Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Vuonna 2005 julkaistu Ole luonani aina on ensimmäinen kirja, jonka olen Kazuo Ishigurolta lukenut. Siitäkin huolimatta, että hänen kirjaansa perustuva elokuva, The Remains of the Day eli Pitkän päivän ilta on yksi pitkäkestoisista suosikeistani. Myös tästä Never Let Me Go -kirjasta on tehty elokuvasovitus, josta arvostelun loppuolella hieman enemmän.

Kirjan kertojahahmo on Kathy, 31-vuotias valvoja, joka muistelee elämäänsä Hailshamin eristetyssä sisäoppilaitoksessa, jossa hän vietti lapsuutensa yhdessä ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa. Muistelmat kattavat myös Hailshamin jälkeisen väliajan Mökeissä ennen valvojiksi ja luovuttajiksi ryhtymistä ja hieman kuvausta Kathyn valvoja-ajalta. Lapsuus vaikuttaa pintapuolisesti kovinkin onnelliselta isossa suojatussa yhtenäisessä joukossa. Lukijalle tippuu kuitenkin matkan varrella outoja yksityiskohtia, kuten etteivät lapset voi poistua alueelta, heihin suhtaudutaan oudoksuen tai etteivät he voi saada omia lapsia, mikä herättää epäilyn, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Hailshamin lapsilla ei tunnu olevan vanhempia ja heidän opettajiansa kutsutaan kasvattajiksi. Pian alkaa hahmottua todellisuus, totuus Kathyn, Ruthin, Tommyn ja muiden heidän kaltaistensa merkityksestä yhteiskunnalle ja heidän elämänsä päämäärä.

Ishiguro kutoo tarinaa kuin ryijyä, josta kuvio paljastuu työn edetessä. Ensin saamme nähtäville värejä ja osakuvioita ja kun puolet kuvioista on valmiita, pitää odottaa ja katsoa tuleeko kokonaisuudesta symmetrinen vai jotain muuta. Kirjailija luo jännitettä hienovaraisen vähäeleisesti, luottaen hahmojensa karismaan. Kathyn, Ruthin ja Tommyn ystävyys on kolmiodraamaa ilman suurta draamaa. Heidän suhteidensa ja tunteidensa kautta kirjailija pyrkii antamaan ainekset tärkeimmän kysymyksen vastaukseen, lopussa kaiken ytimeksi paljastuvaan seikkaan, joka kuitenkin loppujen lopuksi on lukijan itsensä päätettävissä. Kirja etenee ilman fanfaareja, kaiken hiljaisena hyväksyntänä, mikä tekee itse asiassa koko tarinasta entistä ahdistavamman ja surullisemman. Ishiguro osaa luoda synkän tulevaisuudenkuvan ravisuttavan hiljaisella tavalla, taistelematta vastaan, antautuen, todeten ja pakottaen lukijan siten kokemaan.

Ole luonani aina ei tee kompromisseja, eikä yritä miellyttää. Siksi siitä saattaa jäädä tunteeton ja etäinen käsitys, vaikka en usko sen olevan tarkoitus. Koin kirjan samoin kuin koin aikanaan Pitkän päivän ilta -elokuvan. Siksi harmittaa, että menin katsomaan tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Ole luonani aina -elokuvan käsikirjoitus on epäonnistunut, näyttelijät päälleliimattuja Carey Mulligania ehkäpä lukuunottamatta, ja ilman muutamia maisematunnelmaotoksia ja loistavan Rachel Portmanin musiikkia olisin lopettanut elokuvan katsomisen ensimmäisen puolen tunnin aikana kesken. Nyt pokkarina ostamani kirjan elokuvakansikin ärsyttää. Kaikista Ishiguron kirjoista ei näköjään saa hyviä elokuvia, mutta eipä tässä ollut näyttelijöinäkään Anthony Hopkinsia ja Emma Thompsonia. Suositukseni on: lukekaa kirja, jättäkää elokuva katsomatta. Kuunnelkaa vaikka pelkkää elokuvan soundtrackia mielummin:

Aakkoshaasteen I-kirja.