Octavia E. Butler: Imago

Imago on Octavia E. Butlerin Xenogenesis-sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan eli Aamunkoiton arvostelu löytyy täältä ja toisen osan eli Puolipäivän riittien arvostelu täältä. Imago ilmestyi englanninkielisenä vuonna 1989 ja suomenkielellä 1992. Kaikki kolme kirjaa on niputettu englanninkielisinä myöhemmin kokoelmaksi ja nimetty uudestaan Lilith's Broodiksi, noin mutu-tuntumalla käännettynä: Lilithin lapsikatras. Ja niitähän kirjassa riittää, siis Lilithin lapsia, myös Imagossa.

Puolipäivän riiteistä on kulunut reilut 50 vuotta. Akinin ponnistelu akjai-ihmiskunnan siirtämisestä Marsiin on onnistunut, ja lisääntymiskykyisiä puhtaasti ihmisinä säilyneitä asustelee nyt omissa oloissaan. Osa ihmisistä on valinnut elämän oankalien seurassa, mutta Maassa asuu vielä siirtokunta niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole tekemisissä alienien kanssa ja ovat vieläpä lisääntymiskykyisiä, ei oankalien steriloimia. Heillä on oma kantaäitinsä. Ryhmän pienen piirin pariutuminen on vahvistanut perinnöllisten sairauksien siirtymistä, ja yhteisön jäsenistä ei enää juurikaan löydy terveitä yksilöitä. Imagon päähenkilö on Jodahs, yksi Lilithin jälkeläisistä. Jodahs on koostelapsi, mutta edellisen kirjan Akinista poiketen, hän ei kuulu mies- tai naissukupuoleen vaan on ooloi, oankalien kolmannen sukupuolen edustaja. Kirjassa seurataan Jodahsin kasvua aikuisvaiheeseen ja hänen pyrkimyksiään luoda vapaasti yhdistyvä ihmisten ja oankalien yhteiskunta Maahan, niin pitkäksi aikaa kuin Maa vain asumiskelpoisena pysyy.

Imago on hyvin samankaltainen tarinankaareltaan kuin Puolipäivän riitit. Vaikka ooloi on erilainen kuin miessukuinen oankali, niin Jodahsin ja Akinin tarinat eivät eroa toisistaan niin paljoa kuin ihmis-Lilithin ja Akinin tarinat. Imagossa on paljon toistoa, eikä se yllä edeltäjäkirjansa tasolle. Toki Butler esitteli jälleen uusia mielenkiintoisia piirteitä ooloista, mikä korosti edelleen sitä kuinka erilaisia alienit ihmisistä ovat. Booksy oikestaan puki Puolipäivän riitit -arvostelun kommenteissa yhdessä lauseessa sanoiksi sen mitä en itse saanut sanottua, vaikka kuinka kiertelin ja kaartelin: alienit ovat oikeasti aika outoja! Siinä se. Butler on saanut luotua oikeasti oudon avaruusoliolajin, eikä ole inhimillistänyt sitä tippaakaan liikaa. Oankalit kolmine sukupuolineen, kaksine sydämineen ja outoine logiikkoineen olivat juuri niin omituisia, että se sai minut sekä ihastelemaan heidän erilaisuuttaan, että tuntemaan itseni vaivautuneeksi. En ole lainkaan varma, että haluaisin olla oankalien kanssa missään tekemisissä. Pahinta kuitenkin on, etten tuntenut lukiessa halua olla myöskään osa Butlerin kuvaamaan itsekeskeistä ja hierarkista ihmiskuntaakaan. Kun pohdiskelin kirjan loputtua tarinan herättämiä tuntemuksia, tajusin, että olin vasta lukenut toisenkin kirjailijan tarinan, joka sai aikaan paitsi ihastusta myös vaivautuneisuutta. Megan Lindholmin A Touch of Lavenderin (v. 1989, The Inheritance -arvostelu) alienit olivat yhtä outoja ja käsittämättömiä. Samalla lailla molemmat tarinat aiheuttivat tyhjyyden tunnetta. Butlerin Lilith on loppujen lopuksi hyvin surullinen hahmo.

Butler on älykäs kirjailija, jolta löytyy myös huumorintajua. Biogenetiikka, perinnöllisyys ja geenimanipulaatio olivat yhä tärkeitä osa-alueita, mutta myös ooloin aikuistuminen, kehityskaari, seksuaalisuus ja sen vaikutus ihmisen psyykeeseen. Näitä käsiteltiin ensimmäisessä kirjassakin, mutta vain ohimennen. Yksinjäämistä, yhteisöllisyyttä ja kanssakäymistä käsiteltiin tasolla, joka piti enemmänkin oivaltaa kuin vain lukea. Imagossa korostui entistä enemmän myös ennakkoluulo, joka selitti myös miksi sarjan ihmisalkuäidin nimi on Lilith.

Olen erittäin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi sarjan, vaikka vasta näin paljon jälkikäteen. Voin varauksetta suositella sitä muillekin, jotka eivät vielä Octavia E. Butleria ole lukeneet. Sarja avasi uudenlaisia näkymiä sf-genrestä. Aamunkoiton yhteydessä kritisoin kirjan kansikuvaa ja saman voi tehdä Imagon kansikuvallekin. Eipä sillä ole kirjan kanssa sinänsä tekemistä.