipiirejä, jotka hallitsevat ruuantuotantoa kuin terveydenhuoltoakin, mikä tekee koko kansasta, myös piirien ulkopuolella olevan rahvaan heistä riippuvaiseksi. Samanlainen asetelma näkyy mm. Paolo Bacigalupin myöhemmin kirjoittamassa The Windup Girlissa (arvostelu). Toisaalta, kuten mikä tahansa sanelupolitiikka, myös Oryxin ja Craken maailmassa se aiheuttaa vastarintaa. Kirja on rakenteeltaan hyvin Orjattaresi kaltainen, tarinaa kerrotaan useassa aikaperspektiivissä. Päähenkilö on tapahtumien keskipisteessä, ja hänen kauttaan keskitytään hyvin vahvasti siihen todellisuuteen mikä hänelle tapahtuu. Samalla taustalla on suurempia muuttujia. Oryxin ja Craken taustalla kuvataan ilmastonmuutokseen liittyviä ympäristöllisiä muutoksia, jotka tietenkin heijastuvat myös tieteelliseen maailmaan. Ennen kaikkea kirjassa näkyy teemallisesti ihmiskunnan eliittiasemaan ajautuneen ryhmän ylimielisyys, tietynlainen tunteettomuus, jopa victorfrankensteinimainen hulluus pahimmillaan. Tuota tunteettomuutta kuvataan vertaamalla älykästä Crakea Jimmyyn, joka on älymystöeliitin ulkopuolinen, mutta halukas kuulumaan siihen, vaikka selvästi on erilainen tunnemaailmaltaan, vaikkakin hyväosainen (hän ei ole rahvasta).

Siinä missä Orjattaresi on hiljainen ja ehkä toteavakin kertomus, Oryx ja Crake on värikäs, ronski, raaka ja äänekkäämpi kaikin puolin. Atwood tuntuu ajoittain oikein revittelevän epämiellyttävyydellä (lapsipornoa, liveteloituksia, vastenmielisiä kuvauksia epäonnistuneista geneettisistä kokeiluista ym.). Oryxin ja Craken huonona puolena on, ettei sen hahmoista löydy yhtään sellaista, josta voisi pitää. Luulenpa, että tämä on ollut kirjailijan tarkoituskin. Geneettisesti parannellut ihmisetkin tuntuvat lähinnä tylsiltä. Silti minun on pakko sanoa, että Oryx ja Crake päihitti tunnelmallaan Nimeltään Gracen mennen tullen, joka niin mukaansa tempaava lukukokemus kuin olikin, ei tositapahtumiin perustuvana herättänyt paljoa mietteitä. Oryx ja Crake ei kuitenkaan mielestäni pärjää dystopiakuvauksena Orjattaresi -kirjalle. Pääsyynä ehkä se, että Oryx ja Crakessa on paljon keskeneräistä. Lukiessa jää pitkin matkaa tunne, että jokin näkökulma puuttuu (esim. Jimmyn äidin), ja varsinkin kun kirja päättyy kuin kesken, jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtuu crakelaisille ja Lumimiehelle, missä ovat ne muut ihmiset, joista Lumimiehen tarinassa vihjataan?

Oryx ja Crake jää vuoden viimeiseksi kirja-arvostelukseni. Palaan ensi vuonna Atwoodin pariin vielä ainakin Herran tarhureilla, jonka senkin olen tullut harmillisesti hankkineeksi suomenkielisenä, joten suomeksi sen siis aion lukea.