World Fantasy -palkintoehdokkaat

World Fantasy -palkinnon ehdokkaat on julkistettu ja listassa pyörii tuttuja nimiä. Paras kirja -kategoriassa on kuitenkin yksi kirjailija, joka on selkeästi outo minulle, vaikka kirjan kansi onkin tutunnäköinen ja kirja on voittanut jo mm. Mythopoeic Fantasy -palkinnon tänä vuonna. Karen Lordin Redemption In Indigo on ilmeisesti tutustumisen arvoinen kirja, ainakin päätellen Sivukirjaston ylistävästä arvostelusta. Pitää laittaa lukulistalle. Paras pienoisromaani -kategorian helmi on The Mystery Knight George R.R. Martinilta. Toivon, että se voittaa, vaikkei Martinin parasta tuotantoa olekaan. Parhaimman kokoelman voiton soisin M. Rickertin Holidaylle (arvostelu). Kirjailijan tyyli on sen verran omaperäinen ja kauniin outo, että toivoisin hänen teoksensa saavan enemmän huomiota mitä on tähän mennessä tuntunut saavan. Loppujen kategorioiden ehdokkaat voi katsoa Locus Onlinen sivulta.

Paras kirja

• Zoo City, Lauren Beukes (Jacana South Africa; Angry Robot)
• The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin (Orbit)
• The Silent Land, Graham Joyce (Gollancz; Doubleday)
• Under Heaven, Guy Gavriel Kay (Viking Canada; Roc; Harper Voyager UK)
• Redemption In Indigo, Karen Lord (Small Beer)
• Who Fears Death, Nnedi Okorafor (DAW)

Paras pienoisromaani

• Bone and Jewel Creatures, Elizabeth Bear (Subterranean)
• The Broken Man, Michael Byers (PS)
• “The Maiden Flight of McCauley’s Bellerophon”, Elizabeth Hand (Stories: All-New Tales)
• The Thief of Broken Toys, Tim Lebbon (ChiZine Publications)
• “The Mystery Knight”, George R.R. Martin (Warriors)
• “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window”, Rachel Swirsky (Subterranean Summer 2010)

Paras novelli

• “Beautiful Men” , Christopher Fowler (Visitants: Stories of Fallen Angels and Heavenly Hosts)
• “Booth’s Ghost”, Karen Joy Fowler (What I Didn’t See and Other Stories)
• “Ponies”, Kij Johnson (Tor.com 11/17/10)
• “Fossil-Figures”, Joyce Carol Oates (Stories: All-New Tales)
• “Tu Sufrimiento Shall Protect Us”, Mercurio D. Rivera (Black Static 8-9/10)

Paras antologia

• The Way of the Wizard, John Joseph Adams, ed. (Prime)
• My Mother She Killed Me, My Father He Ate Me, Kate Bernheimer, ed. (Penguin)
• Haunted Legends, Ellen Datlow & Nick Mamatas, eds. (Tor)
• Stories: All-New Tales, Neil Gaiman & Al Sarrantonio, eds. (Morrow; Headline Review)
• Black Wings: New Tales of Lovecraftian Horror, S.T. Joshi, ed. (PS)
• Swords & Dark Magic, Jonathan Strahan & Lou Anders, eds. (Eos)

Paras kokoelma

• What I Didn’t See and Other Stories, Karen Joy Fowler (Small Beer)
• The Ammonite Violin & Others, Caitlín R. Kiernan (Subterranean)
• Holiday, M. Rickert (Golden Gryphon)
• Sourdough and Other Stories, Angela Slatter (Tartarus)
• The Third Bear, Jeff VanderMeer (Tachyon)

Palkinnot jaetaan lokakuun 27.-30. väisenä aikana pidettävässä World Fantasy conissa.

Rebecca Stott: Ghostwalk (Veden muisti)

Rebecca Stottin Ghostwalk (2007) on kirja, jonka käännöstä jäin odottamaan innolla, kun näin kirjan juoniselostuksen. Käännöksen ilmestyminen on lykkääntynyt koko ajan myöhemmäksi, joten luin kirjan englanninkielisenä ekirjana. Ensin en ollut varma haluaisinko kirjoittaa kirjasta arvostelua lainkaan, mutta kun näin eilen YLE Teemalta mielenkiintoisen Tieteen läpimurtoja -dokumentin (kuusi osaa, kannattaa katsoa!), jossa myös Isaac Newton mainittiin, sain insipiraation palata Newtoniin vielä näin kirja-arvostelun yhteydessä. Kirja herätti jokseenkin ristiriitaisia tuntemuksia.

Historioitsija Elizabeth Vogelsang löydetään mysteerisesti kuolleena. Hänen työn alla ollut kirjoituksensa tiedemies Isaac Newtonista ja varsinkin tämän suhteesta alkemiaan jää kesken, mutta saa jatkajan kun Elizabethin poika Cameron Brown pyytää entistä rakastettuaan Lydia Brookea saattamaan sen valmiiksi haamukirjoittajana. Lydia asettuu työskentelemään Elizabethin taloon ja syventyessään kirjoituksiin, hän alkaa havaita outoja ilmiöitä. Pikkuhiljaa Lydia saa huomata, että Elizabethin kuolema ei olekaan ehkä ensimmäinen tai yksittäinen tapaus, vaan viimeisin liittyen hänen vuosisatojen taakse ulottuvaan tutkimukseensa Newtonista ja tämän alkemiakokeiluista.

Fysiikkaa, kemiaa ja tähtitiedettä opiskelleelle kirja, jossa käsitellään fiktiivisesti luonnontieteen kehitykseen merkittävästi vaikuttanutta henkilöä, kiinnostaa aina. Oli tämä henkilö sitten tietämyksen mukaan miten sietämätön tahansa. Stottin kirja lähestyy Newtonin osuutta tutkielman tavoin. Newtonin tunnettu alkemian harrastus kuten myös kiinnostus okkultismiin saa kiitettävästi huomiota ja Newtonin persoonaakin valotetaan tarvittavassa määrin. Vaikka Stottin perehtyneisyyden ansioita ei voikaan kiistää, nämä osiot tuntuvat välillä hieman kuivilta. Sen sijaan, että olisin tuntenut lukevani historiallisilta yksityiskohdiltaan tarkkaa fiktiota, minulle tuli tunne, että luin hieman popularisoitua tieteellistä esseetä. Enkä lukuhetkellä tuntenut olevani siihen otollinen (olin juuri lukenut töissä yli 10 tieteellistä artikkelia arviointimielessä). Suhtaudun alaviitteisiin fiktiivisessä tekstissä yleensä kielteisesti, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Usein viittaukset rikkovat lukurytmiä, varsinkin ekirjassa, ja tuskin loppuun sijoitetut selitystekstit paperiversiossakaan kovin käteviä ovat. Jätin pian alaviitteet huomioimatta ja vilkaisin niitä vasta kirjan loputtua. Sen sijaan kuvitusta tekstin keskellä pidin ihan mukavana lisänä.

Lydian suhde neurotieteilijä Cameroniin ei herätä minussa suuria tunteita. Tavallaan tällainen yliopistomaailman piirre on tuttu mm. monista Komisario Morse -tv-sarjan jaksoista, jotka välillä väkisinkin pulpahtavat mieleen miljöönä, vaikka kysymyksessä onkin Oxford ei Cambridge. Lydian ja Cameronin välisen suhteen pitäisi tarinan tunnelman kannalta varmaankin koskettaa jossain määrin, mutta minua se ei onnistunut vakuuttamaan. Siksipä kokonaiskuvani kirjasta jää haaleaksi. Juonen monikerroksellisuus on kirjan positiivisempia puolia, joskin mysteerikirjasarjassa se ei pärjää kovinkaan hyvin. Elizabethin kirjoitukset, Newtonin aikaiset tapahtumat, radikaalit nykyeläinaktivistit ja Cameronin neurolaboratorio salaperäisine tutkimuksineen kiedotaan yhteen kudelmaksi, joka ulottuu läpi vuosisatojen hieman onnahdellen. Stottin kirjoitustyyli on sen sijaan erittäin kaunista ja kuvailevaa. Jopa paikoin siinä määrin, että aloin kaipaamaan syksyiseen Cambridgeen.

"It was one of those fine October days—the sun on the river, bushes and trees along the riverbank, a spectrum of greens. From time to time runners jogged past us. Reflected colours ran from the brightly painted barges into the water. Greens—so many greens all around us: the silver-green of the underside of the willow trees, the emerald of the grass along the bank, the mottled grey-brown-greens of the scrubland of the common on the other side. Virginia Woolf had once described the riverbanks as being on fire on either side of the Cam, but there was no such fire here now. Or at least not yet. There was red—rowan berries, rose hips, pyracanthas—but the red sat against the astonishing palette of autumn green like the sparks of a newly lit fire, like drops of crimson blood in the hedgerows. It was yet to pull itself to a blaze or a haemorrhage. And those famous willow trees she had described as weeping in perpetual lamentation, their hair about their shoulders, had been pollarded since she walked here, so there was no elegant weeping for them anymore, only the flurry of silver-green leaves, shorn demented heads against the sky. The river still reflected everything that passed over it, as it had done for Woolf, who would drown herself in another river in 1941: sky, bridges, red berries, and from time to time the colours melted, forked and quaking, as rowers oared their way through the reflections, only to form again as if their surfaces had never been broken."

Ghostwalkia, joka julkaistaan luultavasti lähiaikoina suomeksi nimellä Veden muisti, voinee pitää onnistuneena kirjailijan esikoisteokseksi siitäkin huolimatta, että se ei kaikilta osin onnistunut lumoamaan minua. Outoa, että kirjailijalta suomennettiin ensin myöhemmin julkaistu teos Korallivaras, mutta ehkäpä valtavirtakirja oli kustantajalle hieman helpompi ratkaisu kuin hieman genrevivahtava teos. Ghostwalk / Veden muisti on mysteeritarina, jossa on häivähdys yliluonnollista. Se on faktan ja fiktion sekoitusta maustettuna reilulla hyppysellisellä romantiikkaa. Korallivarkaasta pitäneet ottanevat tämänkin kirjan lukulistalle.

Alastair Reynolds: Thousandth Night & Minla's Flowers

Subterranean Press julkaisi pari vuotta sitten kaksi Alastair Reynoldsin aiemmin erikseen julkaistua novellia samoissa kansissa. Thousandt Night sijoittuu esittelyn mukaan samaan maailmaan kuin Aurinkojen huone, jota en valitettavasti ole vielä lukenut, mutta lisäänpä nyt loputtomalle lukulistalleni. Minla's Flowersin päähahmo on Merlin, jonka pitäisi ilmeisesti myös olla tuttu Reynoldsia aiemmin lukeneille. Minulle hän oli uusi ja varsin mielenkiintoinen tuttavuus.

Thousandth Nightissa Abigail Gentian kloonit kokoontuvat jälleen 200 000 vuoden jälkeen yhteen jakamaan muistojaan ja kokemuksiaan. Purslane ja Campion huomaavat kuitenkin ilmassa olevan salailua ja ryhtyvät selvittämään miksi Burdock, joka on valehdellut aiemmista liikkeistään, on erityisen kiinnostunut toistaiseksi salaisesta The Great Work -projektista. Tarina kulkee käytännössä tavanomaisen salapoliisitarinan juonen mukaisesti ja matkan varrella on yksi jos toinenkin käänne. Juonta enemmän minua kiinnostaa Abigailin jälkeläiset ja heidän maailmansa. He muokkaavat olosuhteitaan ja ympäristöään tavalla, joka muistuttaa hitusen Michael Moorcockin viimeisten aikojen valtiaita. Reynoldsin hahmot eivät ole yhtä raikkaan moraalittomia, mutta heidän tähän astinen lähes kuolematon olotilansa on saanut aikaan Moorcockin hahmojen kaltaista huolettomuutta, mikä kylläkään ei kestä samalla tavalla. Thousandth Night on siinä mielessä erinomainen, että se innostaa tutustumaan maailmaan enemmänkin, mutta varsinaisesti pidän tarinaa kokonaisuutena keskivertona (se ei tarkoita huonoa, kuten näinä päivinä tuntuu moni tulkitsevan).

Minla's Flowers meneekin sitten ulkoisista mysteereistä sisäisiin ja on tavallaan hyvin yllättävä tarina, sillä alusta ei voi päätellä mihin lopulta päädytään. Asetta etsivä avaruusmatkaaja Merlinin alus vaurioituu ja hän joutuu laskeutumaan Lecythus-planeetalle, jossa käydään sisällissotaa. Merlin ystävystyy Malkohan ja tämän pienen tyttären Minlan kanssa, mutta joutuu pian kertomaan heille ikäviä uutisia: heidän planeettansa on tuhoutumassa ja heillä on seitsemänkymmentä vuotta aikaa kehittää itselleen avaruusalukset pakoa varten. Merlin auttaa heidät alkuun, nukkuu kryounta aina 20 vuotta kerrallaan ja palaa hereille katsomaan kehityksen kulkua. Historian tarkkailu ja lecythuslaisten tekemät ratkaisut ovat tarinan pääanti. Juonta tärkeämmäksi nousee enemmänkin ihmisluonne ja sen kehitys. Ajallisesti tarina tekee suuria loikkia, eikä kaikki jaksot mielestäni tue juonta tasapuolisesti. Minla's Flowers on kuitenkin näistä kahdesta tarinasta se joka tarttui kiinni minulle kokonaisuutena. Se kosketti.

Sekä Thousandth Nightin että Minla's Flowersin maailmat ovat erittäin kiinnostavia ja houkuttelevat lukemaan lisää kirjailijan tuotantoa. Kumpainenkaan tarina ei osu ihan nappiin, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin ollakseen hyviä. Toistaiseksi olen lukenut Reynoldsilta vain lyhyitä tarinoita, ehkäpä seuraava on jo sitten kokopitkä kirja.

Paul Kearney: The Mark of Ran

Aloitin Paul Kearneyn tuotantoon tutustumisen pari vuotta sitten. Olen tähän mennessä lukenut hänen yksittäisiä kirjojaan ja nyt rohkaistuin tarttumaan sarjaan. The Sea Beggars -sarja on houkuttanut minua jo jonkin aikaa meriaiheisella teemallaan (kerrottakoon nyt jos en ole aiemmin maininnut: rakastan merta, laivoja, kompasseja ja vanhoja karttoja) ja upeilla kansikuvillaan, mutta koska sarjan viimeisten osien julkaisusta ei ollut tietoakaan, niin olen viivyttänyt lukemista. Nyt kun sarjan päätös (ilmeisesti yksi kirja) on varmasti luvassa, aloitin lukemalla ensimmäisen osan The Mark of Ran, joka ilmestyi vuonna 2004.

Rol Cortishanen elämä muuttuu, kun hän joutuu pakenemaan turvalliselta saareltaan ja saa yllättäen tietää olevansa harvinaista puhdasta vanhaa rotua. Teinipoika joutuu häikäilemättömän Pselloksen kasvatettavaksi ja tutustuu tämän toiseen oppilaaseen, kauniiseen mutta vaaralliseen Roweniin rakastuen tähän. Kun Rowen lopulta torjuu hänet, kaksikon tiet eroavat. Nuori Rol lähtee merille, jota hallitsevat jumalat Ussa ja tämän hurja puoliso Ran. Mutta varsinainen jumala, kaiken luoja, hylkäsi maan kauan sitten, eikä maailma ole ollut enää entisensä.

The Mark of Ran jäi aika kauas odotuksistani, joten pitäisiköhän päätellä että odotukseni olivat liian korkeat tai vääränlaiset. Meriteema näkyi kyllä kirjassa mm. sanastossa, mutta todellinen suolanpärske, sinivihreät ulapat ja valkoiset vaahtopäät jäivät kuvainnollisesti kokematta. Kirjassa lähinnä räpiköitiin veden pinnalla, mutta ei sukellettu syvemmälle katsomaan mitä ihmeellisyyksiä sieltä löytyy. Rol on fantasiagenren tyypillinen kliseinen nuori mies. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä hän tiedä taustastaan juuri mitään. Hän on kookas ja vahva ikäisekseen, ja omaa erikoistaitoja ja oppii nopeasti. Ja sitten hän saa vieläpä ihmemiekan omakseen. Ja tietenkin hänellä on Kohtalo.

Kearneyn päänaishahmo osoittautuu kovia kokeneeksi ja näitä rankkoja kokemuksia pitää vielä kuvata siten, että Rol pääsee osoittamaan sankaruuttaan samalla. Tokihan Rowen on sisäisesti herkkä, mutta maailma on opettanut, että kova kuori pitää olla ja ratkaisut tehdä sen mukaisesti. Hän on kaunis ja tappava. Rolin ja Rowenin ominaisuuksissa ei olisi sinänsä mitään ongelmaa minulle lukijana, jos nitä ei olisi kirjoitettu niin suoraviivaisen yksiulotteisesti. Rol suorastaan tanssii läpi teini-ikänsä tulematta yhtään hullua hurskaammaksi tai kyseenalaistamatta itseään hetkeäkään. Kumpainenkaan ei oikeasti tunnu aidolta, eikä heihin pysty kiintymään tai eläytymään hetkeksikään.

Mutta... Paul Kearney osaa kuitenkin kirjoittaa. Vaikka juonen alku ja henkilöhahmot pissiikin, niin Kearneyn maailmanluonti on ajoittain hyvinkin onnistunutta ja hän kirjoittaa sangen kuvailevaa tekstiä. Parhaimmillaan Kearney yltää lähelle Patrick Rothfussin tasoa, kunnes notkahtaa unohtamaan, että vaikka yhteen kappaleeseen pistää viisikymmentä merenkäyntiin liittyvää sanaa, se ei tuo laivaelämää lukijaa lähemmäs, vaan lointontaa. Hop, hop Hobbin oppiin. On suunnattoman harmi, että Kearney ei kirjoittamisen jokaisessa osa-alueessa pääse tyydyttävälle tasolle. Olen aiemminkin tuskaillut, että hänen kirjansa ovat epätasaisia. Toisaalta keskinkertaisia, mutta joiltain osin niin erinomaisia, että kirjailijaan palaa kerta toisensa jälkeen odottaen sitä täysosumaa.

Aloitin The Sea Beggars -sarjan toisen osankin jo, ja tiedän että ainakin alku lupaa enemmän kuin ykkösosa pystyi antamaan, joten siinä mielessä The Mark of Ranin jättämä harmistus ei kestänyt kauaa. Ensimmäisessä osassa ei päästy vielä syvemmälle maailman mytologiaan ja Rolin alkuperään, mutta ehkäpä myöhemmissä osissa. Onhan nämä kirjat kuitenkin kohtalaisen normaalipituisia, ei mitään ns. läskifantasiaa. Ja toivottavasti Rol oikeasti kehittyy hahmona. Ihan sormet ristissä toivon. Jos kliseisyys ei hirveästi haittaa, niin The Mark of Ran kannattaa lukea. Kearney tekee hienojakin ratkaisuja tekstissään.

Aakkoshaasteen K-kirja.

George R.R. Martin: The Ice Dragon

Vuonna 1980, kun The Song of Ice and Fire -sarjasta ei ollut vielä tietoakaan, George R.R. Martin kirjoitti novellin nimeltä The Ice Dragon. Novelli julkaistiin tuolloin Dragons of Light -antologiassa ja myöhemmin useaan kertaan eri kokoelmissa sekä omana erillisenä kuvitettuna painoksena vuonna 2006 (kansi vas.). Luin tuon kuvitetun painoksen kolme-neljä vuotta sitten ja muistan pitäneeni siitä silloin. Otin kirjan nyt uusinnan alle, kun sain käsiini sen äänikirjana. Kokemus oli upea! Äänikirja kesti alle 50 minuuttia ja lukijana oli Maggi-Meg Reed, loistava ääni, jota oli miellyttävä kuunnella ja jonka ääntämys ei missään vaiheessa päässyt häiritsemään.

The Ice Dragon on lapsille suunnattu kertomus nuoresta Adara-tytöstä, joka on erilainen kuin muut lapset. Adara on talven lapsi, hän on aina viileä, eikä hän koskaan itke ja hymyileekin harvoin. Adaran äiti kuoli hänen synnytykseensä ja Adara asuu isänsä, isoveljensä ja -siskonsa kanssa pohjoisessa. Jäälohikäärme on pelätty ja mystinen olento, jonka voi nähdä vain talven kylmimpinä hetkinä, eikä sitä voi kesyttää päinvastoin kuin sen tulisempia lajitovereita. Adaralle jäälohikäärme on kuitenkin salainen ystävä, jota tarvitaan apuun, kun vihollinen aloittaa valloituksen ja hyökkää, ja kuninkaan lohikäärmekaarti jää alakynteen sodassa.

The Ice Dragon vaati sen toisen lukukerran minulta ennen kuin sen kauneus todella avautui. Tarinassa on paljon elementtejä, jotka ovat päätyneet myös Tulen ja jään laulu -sarjaan, enkä voinut olla luomatta Adaran ja Aryan välille hienoista linkkiä. Mukana on häivähdys ehkä varhais-Daenerysiakin, mutta enemmän Aryaa. Martin itse arvelee olevansa ensimmäinen kirjailija, joka on luonut jäälohikäärmeen myyttisen hahmon ja antanut näin genrelle jotain uutta. En lähde haastamaan Martinin laajaa genretuntemusta, mutta itselläni on 70-luvulta muistikuva venäläisestä sadusta, jossa olisi ollut jäästä tehty lohikäärme, tosin muistikuva saattaa pettääkin mitä todennäköisimmin. Lohikäärmeet ovat suosikkiotuksiani ja niinpä kiitän tästä luomuksesta joka tapauksessa. Tarinaa lukiessa / kuunnellessa tulee mielikuva uskomattoman kylmän kauniista olennosta, joka pitkän ja runsaslumisen talven pimeimpinä hetkinä pohjoisella napapiirillä syntyneelle (minulle siis) luo sielunsisaruuden tunnetta. Ehkäpä myös muillekin. Reedin esitys herättää tarinan henkiin erilailla kuin pelkästään tekstin lukeminen. Normaalisti Martinin kuvaileva teksti on itsessään jo tarpeeksi liikuttamaan, mutta tämän tarinan kohdalla sain enemmän irti ääneenluettuna. Tai sitten olin vain vastaanottavaisemmassa tilassa.

Lohikäärmeiden lisäksi tarina on rakkaudesta ja perheestä. Kuten myös Tulen ja jään laulussa, myös The Ice Dragonissa lapsen ja hänen vanhempansa suhde tulee vaikuttavasti esille. Äänikirjan yhteydestä luin yhden äidin arvostelun, jossa hän oli antanut kirjalle arvosanaksi 1 / 5. Perusteluna oli, ettei hän pitänyt tarinan lopusta. Niinpä... kirjailijan nimi on George R.R. Martin. Ruusuisia loppuja on turha odottaa ilman piikkejä. Martin on sanonut pitävänsä katkeransuloisista lopuista ja niitä hänen tarinoissaan meille tarjotaan, olivat ne sitten lasten tai aikuisten tarinoita. Kaikkia ne eivät välttämättä miellytä.

The Ice Dragon on monipuolinen fantasiakertomus, josta löytyy niin synkkyyttä kuin kauneuttakin. Erittäin suositeltava. Alla olevassa videossa Martin kertoo itse kirjastaan ja sen synnystä hieman enemmän.

Harry Harrison: Tilaa! Tilaa!

Harry Harrisonin Tilaa! Tilaa! oli siirretty kirjastossa varaston hyllyyn, josta pyysin sen lainaksi. Kun kirjastohenkilö tuli kirjan kanssa ja ojensi sitä minua kohden, täytyy myöntää, että otin askeleen epäuskoisena taaksepäin. Kirjan kansi on yksi kamalimmista mitä olen nähnyt vähään aikaan. Alkuperäinen Make Room! Make Room! julkaistiin vuonna 1966 ja käännös 1988.

Tarina sijoittuu kirjoittamishetken tulevaisuuteen, vuoteen 1999. New Yorkissa asuu 35 000 000 ihmistä (tällä hetkellä oikeasti noin puolet tuosta), ja yleensäkin maapallon ihmisistä yli puolet asuu miljoonakaupungeissa. Puhtaasta vedestä on pula, öljyvarat ja muut raaka-aineet on kulutettu loppuun, maanviljelyalasta on puutetta, eikä maaperä ole enää viljavaa. Ruoka muodostuu pääosin merilevästä, sairaudet ovat yleisiä eikä hygieniasta pysty kunnolla huolehtimaan, sillä vesi ei aina riitä peseytymiseen. Kun rikas, arveluttavan taustan omaava mies surmataan, etsivänä toimiva Andy ryhtyy selvittämään tapausta ulkopuolisen painostuksen ja levottomuuksien yhä lisääntyessä. Oman paineen luo myös suhde kuolleen miehen tyttökaveriin.

Tilaa! Tilaa! on jälleen yksi niistä scifiteoksista, joissa aikaleima on selvästi näkyvissä. Koska olemme eläneet jo yli kirjan tulevaisuuden aikajanan, se tuntuu vanhentuneelta. Ehkä kirja olisi uskottavampi, jos Harrison ei olisi käyttänyt tarinassa mitään erityisiä vuosilukuja tai sijoittanut sen selkeästi kauemmas tulevaisuuteen. Kirjailija on ilmeisesti kuitenkin halunnut toimia jonkinlaisena todennettavan profetian kirjoittajana. Eikä hän aiheensa puolesta metsään menekään. Maapallon väestöluku kasvaa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt puhtaasta vedestä on monin paikoin puutetta ja sen käyttöä säännöstellään. Alueilla, joilla kärsitään puutetta perustarvikkeistakin, ihmiset ovat riippuvaisia ulkopuolisista ratkaisuista. Pitkäkestoinen puute tai olosuhteiden hidas huononeminen luo aloitekyvyttömyyttä ja apatiaa. Tyydytään tilanteeseen, joka tuntuu aina olleen, eikä uskota muutokseen, saati pyritä siihen. Samaa Harrison kuvaa kirjassaan, tuoden mukaan kuitenkin pienen kapinan siemenen.

Tilaa! Tilaa! on kohtalaisen ankea kirja. Lian, kuumuuden, hajut ja ahtauden pystyy aistimaan. Tarina on sujuva ja pitää mukanaan. (Murha)juoni ei ole kirjan varsinainen pointti, vaan dystopiakuvaus ja sen vaikutus ihmisiin ja suhteisiin. Kuten Poul Andersonin Tau nollassakin, olen huomaavinani tässäkin hahmojen asenteissa tiettyä 60-lukulaisuutta ja niitä uusia tuulia mitä silloin populaarikulttuurissa esiintyi. Henkilöhahmoissa on Tau nollaa enemmän ulottuvuutta, vaikka loistaviksi en niitä voisi kutsua. Eniten minua häiritsi kirjassa syntyvyyden säännöstelyyn liittyvät kohdat ja varsinkin kierukan maininta maailman pelastajana, aivan kuin kyseessä olisi ollut pelkkä tekninen toimenpide kirjan menneisyydessä. Tulevaisuudesta kirjoittaminen on vaikea taiteen laji.

Menneeseen tulevaisuuteen liittyvistä ongelmista huolimatta Tilaa! Tilaa! on ihan mukiin menevää luettavaa. Eikä sen lukemiseen näin loma-aikana mennyt kuin vuorokausi. Katsoinpa samalla kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Soylent Green, jossa tapahtuma-ajankohdaksi oli laitettu vuosi 2022 eli siis selkeästi nykynäkökulmastakin katsottuna tulevaisuus. Mutta elokuva oli kyllä niin 70-lukulainen kuin olla voi, suoraan sanottuna surkea, muutamaa Edward G. Robinsonin onnistunutta kohtausta lukuunottamatta. Varsinkin kun tarinaa oli vielä muutettu reippaasti ja mukaan oli saatu ympättyä kannibalismia. Vielä pieni huomio käännöksestä. Aikaleima näkyy myös kielenkäytössä, jossa tummaihoista henkilöä kutsutaan neekeriksi. 80-luvun lopullakaan kääntäjä ei ole lähtenyt muuttamaan sanaa toiseksi. Kirjassa oli runsaasti kirjoitusvirheitä, mikä alkoi pidemmän päälle ärsyttää.

Poul Anderson: Tau nolla

Tau nolla kiinnitti huomioni toukokuussa, kun luin Risingilla Jussin arvostelun kirjasta. Lisäsin kirjan lukulistalleni. Kun Booksy kesäkuussa koosti 101 spefin helmeä -listan, johon Sivukirjaston Liina, Kirjamielellä-blogin marjis ja minäkin saimme sanamme sanottavaksi, kovaa scifiä edustava Tau nolla päätyi sillekin. Niinpä nostin sitä pykälää ylemmäs lukulistallani ja lopullinen tönäys lukemiseen tuli kun kirja suorastaan pomppasi kirjaston hyllyltä käsiini. Tau nolla on julkaistu alunperin vuonna 1970 ja suomennettu 1981.

25 naista ja 25 miestä matkaa avaruusalus Leonora Christinellä avaruuteen löytääkseen toisen asuttavan planeetan ja perustaakseen ihmiskunnan ensimmäisen tähtienvälisen siirtokunnan. Kaikki ei kuitenkaan suju ilman ongelmia; avaruuden vaarat eivät ole aina ennakoitavissa ja ihminen on erehtyväinen. Fysiikan lait puuttuvat peliin, kun aluksen jarrutusjärjestelmä vaurioituu ja se joutuu matkustajineen poistumaan linnunradalta, jotta olisi edes pieni toive selviytyä. Kun avaruusaluksessa kuluvat vuodet, sen ulkopuolella vierivät aionit. Matkustajien psyyke ja fysiikka joutuu sellaiseen koetukseen mitä he eivät ole aiemmin kokeneet.

Tau nolla on suhteellisuusteorian (erittäin) lyhyt oppimäärä, vaikkakaan en ihan silti menisi perustamaan fysiikan tietämystäni kirjan varaan. Poul Andersonin fyysikon koulutus ja skandinaaviset sukujuuret molemmat näkyvät teoksessa. Fysiikan selitykset yltyvät välillä lähes harmittavan oppikirjatyyliseksi, mutta silti samalla ne luovat pohjan sille kuinka pelottavalta ja epätoivoiselta tilanne avaruusaluksella täytyy tuntua. Tilanteesta olisi saanut aikaan hyytävän uskottavaa tekstiä, jos Anderson olisi onnistunut vähääkään henkilöhahmojen kuvauksessa. Tau nollan henkilöt ovat pahvisen teennäisiä. Heidän väliset keskustelunsa epäluontevia ja ajoittain minulla tuli mieleen kohtauksia epäonnistuneista amerikkalaisista saippuaoopperoista. Henkilöhahmot onnistuvat pilaamaan minulta lukukokemuksen, vaikka pidän varsinaisesta kirjan perusajatuksesta ja juonikuviosta. Kirjassa on nähtävissä aikaleima, minkä pistän osittain Andersonin koulutuksen piikkiin. Toisaalta ihmissuhteet ovat yleismaailmallisen hyväksyttyjä 60-70-lukulaisia trumancapotemaiseen tyyliin, mitä ei kai pitäisi laskea negatiiviseksi seikaksi kirjassa.

Kirjassa erityisesti ilahdutti, että siinä on voimakkaasti esillä pohjoismaisuus; ruotsinkieli, nimet ja jopa suomalaissyntyinen lääkäri. Tau nolla on genren yleistietämyksen kannalta ihan mielenkiintoinen lukukokemus, mutta en pidä sitä tämän päivän näkökulmasta kovinkaan hyvänä kirjana kokonaisuutena. Se on kylläkin hyvä esimerkki kovasta scifistä, joka on kirjoitettu aikakautensa parhaalla tietämyksellä ja ennakkoinnilla. Aina se vain ei riitä.

-------------------------------

Olen liittänyt oman pelkistetyn version alussa mainitusta Spefin 101-listasta blogini sivulaatikkoon (edit: Vuodatuksen aikana). Merkkaan siihen punaisella värillä lukemani kirjat. Päinvastoin kuin useissa muissa spefilistoissa, siinä on yritetty painottaa niin naiskirjailijoita kuin kotimaisuuttakin soveliaassa määrin. En välttämättä aio lukea kaikkia listan kirjoja, mutta monia joka tapauksessa. Osa on ollutkin jo pitempään lukulistallani muutenkin. Booksyn blogissa (linkki alussa) on lista tarkempine perusteluineen.

Finncon 2011 satoa

Science fiction ja fantasia -harrastajan Suomen suven suurtapahtuma eli Finncon 2011 pidettiin Turussa viime viikonloppuna ja tulihan siellä taas vaihteeksi pistäydyttyä. Tämän vuoden kunniavieraina olivat kanadalainen Nalo Hopkinson ja englantilainen Richard Morgan.

En voi sanoa kumpaisenkaan kirjailijan tuotannon olevan kovinkaan tuttua, sillä Morganilta olen lukenut vain kolme kirjaa ja Hopkinsoniin en suunnitelmistani huolimatta ehtinyt perehtyä kuin yhden kirjan verran. Toki aion molemmilta kirjailijoilta lukea vielä jatkossakin kirjoja. En tehnyt sen kummemmin mitään muistiinpanoja kirjailijoiden sanomisista, mutta perjantain On Writing -paneelissa kumpainenkin tunnustautui olevansa epäjärjestelmällisiä kirjailijoita, joilla ei ole varsinaista rutiiniaikataulua (esim. klo 9-17), vaan he kirjoittavat siellä missä milloinkin näppäimistön äärellä sopivasti ovat ja inspiraatio iskee. Kumpainenkin myönsi paukuttaneensa deadlinejaan, mutta kiittelivät ymmärtäväisiä kustannustoimittajiaan. Minulle tuli tunne pitempään kuunnellessa, että ovatpahan harvinaisen samanmyönteisiä kirjailijoita nämä kaksi, vaikka edustavat eri lähtökohtia, sukupuolta ja kulttuuria.

Molemmat kirjailijat antoivat ystävällisesti nimmarinsa kirjoihini. Kun seuraavana päivänä näin Nalon uudelleen olin ihan varma, että jotain muutosta oli tapahtunut. Tässä vielä kuva Nalosta perjantaina... palaan muutokseen myöhempien kuvien yhteydessä.

Lauantaina ohjelmassa oli pari kiinnostavaa kirjallisuuspalkintoihin liittyvää paneelia: Tähtifantasia-palkinnon julkaisu ja sitä edeltävä varjoraatipaneeli ja englanninkielinen Hugoehdokas-paneeli.

Tähtifantasia-palkinnon varjoraati (vas. Marko Kivelä, Marianna Leikomaa, Sari Polvinen ja Sini Neuvonen) varsinaisen valitsijaraadin puh.joht. Jukka Halmeen johdolla ruoti tämän vuoden ehdokkaita värikkäällä tavallaan, jota on aina hauska seurata. Tänä vuonna raati kohtalaisen selkeästi oli Steph Swainstonin voiton kannalla ja jonkin verran protestointiakin esiintyi kun Jukka sitten julkisti viralliseksi voittajaksi Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen (virallinen lehdistötiedoteteksti ja täälläpä vielä minun arvosteluni kirjasta). Vaikka Swainstonin Kuolemattomien kaarti (arvostelu) oli hienoinen suosikkini ehdokkaiden joukosta, niin olen Sapkowskin voittoonkin tyytyväinen. Kirja oli varsin hyvä lukukokemus.

Hugoehdokas-paneelin (vas. Tommi Persson, Jukka Halme, Marianna Leikomaa ja Cheryl Morgan) keskustelu oli sekin hauskaa seurattavaa, vaikka kaikkia kategorioita siinä ei ehditty käsittelemäänkään. Panelistit olivat varsin suorasanaisia arvioinneissaan; utterly rubbish -ilmaisua käytettiin ainakin parin tuotoksen kohdalla. Olin iloinen, että omat arvioni ja mietteeni Hugo-ehdokkaista löysi yhtenevyyttä panelistien joukossa. Pääkategorian voittoa uumoiltiin Connie Willisin Blackout/AllClearille, joskin Ian McDonaldin The Dervish Housen katsottiin ansaitsevan sen mielummin. Kij Johnsonin Ponies herätti selkeästi eriäviä mielipiteitä ja ne muutamat lytätyt teokset löytyvät kategoriasta, josta minäkään en löytänyt yhtään Hugon-arvoista kirjoitusta.

Sunnuntaiaamu alkoi ohjelmalisäyksenä mukaan tulleen, Petri Hiltusen (oik. laita) hienosti vetämän Definitiivisen huumepaneelin kera. Keskustelu oli kuvamateriaalin kera mielenkiintoista, ajoittain asiallista ja asiantuntevaakin, erit.kiitos Vesa Sisätön (vas.laita) ja yleisökin pääsi osallistumaan siihen. Loppuiltapäivä kului jälleen kunniavieraiden parissa.

Tulin Hopkinsonin ja Morganin yhteiskeskusteluun kesken kaiken ja en ihan päässyt kärryille mistä oli kyse, mutta lukutilaisuudet olivat varsin onnistuneita. Morgan luki katkelmat Black Manista (Musta mies) ja Altered Carbonista (Muuntohiili). Pienen alkukangertelun jälkeen hän pääsi vauhtiin ja näytti kovasti nauttivan teksteistään. Nalo Hopkinson luki novellinsa The Easthound, joka julkaistaan Ellen Datlowin ja Terri Windlingin toimittamassa After-antologiassa ensi vuonna. Tarina oli varsin tiheätunnelmainen ja mielenkiintoinen. Minusta kirjailijoiden lukutilaisuudet ovat aina kiehtovia, sillä jotkut kirjailijat ovat myös varsin hyviä esittämään tuotoksiaan. Hopkinsonkin pisti välillä laulaen. Ellen Kushner oli tosin viime vuonna Finnconissa ihan omaa luokkaansa siinä suhteessa.

Ja sitten se muutos Nalo Hopkinsonissa perjantain ja seuraavan päivän välillä. No, hiukset. Kampaus muuttui lyhyemmäksi, kuten kuvista huomaa.

Finncon 2011 sisälsi myös muuta mielenkiintoista ja vähemmän mielenkiintoista ohjelmaa. Olin varsin tyytyväinen tapahtumaan kokonaisuutena tänäkin vuonna, vaikka esim. keskiaikaista musiikkia ei kuultu siellä missä piti ja siihen aikaan kuin piti, eikä missään kerrottu miksi ei. Ensi vuonna taas uusiksi Tampereella ja silloinhan kunniavieraina ovat Lois McMaster Bujold ja Liz Williams.

Lisäys: Oli ihan unohtua... Nalo Hopkinson teki suuren vaikutuksen ja sai minut sanattomaksi lausuessaan nimeni täydellisen suomalaisella tavalla ilman että oli kuullut sitä entuudestaan. Olen tottunut hyvin usein olemaan englanninkielisten mukaan raasha tai raza.

Mietteitä A Dance with Dragonsista (Spoilereita!)

A Dance with Dragons ei ole kirjana minulle täysosuma, se on paikoittain hidastempoinen ja turhauttava, mutta samalla se rakentaa kuvaa Tulen ja jään laulun maailmasta ja sen historiasta niin kiehtovalla tavalla, että en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Dance ei edennyt niin paljon kuin olisin sen odottanut etenevän (liian suuria tai vääriä odotuksia?). Se asetti tarinan kuitenkin sellaiseen kohtaan, että kahden viimeisen kirjan voisi olettaa olevan yhtä tulta ja jäätä - jos Martin saa päätettyä saagaansa seitsemään osaan. Saattaahan siinä käydä niinkin, että tarina vaatii kahdeksannen osan. Alla mietteitä joistain kirjan kohdista, jotka näin äkkiseltään tuntuivat mielenkiintoisimmilta.


SPOILEREITA EDESSÄ! KANNATTAA LUKEA ENSIN KIRJA ENNEN KUIN LUET TEKSTIÄ ETEENPÄIN. Ihan oikeasti.


SPOILEREITA! LUE OMALLA VASTUULLA! Myös mahdollisesti kommenteissa!



JA VIELÄ YKSI VAROITUS! VARMUUDEN VUOKSI :) Tekstissä mukana myös sarkasmia!



Kirja on tulvillaan käänteitä ja yksityiskohtia, jotka muuttavat tarinan suuntaa, vaikka oikeasti Dancen aikana ei mitään suurta harppausta eteenpäin tunnu otettavankaan. Branin luvut olivat minulle kohtalaisen rankkoja (ja siten myös parhaita). Branin siirtymiset Hodorin mieleen eivät ole kovinkaan miellyttävää luettavaa. Hodor-parka. Vaikka puoliksi osasinkin odottaa kolmesilmäisen variksen liittyvän jotenkin Bloodraveniin, olin silti yllättynyt että Brynden Joki on yhä kuvioissa mukana. Jollain tapaa tuo paljastus oli sykähdyttävä (!) Dunk & Egg -tarinoiden jälkeen, mutta samalla ahdistava, sillä jäin miettimään onko Branin tulevaisuus samanlainen. Lisäksi kävi mielessä mahtaako sellainen joka ei ole lukenut Dunk & Eggia oivaltaa kenestä on kyse. Ja onko Reedin sisarusten osuus nyt ohi? Emme nähneet vielä Howland Reedia.

Tyrionin luvut olivat jonkin tasoinen pettymys, vaikka niissä esitetään meneillään olevan valtaistuinpelin isoimmat käänteet. Fanien teoria siitä, että Rhaegar Targaryenien poikavauva Aegon olisi elossa osoittautui - ainakin näennäisesti - todeksi. Tuo paljastus tuli kömpelösti Tyrionin luvussa. Minulle se oli antikliimaksi; huonosti toteutettu Martiniksi, varsinkin kun kirjaan oli jäänyt editointivaiheessa virhe, joka paljasti nuoren Griffinin prinssiksi ennen aikojaan. Damn. Martin vihjaisi jossain vaiheessa, että edessä olisi uusi "lohikäärmeiden tanssi", Targaryenien sisällissota, joten Aegonin paluu sopii kuvioihin. Tosin en ole vielä ihan varma, että kyseessä olisi aito Targaryen. Jotain häikkää tässä juonen käänteessä on, mistä en saa oikein kiinni. Varysin ja Illyrion kuviot ovat ihmeellisiä! Lisäksi Targaryenien ja heidän äpäriensä verijälkeläisiä tuntuu olevan mahdollisuus pulpahtaa itäisellä mantereella muutenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Tyrionin vaiheet ovat kyllä värikkäitä, mutta eipä mies vain vielä tässä kirjassa päässyt Daenerysin luo, kuten ei Victarionkaan. Kultakomppania, Connington ja Aegon eivät sitten lopulta edes yrittäneetkään. Eikä Daenerys päässyt lähellekään Westerosia. Lentämään hän kuitenkin pääsi. Jippii. Daenerys otti hieman takapakkia hahmona, ei hänestä ainakaan vielä mitään suurta johtajahahmoa tullut, jos on tulossakaan. Hyvästä ihmisestä ei aina tule hyvää hallitsijaa? Olin suorastaan tuskastunut kun hän sulki Viserionin ja Rhaegalin vankeuteen sen jälkeen kun Drogon popsi lapsen. Danyn kädet eivät tähän mennessäkään ole olleet ihan puhtaat verestä, joten reaktio oli mielestäni hieman liioiteltu, mutta antoipa aikaa ja mahdollisuuden myöhemmille tapahtumille. Ihmettelin suuresti Danyn päätösluvussa kuvattua keskenmenoa, ja olin ymmyrkäisenä siitä miten se oli mahdollista, kunnes luin Westerosista erinomaisen huomion. Ykköskirjassa Mirri Maz Duur ennusti, että Drogo palaa takaisin kun aurinko nousee lännestä ja laskee itään (Dornen tunnusaurinko, Quentyn Martell), kun meret kuivuvat (Dothrakinmeri) ja vuoret lentävät tuulessa kuin lehdet (Hazkarin pyramidi, Valyrian tulivuoret?). Tässä valossa Daenerys ei olekaan niin steriili kuin hän on kuvitellut, mutta aika ei ollut vielä saada lasta (Daariolle). Mitä tämä sitten tarkoittaa Drogon osalta, joka nyt ainakin on kuollut ja poltettu...

Melisandre osoittautui aika bluffiksi. Essoksen puolellakin on parempia tulestanäkijöitä. Se ainakin tuli selväksi, että Azor Ahai olisi nyttemmin Jon eikä Daenerys. Jos Jon jää henkiin. Ja päätellen siitä miten mielet loikkii ihmisestä eläimeen, niin ainakin jossain muodossa Jon jää eloon. Pahin cliffhanger minkä Martin kehtasi jättää kirjaan. Ja Jonin vanhempiin liittyvää pakkaa vain sekoitettiin. Olen yhä enemmän taipumassa käsitykseen, että hullu kuningas on Jonin isä. Toisaalta jokin muu ratkaisukaan ei olisi yllättävyydessään mikään yllätys, kaikki on mahdollista. Niin kuin myös Tyrionin kohdalla. Kun Selmy kertoi Danylle, että tämän kuningasisukki oli tykästynyt aikoinaan Joanna Lannisteriin, olin varma että kyseessä on Martinilta harhautus, mutta enpä ole enää kun muutamia päiviä olen päässyt asiaa miettimään. Barristanin olisi pitänyt antaa kertoa lisää. Nedin veli Brandon sai hieman lisää väriä, ja pidin mielenkiintoisena seikkaa, ettei hän olisikaan halunnut mennä naimisiin Catelynin kanssa. Tosin kertoja ei ehkä ole kaikkein luotettavin. Hieman kuitenkin tuli kuva, että Brandon oli todellakin erilainen kuin Ned, sellainen raikulipoikatyyppi. Harmi, että Benjen jäi tässä kirjassa vielä ulkopuolelle. Martin on kyllä luvannut kertoa miksi ja millaisessa tilanteessa Benjen astui mustiin. Martin on luvannut kertoa paljon muutakin...

Branin lisäksi Aryan luvut ahdistivat. En ole oikein varma, että pidän siitä mihin hän on menossa. Cersein luvut olivat erinomaisia, Theonin luvut karmivia ja nyt vihdoin tiedämme minne Osha ja Rickon ovat menneet. Mutta eipä tarvinnut vielä mennä sinne asti kun pääsimme todistamaan kannibalismia. Tuotakaan kohtaa en itse oivaltanut, vaikka olin spoilaantunut Pat's Fantasy Hotlistin sivulla piirakkajutusta (saakeli), vaan Westerosin sivulta sen luin. Brienne kävi piipahtamassa (olipahan outo kohtaus, sanoisinko) ja jätti Jaimen cliffhangeriin. Ei tiedä hyvää Jaimelle. Jos olisin ennustaja, veikkaisin Jaimelle tervemenoa seuraavassa kirjassa. Tosin sitä vastaan puhuu vielä Cersein saama ennustus pikkuveljestä, joten anskattoo. Lannisterien rivit joka tapauksessa harvenevat. Kiitos siitä tässä kirjassa Varysin. Quentyn oli kohtalaisen mitäänsanomaton, mutta ainakin näimme hieman lisää kovin taka-alalla olevia lohikäärmeitä ja jos se Mirrin ennustuskin vaati Quentynin niin sitten heppu oli ihan paikallaan. Victarion pelottaa ihan oikeasti. Hän ja hänen lohikäärmetorvensa. Ja ne R'hllorin papit. Enkä ole ihan levollinen, kun Robert Strongin nimikään mainitaan.

Sitten vielä ne sairaudet. Niistäpä karmein ja seuraavassakin kirjassa varmasti esille tuleva on greyscale. Jon Connington toi sen Westerosiin mukanaan ja Shireen Baratheonilla on se piilevänä. Nytpä sitten saa veikata ketkä kaikki siihen kuolevat. Connington ainakin, mutta ehkäpä myös Aegon. Minulle heräsi myös mielikuva "kiveksi" muuttuneesta Shireenistä. Aegonista en tiedä varmaksi onko hänessä oikeasti lohikäärmeen verta, mutta Shireenissä ainakin on Baratheonin suvun kautta. Ja Martin tunnetusti pistää lapsihahmot kärsimään.
A Dance with Dragons vaatii ehdottomasti uusia lukukertoja avautuakseen lisää. Tässä ei ollut vielä kaikkia kohtia, jotka pohdituttaa. Riittääpä ainakin puuhastelua seuraaviksi vuosiksi The Winds of Winteriä odotellessa.

George R.R. Martin: A Dance with Dragons

Noin kuusi vuotta tätä kirjaa tuli odotettua. Sen lukemiseen meni viisi päivää, mutta luulenpa että kirja tulee luettua vielä useaan kertaan ennen kuin se saa jatkoa. George R.R. Martinin A Dance with Dragons on A Song of Ice and Fire eli Tulen ja jään laulu -sarjan viides ja näillä näkymin kolmanneksi viimeisin osa. Tässä arvostelussa ei ole varsinaisia juonipaljastuksia tarinasta, mutta kuvaa yleistunnelmasta.

Taistelu Rautavaltaistuimesta jatkuu yhä. Stannis Baratheon on asemissa pohjoisessa, pikkuinen Tommen Baratheon istuu rautavaltaistuimella, mutta hänen kuningataräitinsä Cersei on pidätettynä ja odottaa tuomiotaan, Daenerys Targaryen yrittää ansaita kannuksiaan Orjakauppiaidenlahdella ja Rautasaaret kuin Dornekin kähmäilevät omia suunnitelmiaan, puhumattakaan mitä juonia punotaan kulissien takana. Kaikkea ei ole vielä nähty, niin uudet kuin vanhatkin jumalat ovat mysteerisiä. Luonto tuo oman mahtinsa kamppailuun, sairaudet, meri ja tuloillaan oleva talvi uhkaavat muuttaa tapahtumien kulkua siinä missä miekka ja tikarikin. Liittoutumia syntyy ja purkautuu ja vain yksi asia on varmaa: kenenkään henki ei ole turvassa.

A Dance with Dragons on rakenteeltaan hyvin pitkälle samankaltainen kuin edeltäjänsä A Feast for Crows eli Korppien kestit. Kirjat jakavat osan aikajanastaan ja osa Dancesta on kirjoitettu yhtä aikaa Feastin kanssa. On siis luonnollista, että tyyli on pysynyt samankaltaisena, vaikka kirjailija on lukuja muokannutkin viimeisen kuuden vuoden aikana. Martin on ollut aina hyvin tarkkanäköinen kuvaaja ja ajan myötä hänen maailman- ja hahmojenkuvauksensa tuntuu vain kehittyneen. Paikoitellen voisi sanoa Martinin menevän jo pikkutarkkuuden puolelle sirotellessaan yksityiskohtia tekstiinsä, mutta sarjan fanina tuskin voin asiasta valittaa. Olin enemmän kuin onnellinen mm. muutamista todella kiinnostavista Targaryeniin ja Starkiin liittyvistä tiedonmuruista. Martin tykkää näköjään romuttaa aiempien näkökulmien jakamaa tietoa uusien näkökulmien välityksellä. A Dance with Dragonsissa upotaan Essoksen mantereella sen asukkaiden olosuhteisiin ja elinympäristöön yhtä vahvalla otteella kuin mitä Korppien kesteissä tehtiin Westerosin puolella esimerkiksi Briennen luvuissa. Dance onkin samalla tavoin osittain On the Road -kirja kuin Feastkin. Yllättävää kyllä, Dance on sarjan kirjoista se, jonka aikana ensimmäisen kerran oikeasti koin lukevani enemmän fantasiakirjaa kuin keskiaikaishistoriallista romaania. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi lohikäärmeet esiteltiin jo ykköskirjassa.

Tulen ja jään laulu -sarjan henkilökaarti on valtava jo tähän mennessä ja se kasvaa yhä. Martin tuo mukaan uusia enemmän ja vähemmän merkittäviä sivuhahmoja ja kaksi uutukaista hahmoa näkökulmanakin. Kaikista en ole varma annetaanko meidän edes tietää ketä he ovat. Hieman lukiessa harmitti, etten ollut kerrannut Miekkamyrskyä ennen Dancen lukemista, sillä varsinkin Essoksen hahmojen nimissä minulla on muutenkin vaikeuksia muistaa niitä. Eniten näkökulma-aikaa saavat kuitenkin Jon, Daenerys ja Tyrion. Kaikista luvuista Tyrion tuotti minulle suurimman pettymyksen, vaikka hänen osuuksiin liittyykin hyvin mielenkiintoisia käänteitä. Tyrionin luvuissa esiintyy hieman normaalia enemmän toistoa, jonka olisi voinut mielestäni editoida pois, mutta ehkä Martin ei antanut koskea niihin. Tyrionhan on hänen lempihahmonsa. Ehkä aika ja useammat lukukerrat auttaa näkemään hänen osuutensa uudella tavalla.

A Dance with Dragons sisältää useita juonenkäänteitä, jotka saavat ällistymään - ainakin silloin jos ei ole lukenut ennakkoon joitain fanien teorioita tulevista tapahtumista. Ehkäpä siitä huolimattakin. Ainakaan minä en osannut odottaa kaikkea mitä vastaan tuli. Martin kylvää hyvin paljon yksittäisiä vaikuttavia tekijöitä. Valtaistuinpelistä muodostuu todella mutkainen ja arvaamaton. Auki olevia lankoja on niin paljon, että kirjan päätyttyä tekee mieli repiä hiuksia. Martin jättää lähes jokaisen näkökulmahahmon jonkinlaiseen cliffhanger-tilanteeseen, ja osoittaa jälleen, että hänen tarinassaan kuka tahansa voi kokea melkein mitä tahansa. Pidän sinänsä cliffhangereistä, mutta niiden ratkeamiseen tässä tapauksessa saattaa mennä viisikin vuotta... Kirja on edeltäjiään synkempi yleistunnelmaltaan. Lukiessa tuli hetkiä, jolloin saattoi todella ahdistua. Minulle erityisesti Branin ja Aryan luvut olivat todella rankkoja ja samalla turhauttavia, sillä heidän osuuttaan oli aivan liian vähän. Sarjan seuraava osa on nimeltään The Winds of Winter ja siitä saatiin jo esimakua. Talvi on todella tulossa. Kirjan suurin ongelma on, että vaikka se on täynnä tapahtumia, strategioita ja herkullisia yksityiskohtia, se ei etene laajassa mittakaavassa niin paljoa ollakseen yhtä dynaaminen kuin ensimmäiset kolme kirjaa. Martinin täydellisyyden tavoittelu on muuttanut hänen kirjoitustahtiaan ja myös tyyliään. Ne jotka odottavat suuria tapahtumaharppauksia, pettyvät eittämättä kirjaan. Sen sijaan saamme paljon pieniä askelia kohti tulevaa, ja ne askeleet ovat hyisiä! A Dance with Dragons saa minut pelkäämään mitä kaikkea onkaan tulossa vastaan The Winds of Winterissa. Ehdottomasti yksi vuoden suurista lukukokemuksista.

Campbell + Sturgeon Memorial ja Hugo-palkinnoista

Pari science fiction -palkintoa on taas jaettu. Campbell Memorial -palkinnon romaanipituisille teoksille voitti Ian McDonaldin The Dervish House (arvostelu) ja Sturgeon Memorial -palkinnon lyhytmuotoisille kirjoituksille voitti Geoffrey A. Landisin The Sultan of the Clouds (arvostelu). MacDonaldin saavutus ei ole sinänsä yllätys, vaikka ehdokasjoukko olikin lukuisa. Sen sijaan Landisin tekstin palkitsemista en voi kuin ihmetellä. Se ei ole kovinkaan hääppöinen. No jaa, mitäpä minä tietäisin....

Silti pukkasin jo Hugo-äänestykseni sähköisesti menemään. Nyt sitten jännitetään kuinka pieleen tänä vuonna ääneni annoin valtavirrasta. 20. elokuuta se nähdään, kun genren pääpalkinnot jaetaan Nevadassa, USAssa.

Jäähyväiset Harry Potterille

Minulla on lippu Harry Potter ja kuoleman varjelukset 2 -leffan tiistain ja keskiviikon välisen yön näytökseen. Torstaina Lontoossa oli elokuvan maailmanensi-ilta. Kun katsoin J.K. Rowlingin ja Potter-kolmikon, Daniel Radcliffen, Emma Watsonin ja Rupert Grintin tunteikkaita kiitospuheita, silloin se iski: haikeus.

Siitä on kutakuinkin tasan kymmenen vuotta, kun ostin ensimmäiset Harry Potter -kirjani ja uppouduin maailmaan, josta ei ole ollut paluuta. J.K. Rowling on kirjailija, jolla on ollut eniten vaikutusta henkilökohtaiseen elämääni ja asenteisiini. Kirjailijat voivat vaikuttaa. Silti en olisi uskonut kuinka voimakkaasti viimeisen elokuvan lähestyminen vaikuttaisi. Sarjan viimeisen kirjan lukeminen vuonna 2007 aiheutti tyhjän olon ja se oli ymmärrettävää. Tänään, kun katsoin alle linkittämäni YouTube-videon, olen käynyt läpi koko tämän kymmenen vuotta Potter-faniutta. Vuonna 2009, kun sain J.K. Rowlingin nimikirjoituksen, kirjoitin blogissani seuraavaa:

"Vuonna 2001, kun en erityisesti lukenut vielä fantasiaa tai science fictionia, ostin heräteostoksena marketista neljä hassunnäköistä kirjaa tietämättä millaisista tarinoista oli kyse. Kirjojen nimissä oli jotain tuttua, olin nähnyt surffaillessani jossain nimen Harry Potter. Ensimmäisen kirjan jälkeen olin koukussa ja luin siltä istumalta loputkin kolme. Velhopoika Harry Potterin ympärille oli jo silloin muodostunut virkeä fandom, joka vain kasvoi ja kasvoi. Mitä enemmän perehdyin kirjailija J.K. Rowlingin elämään ja hänen kirjoittamiinsa kirjoihin, sitä enemmän arvostin häntä. The Order of the Phoenixin ilmestymisen jälkeen päätin vihdoin itsekin osallistua fandomtoimintaan, vaikka aluksi hieman arastelin sitä, koska olin selkeästi vanhempi kuin muut tuntuivat olevan. Olin jo kuitenkin hehkuttanut kirjoja lähipiirissäni, eikä kukaan jakanut innostustani, joten oli aika siirtyä siihen joukkoon, jossa minua ei pidetty kummajaisena, eikä minua kehotettu kasvamaan aikuiseksi :) Fandom vei mukanaan ja pian huomasin tapaavani muita Potter-faneja, pukeutuvani viittaan ja heiluttelevani taikasauvaa. Toimin Harry Potter -faneissa uutispöllönä ja Vuotavassa Noidankattilassa Aurorina. Kirjoittelin teorioita siitä mitä sarjassa mahdollisesti tapahtuu myös omalle HP-teoriat sivustolleni.

Kutsuin J.K. Rowlingin kaksi kertaa välikäsien kautta Suomeen, mutta ymmärrettävistä syistä hän oli kiireinen ja vielä pienten lasten äiti, eikä toive päästä tapaamaan häntä toteutunut. Pienempi toiveeni oli saada nimikirjoitus Rowlingilta, mutta en halunnut painettua kirjettä, vaan aidon nimmarin hänen kirjoittamaansa kirjaan.

Muutamia vuosia sitten, kun Potterit eivät enää olleet "vain lasten- ja nuortenkirjoja", ystäväni ilmoitti minulle, että When You Wish Upon A Star -hyväntekeväisyysjärjestön perustajalla Barbaralla oli suhteita Rowlingiin, ja olisi mahdollisuus hänen kauttaan kertoa suomalaisesta Potter-fanikunnasta ja sen toiminnasta. Barbara vierailee säännöllisesti Lapissa järjestönsä toiminnan puitteissa. Niinpä pistin tarinaa eteenpäin ja jäin odottelemaan palautetta. Viimeisen kirjan jälkeen jättäydyin pois aktiivisesta fanitoiminnasta, mutta Potter-fanius ei tietenkään mihinkään kadonnut. Viime vuonna sain tiedon, ettei Jo ole unohtanut suomalaisia fanejaan, ja tänä vuonna Barbara pyysi saada tavata minut. Hänellä oli mukanaan nimikirjoituksella varustettu kirja J.K. Rowlingilta. Vaikka minulla ei ole ollut mahdollisuutta tavata - ainakaan vielä - itse Rowlingia, niin vihdoinkin minulla on hänen aito nimikirjoituksensa Harry Potter and the Deathly Hallows –kirjassa, ja se merkitsee minulle paljon. Enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan nimikirjoitus.

Ilman J.K. Rowlingia en olisi todennäköisesti avartanut mielikuvitustani Pottereiden lisäksi myös monilla muilla fantastisilla kirjoilla, tavannut ihania ja persoonallisia ihmisiä, jännittänyt radiotoimittajan mikrofonin ääressä mitä tyhmyyksiä suustani päästäisin, kirjoittanut lehtitoimittajalle miksi nelikymppinen lukee Pottereita, seikkaillut Skotlannissa ja Englannissa paikoissa, joihin en tavallisena turistina olisi matkustanut, tavannut muita erinomaisia kirjailijoita ja paljon muuta."

Olen yhä Harry Potter -fani ja tulen varmasti olemaan koko lopun ikäni. Oli muut ihmiset kirjasarjasta, kirjailijasta tai faniudesta mitä mieltä tahansa, mikään ei vie pois minulta niitä upeita kokemuksia ja tuntemuksia mitä kirjasarja on minulle antanut. J.K. Rowlingin sanoin: "The stories we love best do live in us forever …so whether you come back by page or by the big screen, Hogwarts will always be there to welcome you home." Jäähyväisistä huolimatta. Näissä haikeissa tunnelmissa:

Luettu

A Dance with Dragons on nyt luettuna ensimmäisen kerran. Odotin siihen menevän kauemmin, mutta kirja tempaisi mukaansa niin, ettei unien välissä tullut juuri muuta kuin tanssittua mukana. Kirjoitan kirjasta arvostelun sitten kun kirja on virallisesti julkaistu. Nyt ei arvostelun kirjoittaminen edes onnistuisi, niin paljon päässä pyörii jäsentymättömiä ajatuksia. Tänään aloitan toisen lukukierroksen.

En voi sanoa, että olisin pystynyt omaksumaan ensimmäisellä lukemisella kaikkea Dancen sisältämiä koukeroita ja informaatiotulvaa. A Dance with Dragons ei ole helppo kirja lukijalle, jos ei ollut kirjoittajalleenkaan. George R.R. Martin on kirjailijana aika lahjomaton. Täytyy sanoa, että suorastaan pelkään tämän jälkeen lukea kuudetta kirjaa, The Winds of Winteriä. Milloin se sitten ikinä ilmestyykään.

Lukulista 7/2011

Luin kesäkuussa kaksi kirjaa, joista en ole vielä arvostelua kirjoittanut. Palaan niihin, kunhan taas pystyn keskittymään muuhunkin kuin kuukauden pääteokseeni. Heinäkuussa suunnitelmissani on vain yksi kirja:

• George R.R. Martin: A Dance with Dragons

Paitsi, että luen kirjan, teen siitä myös lukureferaatit, käyn läpi paikkakuvaukset, historiatiedot ym. fanisivustolle tulevia juttuja. Siinäpä se ensi viikon jälkeen alkava kesäloma pääosin kuluukin. Kirja-arvostelujen osalta blogissani saattaa olla siis normaalia hiljaisempaa.