Rebecca Stott: Ghostwalk (Veden muisti)

Rebecca Stottin Ghostwalk (2007) on kirja, jonka käännöstä jäin odottamaan innolla, kun näin kirjan juoniselostuksen. Käännöksen ilmestyminen on lykkääntynyt koko ajan myöhemmäksi, joten luin kirjan englanninkielisenä ekirjana. Ensin en ollut varma haluaisinko kirjoittaa kirjasta arvostelua lainkaan, mutta kun näin eilen YLE Teemalta mielenkiintoisen Tieteen läpimurtoja -dokumentin (kuusi osaa, kannattaa katsoa!), jossa myös Isaac Newton mainittiin, sain insipiraation palata Newtoniin vielä näin kirja-arvostelun yhteydessä. Kirja herätti jokseenkin ristiriitaisia tuntemuksia.

Historioitsija Elizabeth Vogelsang löydetään mysteerisesti kuolleena. Hänen työn alla ollut kirjoituksensa tiedemies Isaac Newtonista ja varsinkin tämän suhteesta alkemiaan jää kesken, mutta saa jatkajan kun Elizabethin poika Cameron Brown pyytää entistä rakastettuaan Lydia Brookea saattamaan sen valmiiksi haamukirjoittajana. Lydia asettuu työskentelemään Elizabethin taloon ja syventyessään kirjoituksiin, hän alkaa havaita outoja ilmiöitä. Pikkuhiljaa Lydia saa huomata, että Elizabethin kuolema ei olekaan ehkä ensimmäinen tai yksittäinen tapaus, vaan viimeisin liittyen hänen vuosisatojen taakse ulottuvaan tutkimukseensa Newtonista ja tämän alkemiakokeiluista.

Fysiikkaa, kemiaa ja tähtitiedettä opiskelleelle kirja, jossa käsitellään fiktiivisesti luonnontieteen kehitykseen merkittävästi vaikuttanutta henkilöä, kiinnostaa aina. Oli tämä henkilö sitten tietämyksen mukaan miten sietämätön tahansa. Stottin kirja lähestyy Newtonin osuutta tutkielman tavoin. Newtonin tunnettu alkemian harrastus kuten myös kiinnostus okkultismiin saa kiitettävästi huomiota ja Newtonin persoonaakin valotetaan tarvittavassa määrin. Vaikka Stottin perehtyneisyyden ansioita ei voikaan kiistää, nämä osiot tuntuvat välillä hieman kuivilta. Sen sijaan, että olisin tuntenut lukevani historiallisilta yksityiskohdiltaan tarkkaa fiktiota, minulle tuli tunne, että luin hieman popularisoitua tieteellistä esseetä. Enkä lukuhetkellä tuntenut olevani siihen otollinen (olin juuri lukenut töissä yli 10 tieteellistä artikkelia arviointimielessä). Suhtaudun alaviitteisiin fiktiivisessä tekstissä yleensä kielteisesti, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Usein viittaukset rikkovat lukurytmiä, varsinkin ekirjassa, ja tuskin loppuun sijoitetut selitystekstit paperiversiossakaan kovin käteviä ovat. Jätin pian alaviitteet huomioimatta ja vilkaisin niitä vasta kirjan loputtua. Sen sijaan kuvitusta tekstin keskellä pidin ihan mukavana lisänä.

Lydian suhde neurotieteilijä Cameroniin ei herätä minussa suuria tunteita. Tavallaan tällainen yliopistomaailman piirre on tuttu mm. monista Komisario Morse -tv-sarjan jaksoista, jotka välillä väkisinkin pulpahtavat mieleen miljöönä, vaikka kysymyksessä onkin Oxford ei Cambridge. Lydian ja Cameronin välisen suhteen pitäisi tarinan tunnelman kannalta varmaankin koskettaa jossain määrin, mutta minua se ei onnistunut vakuuttamaan. Siksipä kokonaiskuvani kirjasta jää haaleaksi. Juonen monikerroksellisuus on kirjan positiivisempia puolia, joskin mysteerikirjasarjassa se ei pärjää kovinkaan hyvin. Elizabethin kirjoitukset, Newtonin aikaiset tapahtumat, radikaalit nykyeläinaktivistit ja Cameronin neurolaboratorio salaperäisine tutkimuksineen kiedotaan yhteen kudelmaksi, joka ulottuu läpi vuosisatojen hieman onnahdellen. Stottin kirjoitustyyli on sen sijaan erittäin kaunista ja kuvailevaa. Jopa paikoin siinä määrin, että aloin kaipaamaan syksyiseen Cambridgeen.

"It was one of those fine October days—the sun on the river, bushes and trees along the riverbank, a spectrum of greens. From time to time runners jogged past us. Reflected colours ran from the brightly painted barges into the water. Greens—so many greens all around us: the silver-green of the underside of the willow trees, the emerald of the grass along the bank, the mottled grey-brown-greens of the scrubland of the common on the other side. Virginia Woolf had once described the riverbanks as being on fire on either side of the Cam, but there was no such fire here now. Or at least not yet. There was red—rowan berries, rose hips, pyracanthas—but the red sat against the astonishing palette of autumn green like the sparks of a newly lit fire, like drops of crimson blood in the hedgerows. It was yet to pull itself to a blaze or a haemorrhage. And those famous willow trees she had described as weeping in perpetual lamentation, their hair about their shoulders, had been pollarded since she walked here, so there was no elegant weeping for them anymore, only the flurry of silver-green leaves, shorn demented heads against the sky. The river still reflected everything that passed over it, as it had done for Woolf, who would drown herself in another river in 1941: sky, bridges, red berries, and from time to time the colours melted, forked and quaking, as rowers oared their way through the reflections, only to form again as if their surfaces had never been broken."

Ghostwalkia, joka julkaistaan luultavasti lähiaikoina suomeksi nimellä Veden muisti, voinee pitää onnistuneena kirjailijan esikoisteokseksi siitäkin huolimatta, että se ei kaikilta osin onnistunut lumoamaan minua. Outoa, että kirjailijalta suomennettiin ensin myöhemmin julkaistu teos Korallivaras, mutta ehkäpä valtavirtakirja oli kustantajalle hieman helpompi ratkaisu kuin hieman genrevivahtava teos. Ghostwalk / Veden muisti on mysteeritarina, jossa on häivähdys yliluonnollista. Se on faktan ja fiktion sekoitusta maustettuna reilulla hyppysellisellä romantiikkaa. Korallivarkaasta pitäneet ottanevat tämänkin kirjan lukulistalle.