Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.